Vuosi 2012 oli Suomessa kuulemma punkin vuosi ja maailmalla sitten... öö... jotain. Täällä hannekselassa ei tapahtunut paljon. Kun katson mitä olen puuhaillut, huoman, että rock 'n roll vaikuttaa kuolleelta. Ei se sitä ole, mutta eipä mahtunut minun vuoteeni mäiskettä.
Musiikinkuunteluvuoteeni mahtui muutama huippuhetki, jotka kestävät vertailun aiempien vuosien huippujen kanssa, mutta kärjen takana ei tapahtunut kovin paljon. Vuoden kolme kohokohtaa oli helppo poimia esiin: PMMP:n esiintyminen Seinäjoen Vauhtiajoissa, AWOLNATIONin löytyminen ja Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo soittamassa Provinssirockissa.
PMMP:n uusi levy oli aika epätasainen, mutta varsinkin kappaleet Koko show ja Tytöt kertovat koko jutun nerokkuudesta. Kumpikin kappale on aivan eri kohderyhmälle tehtyi kuin mitä minä olen, mutta kun homma toimii, niin se toimii. Silti tuo uusin levy olisi jäänyt ehkä ymmärtämättä, ellen olisi sattunut paikalle kuulemaan piisejä livenä.
Vuodesta olisi jäänyt jopa hiukan huono maku ilman AWOLNATIONia, jonka löytymishistorian olen tässä blogissa avannut. Megalithic Symphony -levy todisti minulle, että olen vielä elossa. Joku uudenlainen juttu voi iskeä.
Joosea muuten on ihan turha etsiä LastFM:n scrobbleista. Maagista live-esitystä ei jotenkin tohdi pilata kuuntelemalla musiikkia soittimesta.
Niistä scrobbleista: Vuoden kuunnelluimmaksi artistiksi nousi Frida Hyvönen, jonka olin "löytänyt" jo aiemmin. Se tarkoitti sitä, että kuuntelin Spotifysta joskus London-piisin ja olin tutustunut pintapuolisesti muuhun tuotantoon. Mutta oliko se nyt alkukevättä jolloin jysähti, kun Terribly Dark -single ilmaantui YouTubeen. Se oli menoa ja tilasin Hyvösen kaikki levyt. Ne kaikki ovat hyviä. Uusin To the Soul tuntui aluksi kärkkyvän paikkaa jopa aivan vuosikymmenen parhaiden joukkoon, mutta niin kestävä teos ei ole ollut. Terribly Dark on silti edelleen kova kappale ja levykin on erittäin hyvä.
Vuosi 2012 oli myös vuosi, jolloin löysin kunnolla Hidden Camerasin, jolta olin kuunnellut aiemmin yhtä piisiä.
Alkuvuodesta kuuntelin paljon kovaa suomalaiskolmikkoa The New Tigers, Black Twig ja French Films, joilla kaikilla on erittäin hyviä kappaleita. Syssymmällä kolmikko jotenkin unohtui, mutta uudelleenkuuntelussa en löydä mitään vikaa. Samassa indieskenessä seikkaileva Siinai levytti yhdessä Moonfacen kanssa ja tämä yhteistyö oli kevään kohokohtia sekin. Maailmalta uutta ja innostavaa indieskenessä ei nyt osunut oikein korviin. Virosta tuli hyvää soundia, Iiris ja Ewert and the Two Dragons lähinnä. Kansainvälisen läpimurron tehnyt Fun. on aika hyvä yhtye. Sitä paitsi Carly Rae JepseninCall Me Maybe on hyvä kappale.
Sellaiset ikisuosikit kuin Pariisin Kevät, Kent ja Absoluuttinen Nollapiste tekivät uutta musiikkia. Niihin palataan sitten joskus.
Vuoden paras piisi ei ole kuitenkaan mikään edellä mainituista. En voi valehdellakaan:
Top5 Piisit 2012:
5. Frida Hyvönen: Terribly Dark. Löysin kipinän, tapahtui paloräjähdys. Kiva tunne, kun piisi ottaa kiinni ja vie, vaikka kuinka vastustelee. 4. Burning Hearts: Into the Wilderness. Suomalaisen indiepopin komeimpia yksittäisiä väläyksiä. 3. AWOLNATION: Guilty Filthy Soul. Jotain perinteisellä tavalla ihan uutta. 2. PMMP: Koko show. Uuden levyn helmi, kotirouvalaulu, joka saa aikamiespojankin innostumaan. 1. Loreen: Euphoria. Sehän oli kuin tehty mulle.
Tässä vuosikatsauksen ensimmäisessä osassa käsittelen sitä, mitä tapahti skenessä, sitä mihin aikaansa seuraavat ihmiset ovat tarttuneet - ja minä en. Huomaan oman musiikkivuoteni poikkeavan niin perusteellisesti kriitikoiden ja hipstereiden vuodesta, että ne eivät mahdu saman otsikon alle.
Käytännössä kaikki uudet "uskottavat" artistit olivat minulle jopa niminä tuntemattomia marraskuulle asti. Frank Ocean taisi olla ainoa, jonka olin pannut merkille, mutta hänenkään musiikkiaan en ollut kuullut. Tarkoitan siis uskottavilla nimiä kuten Ocean, Grimes, Tame Impala, Ruger Hauer, Tiiu Helinä yms. Vanhoista nimistä esim. The xx ja Grizzly Bear olivat jääneet tsekkaamatta.
Nyt kun näitä on kuultu, niin eipä mitään ihmeellistä olisi menettänyt, vaikka koko vuosi näiltä osin olisi mennyt ohi. Hyviä kappaleitahan vuosiäänestyksissä pärjänneet ovat tehneet, mutta mitää räjäyttävää ei ole tullut vastaan. Grimesin kuiskailu on söpöä, mutta ei nerokasta. Tame Impalan soundit ovat ihan jänniä, mutta onko bändillä piisejä? Burning Heartsin levy oli epätasainen. Tiiu Helinää ei ymmärrä kaivata, kun on jo Regina.
Oikeastaan iloisimpa yllätyksiä ovat olleet Miguel ja Jessie Ware, jotka eivät edes lähtökohtaisesti ole mitään uutta. Jos kappale on hyvä ja sen esittää hyvin, se riittää pitkälle. Ariel Pink's Haunted Graffitin kappaleita olen myös kuunnellut ihan ilokseni.
Neil Young, Leonard Cohen ja kumppanit tekevät tahoillaan musiikkia, johon sitten tartun, kun kohdalle osuvat. Kumpikin tekee mitä osaa, siihen ei tarvitse tarttua tänä vuonna tai vuosikymmenenä, se on siellä ja se on turvallista ja sen voi hakea kun tarvitsee.
Vuoden virallisista hottiksista oheinen pikku-Princen piisi on kärkipäätä.
Syksyn aikana on AWOLNATIONin lisäksi ainakin neljä artistia ollut suht rankassa, joissain tapauksissa lähes maanisessa tehokuuntelussa. Ei vaan ole joutanut tänne kirjoittaa, ennen jouti. Muistutan tulevaisuuden itseäni näin:
The Hidden Cameras Oikein riemukas kanadalainen indieakti, joka oli tuttu vuosien takaa, vaan ei tehosoitossa ennen. Tässä kohtaa tuntuu oikealta käyttää sanaa akti kahdesta syystä. Ensinnäkin bändi on yhden miehen ympärille löyhästi ryhmittynyt taiteellinen kokoonpano. Ja toiseksi sanoitukset ovat sellaista poikarakkauden anal yysiä, että äidin seurassa tätä ei kehtaisi kuunnella. Joel Gibbin kyky tehdä tarttuvia melodioita on verraton ja tyyli ajaton. Erinomaista pop-musikkia, jota loka-marraskuun vaihteessa kuuntelin pakkomielteisesti. Hyviä kiekkoja ja Mississauga Goddam on hyvin lähellä täydellistä piisiä.
M.A. Numminen Marketissa jo pitkään houkutelleet kokoelmat Kiusankappaleita II ja Kiusankappaleita III olivat vieläkin halvenneet ja kotiutuivat nyt mukaan, pari viikkoa sitten. Veivät mennessään. Osa kappaleista on pelkästään hupaisia, osa teräviä. Ja useissa sovitukset ovat oikeinkin mainioita. Mauri on kova jätkä!
Maaseudun Tulevaisuus Kyyjärven kyky. MT:n kaikki piisit kattava kokoelma on hankinnan arvoinen. Riffit ovat maailmanluokkaa ja piisit erittäin vahvaa kansallista tasoa. Lisäksi Maaseudun Tulevaisuudessa kiteytyy kaikki se, mikä oli hyvää ja ainutlaatuista Suomen maalaisrock-skenessä 1980-luvulla. Maaseudun Tulevaisuudessa ja Ratsiassa. Jos Ratsia oli 80-lukua. Ja jos MT:n laulaja Juissi on maalainen. Paljon kysymyksiä.
The Mars Volta En tie, piti vuan kuunnella tuossa joku päivä valtavasti. Mars Voltan levyjen kuunteleminen on fyysinen teko. Musiikki on hyvää, mutta on siinä pureksittavaakin.
Teinitytöille tuntuu olevan paljon enemmän iskulausepoppia tarjolla kuin pojille. Pojista pitää melkein olla kohta huolissaan, PMMP:tä kuuntelevat tytöhän syö jampat kohta elävältä.
Ei muuten toki olisi kovin hyväksyttävää, jos esimerkiksi Icona Pop olisikin poikaduo:
I crashed my car into the bridge. I watched, I let it burn. I threw your shit into a bag and pushed it down the stairs. I crashed my car into the bridge.
I don’t care, I love it. I don’t care.
Kun tytöt laulavat noin, se on hauskaa ja hyväksyttävää.
Icona Pop on ruotsalainen aika pirteä duo, joka tuo mieleen Shampoon. Jonka Trouble-hitin lyriikat olivat jo aikanaan kovin hassut. Koviskaksikon autovarkaus menee myttyyn, kun likat eivät osaa ajaa.
Kun kuulin I Love It -kappaleen ensi kertaa, mieleeni painui erityisesti tämä kohta:
You’re from the 70’s, but I’m a 90’s bitch
Ajattelin, että esittäjät todella ovat 90-luvulla syntyneitä, mutta eivät nyt toki. 1987 ja 1986 ovat. Vältyin sikäli ikäkriisiltä, mutta laina-ajallahan tässä ollaan.
I got this feeling on the summer day when you were gone.
I crashed my car into the bridge. I watched, i let it burn.
I threw your sh*t into a bag and pushed it down the stairs.
I crashed my car into the bridge.
I don’t care, i love it. I don’t care.
I got this feeling on the summer day when you were gone.
I crashed my car into the bridge. I watched, i let it burn.
I threw your sh*t into a bag and pushed it down the stairs.
I crashed my car into the bridge.
I don’t care, i love it. I don’t care.
Hcf
You’re on a different road, i’m in the milky way
You want me down on earth, but i am up in space
You’re so damn hard to please, we gotta kill this switch
You’re from the 70’s, but i’m a 90’s b*tch
Hcf
I love it!
I love it!
I got this feeling on the summer day when you were gone.
I crashed my car into the bridge. I watched, i let it burn.
I threw your sh*t into a bag and pushed it down the stairs.
I crashed my car into the bridge.
I don’t care, i love it.
I don’t care, i love it, i love it.
I don’t care, i love it. I don’t care.
You’re on a different road, i’m in the milky way
You want me down on earth, but i am up in space
You’re so damn hard to please, we gotta kill this switch
You’re from the 70’s, but i’m a 90’s b*tch
I don’t care, i love it.
I don’t care, i love it, i love it.
I don’t care, i love it.
I don’t care, i love it, i love it.
I don’t care.
I love it.
I got this feeling on the summer day when you were gone.
I crashed my car into the bridge. I watched, i let it burn.
I threw your sh*t into a bag and pushed it down the stairs.
I crashed my car into the bridge.
I don’t care, i love it. I don’t care.
I got this feeling on the summer day when you were gone.
I crashed my car into the bridge. I watched, i let it burn.
I threw your sh*t into a bag and pushed it down the stairs.
I crashed my car into the bridge.
I don’t care, i love it. I don’t care.
Hcf
You’re on a different road, i’m in the milky way
You want me down on earth, but i am up in space
You’re so damn hard to please, we gotta kill this switch
You’re from the 70’s, but i’m a 90’s b*tch
Hcf
I love it!
I love it!
I got this feeling on the summer day when you were gone.
I crashed my car into the bridge. I watched, i let it burn.
I threw your sh*t into a bag and pushed it down the stairs.
I crashed my car into the bridge.
I don’t care, i love it.
I don’t care, i love it, i love it.
I don’t care, i love it. I don’t care.
You’re on a different road, i’m in the milky way
You want me down on earth, but i am up in space
You’re so damn hard to please, we gotta kill this switch
You’re from the 70’s, but i’m a 90’s b*tch
I don’t care, i love it.
I don’t care, i love it, i love it.
I don’t care, i love it.
I don’t care, i love it, i love it.
I don’t care.
I love it.
I got this feeling on the summer day when you were gone.
I crashed my car into the bridge. I watched, i let it burn.
I threw your sh*t into a bag and pushed it down the stairs.
I crashed my car into the bridge.
I don’t care, i love it. I don’t care.
I got this feeling on the summer day when you were gone.
I crashed my car into the bridge. I watched, i let it burn.
I threw your sh*t into a bag and pushed it down the stairs.
I crashed my car into the bridge.
I don’t care, i love it. I don’t care.
Hcf
You’re on a different road, i’m in the milky way
You want me down on earth, but i am up in space
You’re so damn hard to please, we gotta kill this switch
You’re from the 70’s, but i’m a 90’s b*tch
Hcf
I love it!
I love it!
I got this feeling on the summer day when you were gone.
I crashed my car into the bridge. I watched, i let it burn.
I threw your sh*t into a bag and pushed it down the stairs.
I crashed my car into the bridge.
I don’t care, i love it.
I don’t care, i love it, i love it.
I don’t care, i love it. I don’t care.
You’re on a different road, i’m in the milky way
You want me down on earth, but i am up in space
You’re so damn hard to please, we gotta kill this switch
You’re from the 70’s, but i’m a 90’s b*tch
I don’t care, i love it.
I don’t care, i love it, i love it.
I don’t care, i love it.
I don’t care, i love it, i love it.
I don’t care.
I love it.
Los Angelesin musaskene ei ole koskaan ollut mieleeni, mutta niinpä tämän syksyn kovin elämys on bändi, jonka musiikkia on helppo kuvitella televisiosarjojen loppuhetkien taustaksi. Sellaisten tv-sarjojen kuin OC, Dawson's Creek, Roswell, mutta mikä ikinä onkaan nyt in junnujen maailmassa.
On kiva, että vanha setä jaksaa innostua jostain ihan uudesta soundista, mutta asiaa pitää ensin lähestyä tuttua polkua pitkin. Tällä kertaa se polku oli kappale nimeltä Guilty Filthy Soul, jonka eräs espoolainen kantrifani minulle Spotifyn inboxiin spämmäsi. Ei se kantria ollut, vaan moderni komea kappale, jossa oli kuitenkin jotain vanhaan souliin viittaavaa, en oikein osaa sanoa mitä. Tuo kat-ko-nai-nen juttu juntataan joka kerto kunnolla päähän. Toimii aina.
Se kappale iski siis heti. Oli pakko tarkistaa mitä muuta. Opin, että AWOLNATIONin kovin hitti on Sail, jonka pari päivää myöhemmin kauhukseni kuulin jossain kaupallisten tv-kanavien tanssikilpailuista. Että onko tämä nyt paljastumassa kaikelle kansalle Suomessa?
AWOLNATION ei loppuun asti ole Guilty Filthy Soulia, vaan hiphop-vaikutteista iskulausebilemusiikkia. Mutta on se muutakin. Burn It Downilla Aaron Bruno laulaa kuin kiimainen James Brown. Megalithic Symphony -levyn päättää suorastaan progemainen Knights of Shame, lähes vartin mittainen kappale. Ei sellaista ihan joka hittibändi tee, varsinkaan noin komeaa, kestävää kappaletta.
Ne iskulauseet, Jump On My Shoulders ja Not Your Fault ovat ehkä vähän hölmöjä pomppimiskappaleita, mutta niin tarttuvia.
Kyllä tässä on levy, jota tänä vuonna olen eniten mielikseni kuunnellut.
Onneksi tuossa edellinen postaus on suhteellisen hämäräperäisestä toiminnasta, sillä kyllä tämä mennyt kesä ja alkanut syksy menee aikamoisen valtavirran parissa. Ja erityisesti naisäänien parissa.
Minkäs sille tekee, kun tykkää. Nyt soitossa ovat Laura NärhenTuhlari ja Anna PuunKolme pientä sanaa. Molemmat ovat artisteja, joiden ihan jokaista ulospäästämää ääntä en voi sietää, mutta nämä kappaleet tehoavat ainakin nyt.
Molemmissa on kyllä se vaara, että jonain päivänä alkaa kyllästyttää. Oikeastaa sellainen on todennäköistä.
Tuon Anna Puun kapaleen on satavarmasti tehnyt Knipi. En jaksa edes tarkistaa. Knipin kohdalla voidaan kai jo puhua modernin suomalaisen pop-ilmaisun luojasta. Yhteistä Anna Puulle ja Knipin Egotrippi-bändille on se, että osa kappaleista on mestarillisia, osa hirveitä renkutuksia. Anna Puukin on täällä teilattu.
Puun ja kuore... jaa mutta eihän vitsi edes toimi.
Jo 90-luvun nuoriso tiesi, tai heille oli kerrottu, että Mummi kutoo -niminen bändi oli aikoinaan ollut ihan toista maata. Jopa Loven katalogissa se olisi ollut aika hämäräperäistä, äärimmäisen epäkaupallista touhua. Kiehtoohan se.
Mummin levyhän sitten julkaistiin uudelleen vuonna 2004. Lainasin sen kirjastosta ja petyin siihen, kuinka hyvä levy oli. Ei mitenkään outo oudon vuoksi, vaan sellaista hölmöä folk-musiikkia. Sanat olivat hyvät/mielenkiintoiset ja ihan hyvä groove oli.
Nyt sitten Mummi kutoo taas, kun suomalaismuusikot ihan alkuperäisten jälkeläisistä lähtien coveroivat tätä kulttibändiä. Huomattavaa Topi Sahan lisäksi olkoon vaikkapa se, että mukana on kahdestakin suunnasta Alajärvi-soundia, Mikko Joensuuta ja Zebra and Snakea siis. Hyvältä kuulostaa, coverointi ja alkuperä.
Kaikki tykkäsivät TikTakista. Kun TikTak lopetti, se lävistetty teki musiikkia nimellä Dame, ja se oli hyvä. Hyviä kappaleita - harmi ettei siitä mitään tullut.
Solisti Petra teki musiikkia sitten kanssa, ei ole eka levy jättänyt muistijälkiä. Toinen tulee nyt, ja teaser-videolla Petra kertoo, että kuinka just näin piti tehdä. Taiteellisia juttuja ja sellaista.
Tulevalta levyltä jo soi radioissa kappale Nimeksi Anneli, joka on hölmö. Tykkään tosi paljon siitä kasaritaustasta, joka siellä kertsin takana kummittelee. Varsinkin se yksi koukku siinä... ai että kun siitä jatkaisi. Muutenkin sitä kasarisoundia olisi voinut puskea enemmän esiin, sillä ilman sitä kappale on nolla.
Rakenne on kummallinen, ja sitten se Petran laulaminen. Ei, ei, ei. Se ähkiminen ottaa voimille. Mitähän sitä, kun tykkää osasta piisiä, mutta inhoaa toista osaa?
Samaa vikaa on kuin tässä Pinkin uudessa piisissä, jossa on Fun.:in laulaja mukana. Kohta "You've been havin' real bad dreams" on maaginen. Pink on ärsyttävä kuten aina.
Tästä Nuorgamissa on kyse: Makista, Robinista ja tosta jätkästä.
Kirjoittamisessa on sekin hyvä puoli, että ennen kuin asiat kirjoittaa ylös, ei välttämättä tiedä mitä jostain asiasta ajattelee. Kirjoittamisella pyrin usein välittämään tuntoja, mutta onnistun siinä harvoin.
Vaan jos lauseoppi on kunnossa, kirjoittamalla saadaan aikaan loogisesti etenevä ajatusrakennelma, joka on hyödyksi kirjoittajan ymmärrykselle. Puhuminen jostain asiasta on jäsentymätöntä harhailua, assosiaatiota, samoin ajatteleminen. Kirjoittaminen on siksi tärkeää.
