maanantai 31. maaliskuuta 2008

Dosenttitason analyysi etäisyyden käsitteestä postmodernin aikakauden taiderockissa

Viikon kuunnelluin oli The Stills. Koska kyseessä oli nimenomaan yhtyeen "uusi levy" Without Feathers, niin on syytä tuoda esiin muutamia ajatuksia siitä.

Eräs irkkitoveri, kamraatti, on lanseerannut termin hannes-musa. Itsereflektion kautta olen päätynyt siihen, että The Stillsin levy Logic Will Break Your Heart on hannes-musalle mitä osuvin määritelmä. Jäänviileä romantiikka, melodiakoukut ja kilkuttimet ynnä kalkuttimet uppoavat tähän suuntaan satavarmasti.

Logic Will Break Your Heart oli ääriviileää taiderockia. Se ei ole suosikkilevyni, joskaan ei jää siitä kauas. Nyt hankkimani Without Feathers vuodelta 2006 on paljon lämpimämpi levy. Kun heti ensikosketus levyyn on kummallinen laukkarytmi, niin ei jää epäselväksi, että reivauksia on tehty.

Lopputulos on ihan kiva. Tai on se nyt enemmän. Kelpo levy tämä on. Tyylin hienoinen muutos ei haittaa, mutta toisaalta killerimelodioita ei ole. Ja kyllä, kaipaan särkynyttä, jääkylmää sydäntä.

Taiderockissa coolius ja kylmyys ovat sama asia.

Juurevassa rockmusiikissa coolius on kuumuutta. Hikeä. Hehkua. Huutamista. Itsevarmuutta. Se tekee juotoksia.

Taiderockissa on jääpuikkoja. Kylmiä katseita. Kovuuteen verhottua epävarmuutta. Se säröilee.

Nyt The Stills on ottanut taiderockin kartalla askelia Talking Headsin suuntaan. Mukaan on tullut hengästyminen.

David Byrne on neuroottisen hengästynyt. Kele Okereke on neuroottisen hengästynyt. James Brown oli hengästynyt, koska on jumalan lahja naisille.

Siksi neurorock on taiderockia, vaikka se tuntuu käteen lämpimältä, ei jääkylmältä. Sen kuumuus on sukua jäälle, koska se ei ole seksiä vaan hätää.

Ja se on etäistä. Taiderock on etäistä. Velvet Underground ja Television ne vasta etäisiä ovat.

Vaikka lauletaan särkyneestä sydämestä, niin oikeasti ei paljasteta mitään. Tunkeutumisyritykset kimpoilevat kilvestä pois. James Brown ottaa impulssit tarkasteluun, vääntää ja kääntää ja laulaa tulokset ulos.

Taiderockissa ärsykkeet kimpoilevat automaattisesti ulos. Taiderockissa taiteilija ei mene lähelle kangasta, vaan kurottaa siveltimellä kankaalle.

Mutta joku sen automaation joskus on ohjelmoinut. Ja se vetoaa. Se joku, joka oli. Ennen. Ennen kuin miksi?

Ei kommentteja: