torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosikatsaus 2015

Semmoinen vuosi, että paljon hyviä piisejä, mutta tuntui että aika ei riitä syventymiseen. Esimerkiksi nyt soi kappale bändiltä nimeltä Car Seat Headrest. Kappaleen nimi on Something Soon, ja se on ihan älyttömän kova, mutta missä välissä tästäkään nyt ottaa selvää. En tiedä yhtään mitään. Samaa oli koko vuosi: ihan käsittämätön määrä loistavia kappaleita, mutta kun pyörryttää tämä paljous.

Jos tästä vuodesta pitää yksi asia nostaa esille, niin se on Teksti-tv 666:n Tuhatvuotinen harharetki. Parempaa kappaletta ei voi tehdä.

Mutta tilastot, tilastot ne ovat lahjomattomia. Katsaus niihin:

Kuunnelluimmat artistit

1. Mew. Mew julkaisi uuden levyn, joka oli paljon parempi kuin saattoi odottaa ja jopa toivoa.

2. Juha Vainio. Ostin boksin, jossa oli koko tuotanto. Läpikuuntelu toi kakkossijan.

3. Pet Shop Boys. Vanha suosikki pysyy kärkipäässä vuodesta toiseen, koska on vanha suosikki.

4. Absoluuttinen nollapiste. Katso edellinen.   

5. Maija Vilkkumaa. Katso edellinen, vaikka Vilkkumaalta tuli uuttakin.

6. Black Lizard. Bändi teki täydellisen piisin (All Her Time) ja levyä tuli kuunneltua melkein vahingossa paljon keväällä.   

7. Kent. Kts. kohdat 3, 4 ja 5.

8. Pimeys. Uusi levy oli hyvä, mutta vähän unohtui syksymmällä.    

9. Cocteau Twins. No en olisi osannut sanoa, että näin korkealla.

10. Nirvana. Kts. paljon aiempia.   

Muuta huomioitavaa: Pikku Kukka löytyi keväällä viikoksi, Pixies teki melkoisen paluun soittolistalleni nimenomaan uudemmalla tuotannollaan, Susanne Sundfør löytyy minunKIN listalta, Teksti-tv 666 ei ihan ep-levyillä yllä kärkipäähän, Matti Järvinen oli löytö 1970-luvulta, Father John Misty, Jess Glynne ja muutamat muut eivät yhdellä piisillä kovin korkealle nousseet.

Kuunnelluimmat piisit:   

1. Mew — Witness. Kova piisihän se on.    

2. Anna JärvinenNuori ja kaunis. Vuodesta toiseen.   

3. Mew — My Complications.    

4. Black Lizard — All Her Time. Dominoi genreään.

5. Planning for BurialWhere You Rest Your Head At Night. Jotain todella synkkää ja kaunista.

6. Susanne Sundfør — Delirious. Vuoden daideilija.   

7. Jess Glynne — Hold My Hand. Olin pettynyt, kun laulaja paljastui tyypilliseksi pophempukaksi. Hieno ääni ja upea kappale.    

8. Teksti-Tv 666 — Tuhatvuotinen harharetki. Vuoden paras kappale.   

9. Beirut No Dice. Vanha mutta hauska kappale.

10. MurmanskContradisco. Rüütli-levyltä, joka muuten on jäänyt harmillisen vähälle huomiolle.   
   
Muuta: Sanni2080-luvulla oli välitön klassikko. Anna AbreuAyo on lajissaan täydellinen. Tobias Jesso Jr. — Without You on beatleasiaaninen. Sufjan StevensShould Have Known Better on pakko muistaa mainita. RooxxBreathe In loi suurimmat odotukset.  Annoin myös periksi huonosti nimetylle Lasten Hautausmaalle. Sara & Israel on kova kappale.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

On kuulunut meteliä



Keikalla lauantaina, tarjolla meteliä.

Teksti-Tv 666 on sitten hauska porukka. Niiden paras piisi on Tuhatvuotinen harharetki, joka on täydellinen. Yksinkertaiset helmet ovat siitä tyylikkäitä, että ne ovat pyöreitä, kirkkaita, täydellisiä, niitä ei voi enää hioa paremmaksi. Tuhatvuotisessa harharetkessä on tunnelma, koukku, soitto ja sanat. Se rullaa kohti vääjäämätöntä loppua.

Sitten on olemassa Teksti-Tv 666, joka lähinnä metelöi. Ja meteli on hyvä ja hauska homma. Neljä kitaraa on ihan mieletön ylilyönti, mutta ylilyönnit ovat ihania asioita. Noin tunnin vedon aikana tuli kyllä välillä mieleen, että ehkä puolet setistä voisi vetää suoraviivaisemmin kappaleiden ehdoilla, ja jamittelu (koska vaikka keikkapaikka mainosti jumittelua, niin sitä se ei ollut) voisi olla s toinen puolet. Nyt harharetken lisäksi oikeastaan vain Sä et tu enää takaisin oli piisi. Toisaalta niin mukavaa oli seurata tätäkin, että eivät tyypit ole väärässä.

Ennen Teksti-Tv:tä esiintyi NYOS, joka tuottaa meteliä minimalistisemmalla kokoonpanolla. On vain rumpali ja kitaristi, mutta kyllä kahdesta miehestä ääntä lähtee. Heti ensimmäiset äänet olivat niin övereitä, että hieno tuulahdus hyvää mieltä valtasi kehon. NYOS:in instrumentaalinen metelitunnelmointi oli hauskaa seurattavaa. Hyvät ideat olivat hyviä ideoita ja kun niitä saadaan lisää, niin koko setti on kiinnostava. Nyt oli osa.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Avaruusromunkerääjä


Den arkaiska rösten

Semmosta vain, että olin kuuntelemassa Seinäjoen Rytmikorjaamolla Avaruusromua Live -tapahtumaa. Tiistai-iltana siis surisi ja särisi ja vinkui, vähän kai pulppusikin. Kaksi suomalaista ja kaksi ruotsalaista artistia esiintyi ja parhaat palat kuullaan Avaruusromussa alkuvuodesta.

Kivaa oli, vaikka etukäteen en paljon ymmärtänyt eikä tilanne ole juuri muuttunut.

Ensin bassolla taiteili Juha-Matti Rautiainen Soundscapes. Hänpä onkin sikäli tuttu mies, että soitti aikoinaan Mojo Menissä, joka oli lappajärveläisvimpeliläinen koulupoikain rokkikokoonpano. Toinen vimpeliläinen siinä oli sittemmin kansanedustajoitunut ja oululaistunut Ville Vähämäki. Lappajärveläiset olivat koulukavereitani. Rautiaiselle tämän alan touhut ovat kai aika tuoreita. Aivan kiinnostavan setin hän ilmoille päästi näin diletantin näkökulmasta.

Nemesis on kokkolalainen ambient-veteraani. Arvostettuja ovat, mutta minä en kovin innostunut. Tuntui, että tunnelmoinnin lisäksi oli rytmiäkin, ja homma jäi jonnekin ambientin ja trancen välimaastoon tai jotain. Termit ovat ehkä vääriä. Antakaa armoa.

Den arkaiska rösten oli huima. Tunnin setistä ensimmäiset 55 minuuttia homma oli kasassa. Tuntui, että yhdestä ideasta otettiin kaikki irti. Tuntui jopa siltä, että musiikilla oli väri, eikä se vaihtunut koko 55 minuutin aikana... kunnes sitten lähes tunnin kaikuisen suhinan jälkeen alkoi kummallinen intiaanijollotus. Sitä en ymmärtänyt.

Arki-ilta venyi yli kymmeneen ennen kuin Johan Zetterquist kiipesi lavalle. Katselin alun. Onko hän ambientin Jimi Hendrix? Ehkä. Hämmentävää taustavideota tarjoi myös hän. En sano mitään lopullista, koska lähdin puolivälissä nukkumaan.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Onko enemmän enemmän vai vähemmän enemmän

Jostain syystä mielessä on viime päivinä pyörinyt Yngwie Malmsteenin legendaarinen haastattelu, jossa tuo Ruotsin yhden miehen Spinal Tap ihmettelee, että ei vähemmä ole enemmän, enemmän on enemmän.

Ehkä olen siis kaivannut jotain, joka on vähemmän ja enemmän. Tänään sitten kuulin sen. Aika perusasioiden äärellä ollaan nyt.

Cate Le Bon, alunperin Walesista ja Are You With Me Now. Mitä tuosta nyt sanoisi. Aika vähällä voi onnistua. Hyvällä tavalla jumittava juttu on hyvä juttu.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Presidentintekijät

Scandinavian Music Group on tunnetusti tyhmä nimi bändille, mutta siihen on tottunut. Muitakin tyhmiä nimiä bändi on keksinyt levyilleen ja kappaleilleen.

SMG:n ei voi kuitenkaan oletuksena pilaavan nimeämisellään tuotteitaan, sillä uusi piisi Frank & Claire on suorastaan nerollinen, nimittäin jos sattuu tuntemaan viitteen.

Vielä hienompi juttu on se, että se on ehkä yhtyeen paras kappale. Tunnelma on synkkä ja kohdillaan.

Valinta on tehty niiden kappaleiden joukosta, jotka olen kuullut. Kokonaisia levyjä en ole SMG:ltä koskaan kuunnellut. Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana ja Hölmö rakkaus ovat myös hyviä.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Henkeäsalpaava paluu

Pari viikkoa sitten FB-feediin ilmestyi ROOXX. Parikymmentä sekuntia elektronista meteliä. Koska se ilmestyi ensin Solina Recordsin profiilista, kellot soivat ja valot välähtelivät. Tämän on pakko olla uutta Jori Sjöroosia.

Ja niin se oli. Ja se oli vielä parempaa kuin uskalsi odottaa. Breathe In on tapaus.

Ensin panssarivaunulla puuhun, minuutti päälle tulevaa räimettä. Sitten Ringa Manner laulaa hetken U-PE-AS-TI. Sitten Jori laulaa niin kuin ei ennen ole laulanut. Hyvä kappale, hieno kappale, ja näin.

Piisin ilmestymisessä oli se huono puoli, että nyt odottaminen on lähes sietämätöntä. Lisää pitää saada. Kun tietää, että jotain on ollut tekeillä, ei malttaisi. Tätä ennen oli vain valistunut arvaus siitä, että jossain vaiheessa Jori Sjöroos palaa jakamaan osaamistaan. Muodosta on nyt käsitys, kova käsitys.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Abreu tekee Karibiasta tyylikkään

Anna Abreu on ehtinyt olla nuoresta iästään huolimatta paljon, esimerkiksi Suomen ehkä ainoan tunnetun dandyesseisti Antti Nylénin kirjoitusten muusa.

Se genre on kyllä erikseen, minä puhun pelkästään musiikista. Abreu teki muutamia todella hienoja englanninkielisiä pop-kappaleita. Pari niistä oli minusta niin hyviä, että jos ne olisi tehnyt Rihanna tai vastaava, niin ne olisivat juhlittuja klassikoita. En kuitenkaan laskenut näitä onnistumisia varsinaisesti Abreun ansioksi, vaan katsoin, että tuottajat ja piisintekijät ovat osanneet asiansa. Enpä silti mennyt Abreun suorituksia moittimaankaan ja kovasti olisin jonkinlaisen kansainvälisen näkyvyyden hänelle suonut.

Koska kv-asiat eivät edenneet, oli luonnollista, että Abreu vaihtaa laulukieleksi Suomen. Siten on helpompi elättää itsensä laulamalla. Suomessa. Siinä taannoisessa JVG:n kesähitissä Abreu veti mielestäni pisteet kotiin, mutta eka oma suomeksi julkaistu kappale Bandana oli hirveää roskaa.

Mutta tämä Ayo. Ihan mielettömän hieno pophitti. Aivan varmasti se kuuluu tämän vuoden top5-piiseihin, kamppailee jopa kärkisijasta. Eipä voi muuta sanoa kuin hattua nostaa ja myönnettävä, että Abreulla on näkemystä. Ei tämä jatkuva onnistumisten määrä voi olla sattumaa. Ja minä kun VIHAAN noita Karibia-rytmejä. Yleensä.

Veteraanisarja

Syksyn aikana olen kuunnellut joitakin tänä vuonna julkaistuja kokonaisia levyjä. Vanhojen ukkojen tekemiä levyjä. Vanhat ukot tekevät hyvää musiikkia.

New Orderin uusi julkaisu Music Complete on eri pirteä. No nyt täytyy myöntää, että en ole edes varma, olenko koskaan kuunnellut New Orderin studiolevyjä läpi, jos ja kun kokoelmia ei lasketa. Enpä siis tiedä miten kova kiekkobändi on kyseessä, mutta tämä on vahva suoritus. Enkä tiedä miten huonoja tai hienoja edelliset olivat, mutta Restless- ja Plastic tältä uudelta olivat niin kovia irroituksia, että pakko oli koko albumi kuunnella ja vereväksi todeta.

Kokonaiset puolitoista vuotta meikää vanhempi Kurt Vile on veteraani ikänsä ja kokemuksensa takia, vaikka eihän siitä nyt ole kauan, kun hän esimerkiksi omaan elämääni astui omalla nimellään. Vilen mukavan kulkuisat ja kiireettömät kappaleet ovat ehkä hiukan liian samanlaisia ja sama pätee levyihinkin, mutta voi pojat kun Kurt Vileä on mukava kuunnella. Aika harvoin muistaa panna Vileltä levyä tulelle, mutta kun panee, niin usein saa tulla koko illan. Uuden kiekon nimi on b'lieve i'm goin down... ja se avaava Pretty Pimpin esimerkiksi on kiva kappale. Tää jamppa on aina varma tapaus.

John Grant on kohta viisikymppinen, vaikka onkin verrattain hiljan jättänyt jälkensä sooloartistina. Ensituntumalta uusi Grey Tickles, Black Pressure on ehkä vähän liiankin varman päälle pelattua kamaa, mutta Grantia kuuntelee huonommankin materiaalin parissa (enkä vielä vanno, että edes on huonompaa), koskapa hänen lauluäänensä on niin komea.

Sitten vielä levy vuodelta 2013. Pixies teki paluun ja kaikki haukkuivat, mutta mitä ihmettä, Indie Cindyllä on ainakin puolenkymmentä huippuhyvää kappaletta. Greens and Blues on niin pikkueepillisen kaunis, että tukehtua meinaan. Entäs sitten Magdalena 318? Kehtaisi sen lyödä helposti vanhoille Pixies-levyille. Ja joku Ring the Bell, niin vaivattomasti kulkee, että! Ehkä Pixies on vähän väsähtänyt, mutta kyllä vanha saa olla väsynyt.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Alkusyksyn huiputus, osa 3: Parhaat uudet

(Ennestään minulle ainakin kohtuu-) tuntemattomien bändien parhaita kappaleita:

The Essex Green The Late Great Cassiopia Paitsi että onhan tämä aika vanha, mutta voisi olla vanhempikin. Jotain hymnimäistä ja 70-lukulaista ja brittiläistä on tässä kappaleessa. Bändi oli kuitenkin Brooklynista ja toimi 1997-2006.

Beach House PPP  Tätä dream pop -bändiä on ollut listoilla joskus kyllä, mutta mitään suhdetta ei ole syntynyt. Sitten tavallisena arkipäivänä keskellä päivää autoradiossa soi tämä kappale. Ihme, etten ajanut ojaan. Voihan sitä kuvitella tätä löytävänsä itsekseen etsimällä, mutta kun soi ihan valtakunnan verkossa teinikanavalla. Hyvä!

Public Service Broadcasting Go! Jännä projekti. Jampat tekee instrumentaalimusiikkia, mutta lisäilevät mukaan sampleja kaikenlaisesta julkisesta materiaalista, kuten propagandafilmeistä ja tässä avaruusohjelmasta. Mukavan futuristinen meininki syntyy näin. Vähän insinöörihuumorin makua, mutta hyvän insinöörihuumorin.

Deafheaven Brought To the Water Örinä ei minua lähtökohtaisesti kiehdo, mutta kiehtoo kun on kaunista. On rujoa kaunista ja kaunista kaunista. Tämä kappale menee sinne kauniin kauniin puolelle. San Franciscosta nämä. Ja kuulemma kaupallista roskaa, sanovat alan miehet. Pöh. Loppupuolella ihan ahdistavan nättiä menoa.

East India Youth Turn Away Lontoolaista elektronista musiikkia. Jampalla erittäin hyvä ääni. Kappaleen puolivälissä nerokas tempokikkailu. Äärettömän kaunis kappale. Vuoden helmiä.





Alkusyksyn huiputus, osa 2: Wanha!

Jatkamme alkusyksyn hyvien piisien sarjaa uusilla vanhoilla hyvillä piiseillä.

Big Star India Song  Hyvin usein panen soimaan Spotifystä satunnaistoistolla koko musiikkikirjaston. Monesti kuulen jotain hyvää, jota en tunnista, sillä paljon olen ehtinyt vuosien saatossa sinne lisäillä. Usein sellainen hyvä, jota ei muista, on Big Staria. Esimerkiksi tämä The India Song panee heti miettimään, että minkä bändin kappale onkaan kyseessä. Ehdottomasti jonkun ison klassikon! Mutta onkin Big Starin, joka ei ole tarpeeksi iso.

Beirut Gibraltar Onneksi Beirut on tullut takaisin. Ja kyllä Beirutiksi tunnistaa. Beirut on aina hauska. Nyt laulu alkaa "everything should be fine", sitä ennen on paukuteltu käsin rumpuja. Tämä se on hyvä asia.

Eels Fresh Blood Eelsiä tulee kuunneltua rikollisen vähän. Tämä vanhahko piisi tuli vastaan, ja liukui vasta hiljalleen tehosoittoon. Hyvä että liukui kuitenkin. Aika hälyyttävä meno. Jotenkin tulee mieleen kaupunkiympäristö, joka on täynnä susia.

Alkusyksyn huiputus, osa 1: Suomi-Ruotsi

Hyviä kappaleita on tullut eteen. Uusia ja vanhoja. Tarkastellaan tilannetta ensin pohjoismaisin voimin.

Dungen Du Är För Fin För Mig Ruotsalainen vino Dungen on tehnyt uuttakin musiikkia, mutta en ole joutanut sitä kuuntelemaan, kun olen kuunnellut tätä. Oikein hauska viisu ja hyvä tapa oppia ruotsia. 1960-lukulaiset soundit. Kappaleen nimi kyllä kertoo kaiken oleellisen.

Amason Älgen Dungenin Gustav Ejstes on mukana tällaisessakin tammikuussa debyyttinsä julkaisseessa bändissä. Olen kuunnellut vain tätä kappaletta, joka on melko suoraviivaista popmusiikkia, vaikka ei nyt mitään höttöä toki. Nainen laulaa, taustalla mörisee joku. Bändin jätkistä yksi kirjoittaa kappaleita mm. Britney Spearsille.

Abba The Visistors Olen kunnioittanut Abbaa siitä johtuen, että osasivat tehdä tarttuvia pop-kappaleita, mutta en ole koskaan kuunnellut yhtyettä itse ja vapaaehtoisesti. Kun en ole tiennyt, että tekivät tätä! Siis vähän maalailevampaa, kunnianhimoista, progressiivista poppia.

The Embassy Some Indulgence Tämän ruotsalaisbändin kappale Boxcar on yksi maailman parhaista kappaleista. Tämmöinen on kyllä todella hyvä kanssa, ja tuo UHH AHH -koukku on kyllä niin rietas, että ruotsalaiseksi uskoo.

Samae Koskinen Keltaista Samae on hyvä jätkä. Uusi levy on tullut. Sieltä tämä Keltaista on ihan hirmuisen hyvä. Parasta on kaikki, mikä ei ole kertsiä. Jännää. Toinen kappale, joka levyltä on soinut radioissa, on nimeltään Sinä. Se menee kyllä liian imeläksi.

perjantai 28. elokuuta 2015

Elonkorjuuta

Julia Holterin Feel You kuulostaa Burning Heartsilta.

EL VY on The Nationalin Matt Beringerin ja jonkun muun uusi bändi. Mattin ääni on tunnistettava, terapian erottaa leipätyöstä se, että  Return to the Moon on rytmimusiikkia.

New Orderin konkariporukan tuorein veto Restless kuulostaa hyvältä.

Blanck Massin Dead Format on melkoista tuollaista. Enpä olisi joskus uskonut, että tämmöinen kama on sitä, mitä kuuntelee.

Hudson Mohawke on edellistä vienompaa konemusiikkia. Scud Books tuo mieleen Youtube-legenda Ronald Jenkeesin.

Jaakko Aukustin Shadow Boxer on tärkeää Rubik-vieroitusoireista kärsivälle.


sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Törnävällä jytää

Huono kuva, paras meno, yks on Jukka, muuta jytämimmejä.

Kävin Provinssissa. Siellä oli ihmisiä kuuntelemassa bändejä. Bändit olivat hyviä tai huonoja.

Keskiiviikko

Jännitin hirveästi Pimeyden puolesta ja odotin väkeä ja hyvää menoa. Tavoite toteutui aika lailla. Bändi tykkäsi esiintyä, haparoi sopivasti, suitumman laulajan esiintyminen oli niillä rajoilla meneekö pelleilyksi ja rokumpi laulaja unohti sanat, mutta veti hienoja kitarasooloja. Suitumpi laulaja oli hyvä laulaja, mutta alkoi lopussa naukua. Eivät soittaneet Kunniaa, parasta piisiään, mikä kunniaksi heille. Tehdään mitä halutaan.

Muse oli ihan ok. Vahinko vain, että oli yhtä ja samaa piisiä sen 40 minuuttia, jonka katsoin. LCMDF:n keikalta kävelin taas pois, ensi kerran ekassa Provinssissani joskus. Hieno perinne, hieno perinne. Die Antwoordiakin hetken hämmästelin.

Torstai

Tnek?

Ehdin alueelle juuri Teksti-Tv 666:n aloitettua. Riemastuttavaa menoa. Neljä kitaraa on juuri ja juuri tarpeeksi. Laulusta ei kunnolla edes kieltä erottanut, mutta valli oli kova. Hienoa!

Kent soitti päälavalla vain tunnin ja enimmäkseen diskoaan. Hyvistä kappaleista ei tullut yhtään. Ingenting oli ok. No lopuksi kuultu 747 on tietenkin ihan ok, ja jätti ihan kivan maun, mutta noin muuten suosikkibändini näkeminen ensimmäistä kertaa oli odotettu antikliimaksi.

Onneksi murhetta ei voinut kauan kantaa, sillä Jukka ja Jytämimmit esiintyi pienellä Sakkolavalla, jonne siis. No nyt lähti. Mitä muuta tarvitaan kuin rääväsuinen basistitar, kiljuva rumpalitar ja nerollinen kitarasankari Jukka Nousiainen. Huippukivaa oli. Saattoi olla, että en muistanut tekoyskäistä joka kerta kun hymyilin.

Death From Above 1979 oli sitten Jytämimmien jälkeen aika pliisua. Katselin myös, mitä se tämä Calvin Harris nykyään puuhaa. No hyppyyttää teinejä. Itsehän kuuntelin jo ekaa demoa. Nyt lähdin sopivassa kohtaa nukkumaan.

Perjantai

Mikko Joensuu aloitti White Stagella melkein ilman yleisöä, ei ottanut kontaktia ja lopetti melkein ilman yleisöä, mutta hyvää kamaa soitti. Mies pystyi 45 minuutissa kasvamaan pianomiehestä ensin Bob Dylaniksi ja lopulta surisijaksi. Näytti ihan Yarilta. Minimalismi oli vedetty huippuunsa ja huomasin oikeasti KUUNTELEVANI.

Ilta oli pitkällä kun seuraava etäisesti innostava soitti. Pietarin Spektaakkeli ujosteli alussa yleisöä, mutta sai kovan menon päälle lopussa. Mikäs siinä, kun ammattimiehet jammasivat. Minimalismi oli teema tässäkin. Hyvä boogie vaan päälle, niin mitäs sitä muuta.

Red Fang. Koskaan kuullutkaan, menin telttaan kun oli tylsää. Palasin fanina. Tuleeko minusta metallimies? Huima keikka, mielekästä junttausta, koska oli maalailevaa. Soittolistalle.

Seurailin, että Haloo Helsinki veti ammattilaisen ottein, Nina Perssonille pitäisi syöttää makkaraperunat ja Deadmau5 villitsi teinit täysin.

Lauantai

Tiisu heittäytyi.

Tiisu pani Sakkolavan täysin sekaisin. Energiaa oli ja vitsit olivat hyviä. Erittäin hauskaa riehaa saa heiltä.

Grave Pleasures oli ihan ok. Sehyväpiisi tuli kyllä huonona versiona ja välissä oli jotain ihme kevytlimsaa, mutta siis ihan ok. Sanoinko jo, että oli ok?

The Hearing oli kova pettymys. Itse tähti veti kyllä välispiikit sympaattisesti hapuillen, mutta muu hapuilu oli sitten vähemmän kiva juttu. Kappaleetkin karkasivat jotenkin taivaalle. Kyllä se eka levy olikin hyvä, mites nyt näin.

Hisser soitti puolityhjälle Soundi-teltalle. Ne kaksi hienoa kappaletta jotka tunsin, tulivat ekana ja kolmantena, rohkea veto. Park Friction oli viime vuoden kovin piisi, mutta nyt sen herkkyys ja tunnelma eivät tulleet esiin. Se oli muutenkin Hisserin ongelma. Musiikkinsa ei ole varsinaisesti tanssimusaa, jääkiekkoilijan habituksen omaava tähti itse taitaa livenä yrittää tanssittaa.

Refusedin punkkareita odotin semikovasti, mutta en sitten innostunut. Kovasti oli metallia minun makuuni. Lähdin puolen tunnin jälkeen latautumaan.

Faith No More alkoi kutkuttaa lopulta niin paljon, että menin eturiviin ja olin siellä 50 minuuttia. Kyllä sedillä vaan oli esittää kovia piisejä. Ihan jees, vaikka loppua kohden turruin.

Musta Paraati lopuksi. Festarin ylivoimaisesti parhaat piisit. Kent voisi halutessaan vastata, mutta onhan pojat aikanaan tehneet kovia kappaleita. Myös esiintyminen oli hyvä, laulajana ollut Ylppö ei vetänyt huomiota ihan täysin ja encoresta huolimatta jäin toivomaan lisää.

Mike Patton on sitten nähty. Aika moista.





tiistai 26. toukokuuta 2015

Limonadi Elohopea: Halaus (2003)



Limonadi Elohopean neljännen ja viidennen levyn välillä oli muutamien vuosien tauko. Kai se jo jotain kertoi. Halauksen ensimmäinen kappale on Toipilas. Kertooko se bändistä? Joka tapauksessa nyt mennään rauhallisesti. Särökitaroista ei ole enää tietoa. Taustalauluissa on miesten ääniä. Tulee urkusoolo. Limonadi Elohopea on hyvin vahvasti keski-iässä, ei näin raukeaa sairaalassamakaamispiisiä tee nuori ja vimmainen bändi. Mutta kappale on hyvä.

huomiota jota saan minä opin kaipaamaan illalla vierailijoita saan

Mikäs siinä, jos levy olisi tätä tasoa loppuun asti. Saahan sitä ukkoontua, ja jos ukkoontuu, ei kannata todistella toista.

Vaan ei sitä rokkivaihdetta täysin ole unohdettu. Vesa ei enää soittele on alussa ja kertsissä rock, muuten siisti. Rockosuus on aikuisen ihmisen kitkeryyttä, ei vimmaa. Kitarasooloja Limonadi Elohopealla ei ennen ollut. Nyt on, ja ihan hyvä.

Ah, kemiateemaa, kappaleen nimi on Uutettu. Hidasta reaktiota on koko kappale. Onko Limonadi Elohopea kuitenkin lopullisesti sortunut ihankivuuteen? Harhaileva ajatus on juuri sellainen kappale, josta tuon määreen voi antaa. Soittoon on haettu svengiä, mutta vähän on sitä meininkiä, että ihan ei lähde. Suovasen laulukin on jotenkin latteaa.

Lumi ei peitä -kappaleessa lauletaan taas Sonjasta. Tällaisia pieniä yksityiskohtia Halaukselta voi poimia. Onpa tuossa hyvä kitara, laittamattomasti sanottu, tuollainenkin soundi... mutta ei tällä materiaalilla olisi tehty vaikutusta alunperin. Kun bändiin on suhde, voi näitä vähemmän inspiroituneita vetoja kuunnella tarkastikin läpi, mutta jos tämä olisi Limonadin eka levy, niin solahtaisi ohi.

Piristystä jonkinlaiseen ankeuteen tuo Kesänaama, jossa kertosäe on vahva. Tätäkin kappaletta vaivaa kuitenkin pääosin saamattomuus. Matta sentään on hitureista kauneimpia.

Äijät ja ämmät sekä Anna anteeksi mun kiitokset tuovat bänsin tuotannon loppusuoralle piristävää meininkiä. Ei napakymppejä, mutta sopivan ärsyttävää sekoilua.

Jäljellä on enää kappale nimeltä Oranki. Onko tästä testamentiksi?

Miksi joku aina potkii valmiin lehtikasani?

No niin elämässä joskus käy. Hiljalleen Limonadi Elohopea hiipui pois. Erittäin hienon työn se ehti tehdä.

1/5 Limonadi Elohopea: Trukilla yli vaikeuksien (1995)

2/5 Limonadi Elohopea: Ahmatti (1997)

3/5 Limonadi Elohopea: Laavaa (1998)

4/5 Limonadi Elohopea: Saippua (2000)

maanantai 25. toukokuuta 2015

Limonadi Elohopea: Saippua (2000)


Minä tiedän kuka sinä olet ... sinä olet sisko jonka isäni kieltää.
Saippuan kaksi ensimmäistä kappaletta ovat maagisia. Siskoni artisokansydän on erityisesti teksteiltään vahva, mutta ei ole mitään vikaa soitannassakaan, jossa urut ovat isossa osassa.

Liekkimaja on melko lailla varmasti bändin paras kappale. Kertosäkeen tarttuvuus on ennenkokematonta luokkaa, ja hokema

mun ei tarvii olla erikoinen, mun ei tarvitse olla erilainen, silti aamuni ovat arvokkaita

tuntui joskus tärkeimmältä koskaan lauletulta säkeeltä, eikä se ole vieläkään kaukana. Joskus 2000-luvun ensimmäisen puoliskon alkupuolella soitin tätä kappaletta hyvin, hyvin, hyvin paljon.

Jo näiden kahden kappaleen jälkeen voisi panna kirjan kannet kiinni. Limonadi Elohopea on osoittanut kulkeneensa uskomattoman matkan neljänteen levyynsä mennessä. Saippualla on paljon viuluja ja taustalaulua, jotka on purkittanut Laura Saksala. Hän tuo mukavaa vaihtelua Tero-Petri Suovasen äänelle, joka suurissa määrissä hieman ärsyttää.

Eläintahrassa Limonadi Elohopea siirtyy tanssirytmien pariin. Soitto ja soitinvalinnat ovat hyvin kaukana siitä kitararockbändistä, joka soitti Trukilla yli vaikeuksien. Eläintahra on hyvin tarttuva kappale, mutta hieman epämiellyttävällä tavalla. Purkka on hyvää, mutta maku menee ja pureskelun jälkeen se on jätettä. Ja on silti sanottava, että

kuinka kahdehdinkaan kilpahiihtäjän rauhaa, hän saa naama räkäisenä lumessa maata

oli hieno line post-2001-ajassa.

Tämän jälkeen materiaali jatkuu vahvana, mutta samanlaisia huippuosumia kuin levyn alussa ei vähään aikaan tule - se nyt vasta olisikin! Silti jokaisessa kappaleessa on erityisesti tekstillisiä nerouksia, ja tekstit ovat myös jollain tavalla yhtenäisiä ja aiempaa selvempiä, vaikka edelleen outoja.  Vispilänkauppaa-kappaleen erikoinen loppu viuluineen on piristys.

Eteenpäin on menty, kun yhtään ei jännitä bändin puolesta. Hidastelukin sujuu nyt jotenkin luontevammin. Linnut taitaa olla Limonadin ensimmäinen kunnolla onnistunut hidas kappale. Kun levyn täytepiisit ovat luokkaa Hampaita häpeävä hymy, ollaan kyllä vahvoilla.

Levyn kymmenes kappale on Avaruuspsykoosi, joka tuo reippautta keskivaiheilla hieman puuduttavaksi menneeseen menoon. Sen jälkeen taso putoaa kahden kappaleen ajaksi. Onneksi viimeisenä oleva Tupakkapäivä kasvaa eeppiseksi lopetukseksi, vaikka alussa sitä on vaikea uskoa.

Saippualla on Limonadin parhaista piiseistä kaksi. Muutenkin levy on vahva ja yhtenäinen, mutta jotenkin hommassa on jopa liikaa seesteisyyttä. Luulisi levyntekijöiden olevan huommattavasti paljon vanhempia kuin mitä nämä nuoret tyypit oikeasti olivat. Kertoiko se jostain?

1/5 Limonadi Elohopea: Vaikeuksien yli trukilla (1995)

2/5 Limonadi Elohopea: Ahmatti (1997)

3/5 Limonadi Elohopea: Laavaa (1998)

5/5 Limonadi Elohopea: Halaus (2003)

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Limonadi Elohopea: Laavaa (1998)



Koska en tunne Limonadi Elohopean historiaa oikeasti, joudun arvailemaan tai hienommin sanottuna ottamaan vihjeitä vastaan, prosessoimaan ne ja tekemään päätelmiä.

Yksi päätelmä on se, että Ahmatin jälkeen bändille on saattanut käydä selväksi, että nopea suuri suosio on epätodennäköinen. Se voi purkautua monella tavalla.

Koukataan omaan suhteeseeni bändiin: jollen muista väärin, kuuntelin myöhemmin ilmestyneen Saippua-levyn ennen Laavaa-levyä, ja koska Saippualla on pari ässpiisiä, Laavaa jäi jotenkin puolivieraaksi. Niinpä nytkin tämä on Limonadin levyistä se tuoreimman kuuloinen. Muutamat hetket kuulostavat oikeastaan uusilta.

Laavaa alkaa jotenkin vapautuneissa tunnelmissa. Nimikappale on reipas veto, musiikillisesti aika yksinkertainen, jopa semisti hitikäs. Sanoitus on mukavan vino. Ehkä Laavaa syntyikin vapautuneissa tunnelmissa. Ehkä bändi oli tullut siihen tulokseen, että väkisin ei kannata yrittää huipulle. Saattaisihan olla tosinkin, ja ainakin bändi on jossain ilmoittautunut, että yksi syy lopettamiselle oli turhautuminen. Tässä se ei kuulu.

Levyn toiseen vetoon suhtaudun ristiriitaisesti. Katkeran rauhallinen lupaa varsinkin alussa paljon, mutta ei lunasta kaikkea lupaamaansa. Tykkään kuitenkin kuunnella sitä taustan yhtä vinkunaa ja rumpuja. Rummut ovat vahvasti esillä, ja silloin kun ne ovat, niitä on hauska kuunnella.

Matkalla kaikki sujuu aina hyvin jatkaa levyn yllättävän leppoisaa tunnelmaa. Suovasen ääni alkaa tässä vaiheessa olla lähes ainoa jälki Trukkiaikojen Limonadi Elohopeasta. Tai joku vinous nyt on mukana, mutta siinä missä kitarat ennen ärjyivät, niin nyt sitten ei yhtään.

Luoti kielen alla on vähän äänekkäämpi veto, mutta grungesta ei ole jälkeäkään. Nuo kitarat voisi heittää vaikka Prince. Joku tässä tuoksuu melkein funkilta.

Ja sitten. Ollaan kaheleita. Tämä soi kai jonkun verran radiossa ja nähtiin televisiossa. Lähellä oli, että kappalesta olisi tullut noveltyhitti samaan tapaan kuin Se on tosi jees oli Egotripille. Ja sitä olisi voinut käyttää vipuvartena myöhemmin daideellisemman tuotannon nostamiseen esille. Mutta ei se mennyt niin. Niin kuin usein hittiehdokkaiden laita on, kappale ei ole ihan parasta Limonadi Elohopeaa, mutta ei toisaalta niin surkea tekele kuin nimi antaisi olettaa. Kyllä tuo kertosäe jää mieleen. Joku helppous, väkisinteon puuttuminen tätäkin leimaa. Voiko olla totta, että bändi ei purista mailaa. Nyt tämä on ihan funkia.

Seuraavan kappaleen nimi on Lakmus, ja tahdon kiinnittää huomion siihen, että Suovasen sanoituksissa on aika paljon kemiaan suoraan tai mielikuvien tasolla liittyviä viitteitä. En tiedä mistä johtuu, mutta liuoksia ja muita on tarpeeksi paljon, jotta se ei ole sattuma. Sanoituksen kohta

tahdon ostaa rannekellon etten olisi riippuvainen, etten joutuisi kysymään

on muuten ihan Absoluuttista Nollapistettä. Kappale on ihan ok, mutta ei mitenkään ihmeellinen.

Ei ole helppoa hommaa olla Nooa on nimenä silkkaa Limonadi Elohopeaa, mutta jälleen kerran musiikillisesti jotain uutta. Ehkä tämän levyn aiemmasta linjasta poiketen nyt outous tulee harkittuna, ei välttämättä luonnollisesti. Mistäpä näitä tietää, mutta näin sen kokee.

Koska Laavaa on hieman jäänyt paitsioon, Eksyksissä ohisektorilla kuulostaa lähes uudelta kappaleelta, vaikka lyriikan "saksalaisessa polviasennossa" muistan toki. Turhankin harmiton hölkkä on kyseessä.

Ja sitten se jatkuu. Jotenkin Laavaa-levyn lopussa turhanpäiväisyys ottaa vallan, juuri se, joka ei oikein ole Limonadia. Siksi, siksi intuitiivinen fiilis tästä levystä on se mikä on. Alun vaivattomuus muuttuu läpijuoksuksi ja sen arvaa, että bändin pitää miettiä tulevaisuutta tarkasti.

1/5 Limonadi Elohopea: Trukilla yli vaikeuksien (1995)

2/5 Limonadi Elohopea: Ahmatti (1997)

4/5 Limonadi Elohopea: Saippua (2000) 

5/5 Limonadi Elohopea: Halaus (2003)

lauantai 23. toukokuuta 2015

Limoandi Elohopea: Ahmatti (1997)


Limonadi Elohopean diskografian arvostelun toinen osa.

Kaksi vuotta Trukilla yli vaikeuksien -levyn jälkeen ilmestyi Ahmatti. Pidän sitä jotenkin limonadimaisimpana levynä bändin uralla. Ahmatti kiteyttää limonadiuden.

Mielikuva levystä on myös äärimmäisen raskas. Nyt kun kirjoitin tämän arvostelun levyä kuunnellessani, tuo raskausmuisto alkoi tuntua hieman ylimitoitetulta. Ahmatti on debyyttiin verrattuna selkeä loikka johonkin suuntaan, mutta hieman vähemmän yhtenäinen kuin muistojeni monoliitti. Oikeastaan on myönnettävä, että tämä on aika eri levy kuin se, minkä muistan.

Avauskappale Olet nakertanut minut loppuun kertoo heti muutoksesta. Jo Trukilla kuultiin urkuja, nyt ne ovat paremmin esillä. Kuuluu viulua ja ennen kaikkea laulu on efektoitua. Kauniit kohdat ja paukutus vaihtelevat. Piisi on bändin eturiviä ja lupaa hyvää.