Siksi tämäkin blogi on. Toisaalta jonkun toisen kirjoittama teksti asiasta, jota itse pohtii, voi olla yhtä hyödyllinen kuin oma kirjoitus. Näin on käynyt viime aikoina usein: on pitänyt kirjoittaa tänne selvennykseksi itselle jotain, mutta Nuorgam on tehnyt sen puolestani.
Nuorgam on oikein hyvä verkkolehti. Parhaimmillaan se on sitä, mitä verkkolehdeltä voi unelmoida. Viimeisein suurteko on vuosituhannen suomalaisten pop-helmien listaus. Aluksi sarja ei oikein imaissut mukaansa, oli olevinaan liikaa hiphopia ja outoilua. Sitten niihin hiphopeihin ja outoiluihin uskalsi tarttua, ja sain uusia suosikkikappaleita soittolistalleni.
Sitten niitä omia suosikkeja alkoi olla listalla sumana. Jossain vaiheessa koukutuin syvästi. Monta kertaa uusin listasija yllätti positiivisesti. Odotin kuitenkin loppuun asti, että voiton vie joku tunkkainen kappale, josta kaikkien pitää tykätä, koska snobius on out. Mutta voiton vei Risto kappaleella Nina, olen palasina. Se olisi sopinut omaankin kärkikymmenikkööni.
Aika monta kertaa Nuorgam kertoi miksi pidän jostain kappaleesta. En olisi itse kyennyt sitä yhtä hyvin ilmaisemaan. Kukas nyt kirjaa tuntojani?
Minulla ei ole kuvaa Samulista tai Emmasta, joten tässä on nyt putromaista hattua käyttävän Social Distortionin hanuristin kuva.
Eräällä tunnetulla Internet Relay Chatin kanavalla on (oli) meemi, jonka mukaan minä olen kanavan herkin poika. En ole enää poika. Katostaanpa mitä olen:
Musiikin ei ole pakko olla kaunista ollakseen liikuttavaa, mutta joskus se sitä on. Kovin selkäpiin (piihän on muinaissuomen hamas! selkähammas?) värisyttäjä on Samuli PutronOlet puolisoni nyt. Suhteeni Samuliin on sellainen, että pidän jostain, jostain en. Pitäminen ja ei-pitäminen voi liittyä jopa samaan kappaleeseen.
Olet puolisoni nyt on täysosuma. Siinä ei ole niitä ei-pitämisen kohteita. Usein puhutaan kasvavista piiseistä. Tämä alkaa kasvaa jo jossain 30 sekunnin kohdalla ja on, anteeksi sanavalinta, eeppistä menoa siitä pitäen.
Toisenlaista kauneutta, myrkyllistä suloisuutta edustaa Emma Salokosken esittämä Veden alla. Minulle tämä kappale on täysin uusi tuttavuus. Lukemani mukaan kappale on soitettu ja esitetty puhki erinäisissä reality- ja kykyohjelmissa. Kun en niistä mitään ole vuosiin katsonut, niin olenpa saanut säilyttää tuoreuden tässä mainiossa kappaleessa.
Muistelkaamme kesää. Se ei ollut lämmin, eikä se nyt muutenkaan ollut mistään kotoisin. Provinssirockin jälkeen ei tapahtunut mitään, paitsi yksi kaikkien aikojen kovimmista jutuista. Se juttu tapahtui Seinäjoen Vauhtiajoissa. Kyllä, niinkin voi käydä.
PMMP esiintyi Vauhtiajojen viimeisenä artistina lauantaina 28.7. Kävin alkuillasta vilkaisemassa Erinin (ok), Palefacen (myötähäpeä) ja LA Gunsin (tai 1,5 kappaletta LA Gunsia, niin kamalaa, että jaksanut). Muutenkin piti poistua Lauri Tähkän tieltä. Myöhemmin arvoin
pitkään palaanko paikalle PMMP:tä kuuntelemaan vai en. Ajattelin, että kovimmat paukut PMMP näytti jo Provinssissa, että mitäpä sitä nyt heti perään tusinakeikkaa
katsomaan.
Onneksi kuitenkin menin. Setin jälkeen muu bändi poistui lavalta, mutta
Paula jäi arpomaan lavalle jotain. Juontaja juoksi jo lavalle
lopettamaan illan, mutta huomasi, että lava ei ole tyhjä. Paula
ilmoitti, että nyt on ihan pakko vetää vielä yksi. Ja sieltä tuli
nuotiolauluversio Pikkuveljestä, jonka pääosin sitten hoilasi yleisö.
Olin jo muusta keikasta aivan fiiliksissä, mutta kyllä tuo loppu
kruunasi kaiken. Oli sitten ennalta suunniteltu eli ei, niin
spontaanilta tuntui, ja pitäähän se pohjalainen kansanlaulu Seinäjoella
vetää. Voisin sanoa, että olin vedon jälkeen jopa liikuttunut.
Muusta setistä sen verran, että uuden levyn piisit olivat aivan huimassa
kuosissa. Vaikka en ollut koko levyä edes kuunnellut, niin silti viihdyin
parhaiten juuri niiden aikana. Se on kova suoritus bändiltä.
Kyllä näiden kanssa alkaa sanat jo loppua. Ei kun ne sanovat sen itse:
Tehän ootte jo oikein
kun te ootte vaan just noin
Kaikki mitä te teette
ja se miten te ootte
Tämän jälkeen PMMP:n uusin levy sitten pääsi tehosoittoon. Kirkkaimmat helmet ovat Koko show ja Tytöt. Kova levy.
Kitarasankari Vesa Anttila ja joku friidu. (PS. Järkkärit vopite vaikka hasitaa...)
Tässä Provinssirock-raportissa ei ole nyt kuvia. Tai muutama on, mutta kuvia ei ole niin paljon kuin hanneksen edellisissä eli legendaarisissa festivaaliraporteissa. Järkkärillä ei todellakaan nyt heiluttu Törnävänsaarella, vaan järkkäri tuli heti kiinni kun kameralaukkua edes raotti. Yhtä tiukkaa oli välillä jopa kännykkäkameroiden kanssa. Esimerkiksi Justicen keikalla järjestysnainen löi kännykän teinitytön käsistä maahan. Siellä täydessä YleX-teltassa pieni tyttö sitten kaivoi kännykkäänsä muiden jaloista. Sellaista järjestystä.
Mutta musiikkiahan sinne mentiin kuuntelemaan.
Perjantai
Provinssin kärkipäähän oli buukattu pari pumppua, jotka olen sattunut livenä näkemään. Herra Ylppö ja Ihmiset kiinnosti tällä kertaa parin piisin verran. Pariisin Kevät olisi kiinnostanut enemmänkin, mutta kuuntelin bändiltä samoin vain pari kappaletta. Tuunelan pumppu soitti nimittäin päällekkäin Bat For Lashesin kanssa, joten Natasha Khanin bändi vei voiton uutuudenviehätyksellään. Keikasta jäi ihan kiva -fiilikset. Yleisöä oli YleX-teltassa melko vähän, toisaalta eturivi oli vannoutunutta fanikantaa. Sieltä tuli se Daniel ja se piisi, josta tykkään ja uusiakin ja muita. Vedon jaksoi seurata kokonaan, mutta ei se minusta fania tehnyt.
Bat For Lashesin jälkeen harhailin päälavaa kohti sopivasti kuulemaan Snow Patrolin soittavan ihQu-kappale Runin. Snow Patrolia olisi periaatteessa voinut kuunnella enemmänkin, vaikka tällaisen raavaan miehen ei kai pitäisi bändistä tykätä. Hyviä sävellyksiä niillä on - sen pitäisi kelvata. Jos en väärin ymmärtänyt, niin laulaja sekoili mikkinsä kanssa Runin lopussa, joten yleisö auttoi ja lauloi kappaleen loppuun. Hyvä yleisö!
Perjantain ja koko festivaalin vetonaula oli elektrohipstereiden suosikkibändi M83, joka aloitti kello 22.30. Tunnin päästä hoipertelin YleX-teltasta pois täysin sssssekaisena. M83 enemmän kuin täytti odotukset. No okei, ne "kauniimmat" piisit kärsivät soundin massiivisuudesta, mutta menopiiseissä oli sitä menoa. Bändi myös todella esiintyi. Ihmisnero Anthony Gonzales oli hyvin cool, mutta ei niin cool, että olisi sortunut tosikkomaiseen cooliuteen. Koskettimia hivellyt Morgan Kibby heilui välillä tamburiinin kanssa ja sulatti monen karvaisen äijän sydämen. Olin eturivissä kaidetta vasten. Yleisöä kuulemma oli. Kyllä sen kuulikin. Kokonaisuus oli vaikuttava. Äänivallit kävivät päälle ja hyvät kappaleet saivat hymyn huulille. Olin keikan jälkeen valmis julistamaan, että Provinssirockin 2012 kovin esitys oli nähty. Vähänpä tiesin...
Musiikista liikuttuneessa tilassa harhailin hetken muun muassa toteamassa Nightwishin huvittavuuden. Alajärveläispoikien Zebra And Snaken esityksen kuuntelin puolihuolimattomasti. Vähän tylsää antaa arvosanaksi tylsä, sillä en ollut vielä selvinnyt M83:n esityksestä ja keskittymiskyky oli heikko. Ihmettelin hetken myös YleX-teltassa nuorisoa tanssittanutta Examplea. Ei minun juttuni, mutta ulkoa juoksi nuorisoa sisään laulaen bändin tuotantoa. Toivottu vieras, siis.
Ilta oli kylmä, tarpeeni oli tyydytetty. Oli kuitenkin "velvollisuus" mennä kuuntelemaan vielä Rumba-telttaan Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo -yhtyettä, joka esiintyy viimeisiä kertojaan ennen hajoamistaan. Miten sen nyt sanoisi: ei ollut kylmä keikan aikana. Esitys oli hypnoottinen. Nyt ei tarvittu äänivalleja, vaan selkeitä ääniä. Rumpu, basso, kitara ja huuliharppu. Tiesin piisimateriaalin vahvaksi ja olin kuullut yhtyeen esityksistä pelkkää hyvää. Mutta silti Kolmas maailmanpalo pääsi yllättämään. Puolishamanistinen, raaka boogie toimii hurjalla tavalla. Keikalla tuli todistetuksi, että tässä on meidän sukupolven Tuomari Nurmio. Teltta ei yhden jälkeen kylmänä alkukesän yönä ollut täynnä, mutta teltassa olleen yleisön laatu korvasi määrän. Joosella on vannoutuneita faneja, enkä ihmettele sitä, niin väkevän vaikutuksen mies tekee. Kokemus oli suorastaan puoliuskonnollinen, joten sanat eivät todellakaan yllä kokemuksen tasolle. Todetkaa se itse - mutta nyt on jo kiire.
