Pakko kai se Porcupine Tree on joskus tarkistaa, mutta pitääkö tässä huolestua itsestään, kun näinkin vanhana löytää oikeastaan entistä taajemmin näitä suoraan sanottuna pään sekoittavia bändejä. Melkein tuntuu, ettei kaipaisi yhtään lisää.
Hetikohta sen jälkeen, kun lauseet nuo naputtelin eräällekin boardille 15.1., kokoelmiini tarttui Fear of Blank Planets. Siitä lähtien kiekko onkin pysynyt soittimessa. Pidän sitä yhtenä vahvimmista koskaan kuulemistani levykokonaisuuksista, ehkä se on jopa kaikkein vahvin KOKONAISUUS. Oikeastaan olen varsin hämmentynyt siitä, että maestro Steven Wilson edes soittaa kappaleita konserteissaan siellä täällä settiä. Ei mene tajuntaan ollenkaan, miten tuo saattaa edes toimia.
Kun tulee enemmän valoa ja pitempiä päiviä ja muutama asia hoidetaan alta pois, niin pitää aivan uudella tarmolla alkaa tutustua Porcupine Treen tuotantoon. Kuukauteen ei ole blogimerkintääkään tullut, kun mitään erityisen mieltä myllertävää ei ole vastaan tullut, jos kohta eipä ole tullut kiireen ynnä tekosyiden takia paljon liikennöityäkään musiikin valtateillä saati poikettua pikkukaduilla.
This Empty Flow, Porcupine Tree ja Television, kyllä niillä alkuvuosi kuluu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti