Väärästä paikasta

Ennen kuin näin Streak and the Ravenin Provinssissa, luin jostakin, että ei voi käsittää, kuinka tuollainen bändi tulee Seinäjoelta. Siis häh. Mitenkä perustellaan se maine? Paula Koivuniemellä?

Olisiko se sittenkin vain sitä, että melkoinen ajatusten ahtaus vallitsee, kun tiiraillaan maakuntiin. Onhan Seinäjoelta nyt tullut häröilyä Kuolleista Intiaaneista lähtien. Ne kolmannetnaiset ja lauritähkät ovat muualta, ja mitä sitten vaikka Seinäjoelta olisivatkin. Vaan niinpä se taidetaan ajatella isompienkin kohdalla: pääkaupunkiseudulta tulee vain Don Huonoja, Tampereella korkeakulttuuria on Kaseva ja Turusta tulee Kevyt Jee.

Streak and the Ravenissa on muuten jääkiekosta tuttu roolitus kunnossa. On Suuri Taiteilija laulamassa, on nainen bassossa, on häiläävä, vekkuli kitaristi, on vakavailmeinen kenkiintuijottajakitaristi ja on rummuissa viileä ammattimies. Jokaiselle jotakin.

Manna kortilla

Provinssin kolmas päivä jäi musiikillisesti vaisuksi. Yksi suuren ilon aihe mahtui mukaan, ja se oli syksyllä vahvan levyn tehnyt Manna, joka osoittautui varsin sympaattiseksi esiintyjäksi. Yleisöä oli Rumba-lavalla järkyttävän vähän, mutta niin se menee.

Jos oli Manna symppis, niin Jenni Vartiainen oli kalsean oloinen täyteen ammutussa YleX-teltassa. Keikan alkupuolen rauhalliset vedot nukuttivat. Vasta kolmikko Nettiin, Ihmisten edessä ja Mä en haluu kuolla tänä yönä nostattivat tunnelmaa. Se johtui siitä, että yleisö lauloi ne kuorossa, ja Jenni sai ihmetellä. Tuo piisikolmikko on kyllä yhteislaulukamaa, mutta Jenni on vähän vaisu laulattaja.

Rammsteininkin näin. Se oli semmoista se. Jänniä tehosteita, tylsähköä musiikkia.

Provinssi oli tällä kertaa hyvin metallinen. Bullet For My Valentinen, Oranssin Pazuzun ja Between Buried and Men soitettua peräkkäin eri lavoilla, tuli mieleen, että tätä on jo liikaa.

Ai niin, eka veto jota katsoin oli Kari Tapio. Kun Juna kulkee soi, festariyleisö tempaisi junan pystyyn. Siellä se kiersi Ylen telttaa. Se oli hauska juttu se. Veteraani Ismo Alanko soitti myös minulle yllättäen vanhoja piisejään. Pornografiaa toimi varsinkin.

Disco inferno

G-ODD
Meadow Island


Kunnon hipsterinä viihdyin Provinssirockin toisena päivänä pienimmällä lavalla, Rumba-lavalla. Heti alussa esiintynyt oululainen G-ODD olikin koko päivän riemukkain esiintyjä. Suurin osa bändin musiikista on avaruuselektroa, mutta mukana on myös bluesia ja hiphopia. Kaikki ei toimi, mutta se mikä toimii, toimii hyvin. Yleisöä oli vain parikymmentä henkeä, mutta laadukasta se oli.

Samalla lavalla Villa Nah oli vaisu ja tylsä, mutta Joa Korhosen luotsaama Meadow Island oli ihQu. Keikka ei atmosfääriltään yltänyt aivan taannoiseen Rytmikorjaamon vetoon, mutta Joan teräskielinen akustinen kitara ja Jenni Kosken sormet toimivat.

Illan päätteeksi Crystal Castles laittoi kunnolla haisemaan. Tiesin levyjen perusteella odottaa outoa keikkaa, mutta se oli vielä oudompi. Valoshow oli aikamoinen, laulajatar ratsasti yleisön käsien varassa ja koko ajan tiukka biitti takoi Törnävänsaarta. Oli melkeinpä absurdia kokea se lauritähkämaassa.

Näkyi myös PMMP:tä, Disco Ensembleä ja Cypress Hilliä. Kyllä se PMMP melkoinen festarilaulattaja on, ei siitä mihinkään pääse.

Shows you how much I care

Provinssiperjantaina 18.6. ehdin tsekata kolme bändiä. Kaikki olivat kovia.

Viikonlopun odotetuin vieras oli Mew, joka ei pettänyt odotuksia. Tai oikeastaan pelkäsin, että Mew ei edes toimi festareilla, mutta toimihan se, vaikka mitään show-elkeitä bändi ei esittänytkään. Jo toisena piisinä soi Snow Brigade, ja tämän runopojan sydän sykähti. Pari suvantokohtaankin mahtui mukaan, mutta toisaalta mojovia yllätyksiäkin. Loistoveto.

Toisena bändinä kuuntelin seinäjokelaista Streak and the Ravenia, joka on jonkilainen kombinaatio Murmanskin kitaravalleista ja Underwater Sleeping Societyn poplauluista. Jotkut lisäävät mukaan Radioheadin. Olkoon niin. Bändi on kypsytellyt ilmaisuaan pitkään. Se on äärimmäisen lupaava. Kunhan piisejä voidaan jatkossa valita isommasta rypäästä, niin tässä on melkoinen akti.

Lopuksi Jello Biafra and the Guantanamo School of Medicine. Jellohan oli ihan törkeän kovassa vedossa ja politiikkasi kovasti. Todella omituista porukkaa hiippaili lavan edessä. Oli kova punkmeininki. Illan viimeisenä vetona Jello soitatti Dead Kennedys -klassikon Holiday in Cambodia. Myönnän hymyilleeni. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.

Hippien aika

Näpsäytä kuvaa, näpsäytä toisenkin kerran, jos haluat lukea. Jostain syystä.