Lauantai:
Tiesin jo alueelle tullessani, että mikään ei tunnu miltään. Mitään "pakollista" nähtävää ei edes ollut ohjelmistossa ja perjantain tuplahuipennus oli tyhjentänyt akut.
Ihmettelin kuitenkin kokonaan Kaustisen lahjan, eli Kairon IRSE!:n esityksen Rumba-teltassa. Nuorella bändillä oli hetkensä. Miinusta tulee siitä, että piisejä ei ole. Lisäksi ainakaan livenä laulu ei toimi. Puhaltimet tuovat hieman särmää bändiin, mutta muutoin yhtye ei ole niin "erilainen" kuin se ehkä kokee olevansa. Äänivallien rakentamisesta oli pääasiassa kyse, ja sitä bändi teki ihan mukavalla tavalla. Nykyisin siinä ei kuitenkaan ole mitään omaperäistä. Silti kyseessä ei ole mikään toivoton tapaus, vaan kehityskelpoinen bändi.
Chisun pikakatsastuksen jälkeen vuorossa oli OFF!, joka soitti punkia. Sitä ihtiään sieltä tuli. Ihan kivaa joo veteraaneilta, mutta kalpenihan se parin vuoden takaiseen Yello Biafran esiintymiseen. Samoista elementeistä oli pajolti kyse, mutta OFF! oli sellainen köyhän miehen versio.
Rumba-telttaan pesän tehnyt virolainen Iiris oli herättänyt mielenkiinnon jo etukäteen. Keikan alussa meno olikin kovin pirteää ja mukavaa.
Kiinnitin itsekin huomiota siihen, että kuvaajalla on ollut hankaluuksia keskittyä Iiriksen kuvaamiseen...
Sitten Iiris sanoi, että nyt on vuorossa neljä (!) hitaampaa vetoa. Siinä vaiheessa oli selvää, että maisemaa on vaihdettava. Kaksi balladia peräjälkeen on paljon, neljä on ihan liikaa.
Ja pitihän sieltä muutenkin lähteä, sillä legendaarisen Kyussin nykyversio Kyuss Lives! esiintyi Saarilavalla. Ei ollut Josh Hommea ei. Musiikissa ja soitannossa ei ollut varsinaisesti mitään vikaa, mutta aika valjuksi jäi bändin esiintyminen. Junttaus on laskettava pettymyksen puolelle.
Risto oli muutamassa vuodessa pudonnut Saarilavalta pienempiin ympyröihin Rumba-telttaan. Soundi oli muuttunut nyrjähtäneestä väkivaltaiseksi. Bändin sisäinen dynamiikka oli erikoinen. Risto ei tällä hetkellä tee asioita helpoiksi. Jossain määrin rujous veti esityksen jopa pettymyksen puolelle, toisaalta karu versio Nina, olen palasina -klassikosta oli hieno kuulla.
Sateen uhka leijui Törnävän yllä, kun PMMP valmistautui omaan vuoroonsa illan pääesiintyjänä. Ja mitäs näinkään! Jori Sjöroos roudaamassa. Kamera kehiin ja naps naps. Jäin toki norkoilemaan lavan eteen, kun hetken päästä Jori kävelee muina miehinä naisseurassa ohitseni. On sekunti aikaa päättää mitä teen. Työn puolesta tulee tavattua tunnettuja ihmisiä. Julkkisstatus ei säväytä. Mutta tuossa on Jori. Kyllä sille pitää puhua! Joten pysäytin miehen kohteliaasti. Tiesin Jorin ehkä lukeneen erään arvosteluni ja sain tälle vahvistuksen. Puhuin miehen kanssa ehkä puolitoista minuuttia, eikä paljon parempaan puuhaan voisikaan puoltatoista minuuttia käyttää.
Tämän jälkeen ei sitten yllättänyt, että Jori Sjöroos oli PMMP:n keikan yllätysvieras. PMMP:n esiintymisen aikana alkoi sataa. Sen verran hyvissä voimissa bändi oli, etten mihinkään sateensuojaan edes miettinyt lähteväni. Etukäteen spekuloitiin sillä, että järjestäjiltä oli jäänyt saamatta lauantai-illalle pääesiintyjä. Järjestäjiä tuskin enää keikan aikana harmitti. Käsittääkseni lauantaille riitti yleisöä tarpeeksi ja PMMP veti valtaosan laulamaan yhteislauluja päälavan eteen. On ne kovia.
Sen verran sade vaikutti, etten enää mennyt palelemaan Rumba-telttaan, jossa olisi ollut French Films. Vaikka kaikkien blogaajienhan pitäisi FF nähdä.
Sunnuntai:
Kauko Röyhkä & Narttu soitti hienosti Maa on voimaa, Lauralle ja Paska kaupunki -kappaleet - ja niitä muita. Saarilavalla en saa juuri koskaan fiilistä, joten Kakenkin keikan aikana haahuilin ympäriinsä.
Nartun jälkeen huomioin, että Lapko on liian iso bändi Rumba-teltaan. Sama juttu oli sitä seuranneiden räppikokoonpanojen kanssa. Kummatkaan esiintymiset eivät minua katsojakseen kuitenkaan saaneet.
The Gaslight Anthem veti Saarilavalla tylsänpuoleista haara-asentorockiaan, jota kuitenkin väritti mukavasti laulajan hauska stand-up-komiikka. Harvinaista mutta totta, välispiikit olivat esityksen kohokohta. Sympaattinen bändi jne., mutta ei nyt tällä kertaa iskenyt. Eikä iskenyt syntymäpäiviään viettänyt Michael Monroekaan. Kova se on laulamaan ja esiintymään, mutta se ei riittänyt naulaamaan minua lavan eteen.
Päivän odotetuin esiintyjä oli Justice. Jälleen eturiviin YleX-telttaan. Tällä kertaa teltta tuli täpötäyteen. Ennakkohuhut kertoivat, että aikamoinen show on tulossa. Äänenvoimakkuuden ja valoshow'n osalta näin olikin. Yleisö oli aivan pähkinöinä, ja tunsi materiaalin. Show oli näyttävä ja musiikki hyvää. Miinusta tulee siitä, että esiintyjät eivät juurikaan esiintyneet, vaan duo seisoi pöydän takana nappeja vääntämässä ja muutaman kerran kohotti kättä. Kumpikin osapuoli kävi myös kerran lavan edessä näyttäytymässä, mutta muuten silmälle kiinnekohtia piti etsiä valoista ja lavalle rakennetuista lavasteista. Ne olivatkin komeat, mutta esitys ei ollut niin riemukas kuin M83:n veto. Ehdottoman hieno kokemus oli kuitenkin kyseessä, ja loppujen lopuksi yli tunnin festivaaliveto ei tällä kertaa tuntunut pitkältä.
Alkuperäisen aikataulun mukaan Slayerin piti aloittaa sillä hetkellä kun Justice lopetti. Slayer oli myöhässä. Hiivin eturiviin ja kuuntelin siellä kolme, neljä piisiä. Festivaali alkoi olla siinä.
No, huomenta/päivää/iltaa tulevaisuuden hannes, kerrotaanpa täältä menneisyydestä taas kerran mistä sitä nyt ollaan innostuneita, niin voit taas tulevaisuuden nykyisyyden norsunluutornissasi panna halvalla näitä mietteitä mitä nyt on, ja rypeä niissä uusissa suosikeissasi.
Tulossa on siis raakaa dataa siitä, mikä sinua ennen vanhaan, alkuvuodesta 2012, niin kovin liikutti. Ennen kuin asia alkaa, niin muistin virkistämiseksi kerron, että päivitysten harvinaisuus on kuntopyöräinnostuksen syytä. Ei ole aikaa kirjoitella blogiin, kun mies panee itseään kuntoon.
Erityisen kovasti olen tykännyt ruotsalaisen The Amazingin kappaleesta Gone, jossa kitarat on pantu helisemään niin kuin niiden pitää. Kaunista kuin mikä on tämä hiljastelu, vaan levyltä toivoisi ehkä laajempaa, dynaamisempaa tarjontaa.
Sitten on tämä. The Nightlife ja kappaleensa On the Run. Jos tarkastelemme pelkästään pintaa, niin tässä on laskelmoinnin makua, liian paljon niitä autuaaksi tekeviä palikoita. Cool poika ja ihQu tyttö, vähän 80-lukua musiikkiin, vielä enemmän vaatteissa - selvää on, että kaikkien graafikkolasisten pitää tykätä. Ja nyt kyllä kannatan tykkäämistä, sillä kappale on hurjaa tykitystä. Tai siis upeaa maalailua, ihan sama asia. Ei tämäkään yllätä omaperäisyydellään, mutta tempaa mukaan matkalleen.
Ja mitä muuta: no Tenhiin olen vihdoin tutustunut kunnolla. Kyseessä on surullismielistä death folkia soittava suomalainen yhtye. Tempo on jotain 10-12 bpm, mutta kama on hyvää. Jos et usko, tsekkaa vaikka kappale Kielo. Valistuneissa piireissä Tenhiä on meikälle tyrkytetty puoli vuosikymmentä, mutta tyhmä uskoo hitaasti.
Kuuntele vielä siellä tulevaisuudessakin myös Oranssi Pazuzun kappale Komeetta, jossa Kuolleiden Intiaanien äkkiväärä taiderock kohtaa örinän. Kyllä tälle nyt alkaa lämmetä, vaikka yhtyeen Provinssi-keikalta kävelinkin aikoinaan pois kesken ekan piisin.
Risto on tietysti tuttu tapaus, mutta kylläpä oli hurja vaikutus, kun kuulin kappaleen Nina, olen palasina Rock-Suomi -tv-sarjan uusintakierroksella. Rivi "olet siis kuullut mitä Tampereella kuiskitaan" ja aivan ehdottoman kiehtova taustalaulu nostavat muutenkin nerokkaan kappaleen huimiin korkeuksiin ja mahtaviin syvyyksiin.
Me And My Armyn hymni nimeltä Anthem on eri kiva ja tuo mieleen Siinain. TychonHours on hieno kappale, samoin Ron SexsmithinBelieve It When I See It.
Siinäpä tärkeimmät tällä kertaa. Kiitoksia mielenkiinnosta, ja muistahan kirjoittaa vähän useammin.