Toisena kappaleena on piisi, joka mielestäni määrittelee Limonadin. Mene Laurin luo on hyvin piikikäs, vaikka soitannollisesti mennään kevyimmillään. Kappale on yksi harvoja parisuhdesanoituksia maailmassa, joita jaksaa kuunnella - ainakin enemmän kuin kerran.

Paljon sä puhut Laurista, vaan saako Lauri mahtumaan suuhunsa yhtä monta hotellia

Se oli avainlause bändin koko tuotannossa, mutta koko kappale on täynnä hienoja onlinereita. Samalla kappaleessa on jotain sellaista itsetietoisuutta, joka jollain oudolla tavalla etäännyttää kuuntelijaa. Viimeistään Ahmatilla Limonadi Elohopea alkaa olla vaateliaasti lähestyttävä, kitkerä bändi.

Seuraavassa kappaleessa Outoja tapoja Limonadi on jo syvällä omassa itsessään. Joku voi sanoa, että tekotaiteellista paskaa! Mutta ei. Välillä kappale on ihme hyppyhymppaa, sitten ärjyviä kitaroita, Tero-Petri Suovanen laulaa pelleillen, sanoituksessa on ihmeellisiä ilmaisuja - lepra ja rakkauden molskit mainittu. Tässä vaiheessa on tullut selväksi, että bändi tekee nyt ihan mitä haluaa, ja seuraavaksi se haluaa esittää perusnätin, suoraviivaisen Istutan sulle puun -kappaleen. Kappaleen lopun feidauksen aikana kuuntelija saattaa luulla, että nyt kaikki outo ja uusi on kuultu, nyt saa hengähtää. Seuraavaksi tuleekin sitten rokkia.

Mikä sul on Sonja? Mikset mua rakasta? .... Häpeät mun vammaa?

Pahat housut on yksittäisiä suosikkejani tältä levyltä, erinomainen rokkipala, jossa on kuitenkin joku jekku, jonka takia se ei voisi soida radiossa. Kun kappaleen lopussa jäädään odottamaan, lataus on vahva.

Tämän jälkeen kokeiluvaihe jatkuu, mutta onnistumisten kanssa on vähän niin ja näin. Suolla on kaunista ja siellä on kiva kulkea, mutta ennen pitkää  suolla kulkeminen muuttuu raskaaksi. Ahmatti on suo, joka näillä main alkaa ottaa enemmän kuin antaa. Näihin aikoihin Limonadi Elohopea ei esimerkiksi ollut parhimmillaan silloin, kun se mietiskeli, vaan silloin kun se sylki ulos kitkerää tekstiä. Nyt on liikaa hitautta ja jähmeyttä, jota bändi ei hanskaa.

Neljän piisin ajan Ahmatti on enemmän tai vähemmän puuduttavaa tyhjäkäyntiä. Iso kampi pyörii, mutta ei saa aikaan. Ehkä juuri tästä on tullut se raskauden, ähkyn mielikuva, joka Ahmatista on mieleeni jäänyt. Askel kitaan -kappaleessa pitää kestää valeloppukin, ennen kuin Limonadi piristyy. 90-luvun puolivälin rockista tutut kitarat ja selkeästi erottuva rumputyöskentely johdattavat kuuntelijan ohrapeltoon. Tunnelma on mukavalla tavalla uhkaava.

Virittelyn jälkeen päästään asiaan. Isot autot pussaavat ennakoi tulevien levyjen Limonadia, mutta kitaravalli on vielä raskaimmillaan. Liftaustarina on outo ja sisältää yhden levyn parhaista lineista

käsi käy käsiksi käsijarruun

Sitten olemmekin jo levyn päätöspiisissä, jossa menovesi on loppunut. Kuljemme hitaasti kohti loppua ja laulu kertoo enkelin sijaisesta. Suovanen on kertonut, että uran alussa hän haki joka piisistä massiivista taideteosta. Ahmatin loppuun hän on halunnut tehdä eepoksen, mutta saanut aikaan geneerisen lopetuspiisin.

Huomaan kritisoineeni Ahmattia paljon, mutta tulos ei ole kritiikin summa. Vaikka Trukissa on raikkautta ja bändi parhaista kappaleista moni on myöhemmillä levyillä, pidän Ahmattia silti bändin tärkeimpänä levynä. Ainakin se on limonadielohopeamaisin.

1/5 Limonadi Elohopea: Trukilla yli vaikeuksien (1995)

3/5 Limonadi Elohopea: Laavaa (1998)

4/5 Limonadi Elohopea: Saippua (2000) 

5/5 Limonadi Elohopea: Halaus (2003)

perjantai 22. toukokuuta 2015

Limonadi Elohopea: Trukilla yli vaikeuksien (1995)



INTRO: 20 vuotta sitten julkaistiin Limonadi Elohopean debyytti Trukilla yli vaikeuksien. Sen kappaleista joku soi radiossa, siis Radiomafiassa. En ole varma mikä. Bändi esiintyi jossain niistä harvoista popmusiikkia esittävistä ohjelmista, joita televisiosta tuli. Yhtye oli siis hypessä. Sellainen mittakaava oli silloin. Grunge mainittiin, koska oikeita grungebändejä ei Suomessa ollut.

Mutta kun muutin Tampereelle vuonna 2000, koko homma oli ohi. Limppari teki levyjä, mutta ne kuitattiin kehuvilla kritiikeillä musiikkilehdissä. Limonadi Elohopea ei soinut radiossa eikä sen jäseniä ollut juorulehdissä. Sitä ei siis ollut vaikka se oli olemassa ja aktiivinen. Ja tilanne on edelleen se, että bändi on jäänyt anekdootiksi.

Mutta minä löysin ensin Trukin ja sitten ne muut vuosinani Tampereella. Kuuntelin levyjä jatkuvasti. Vaihe kesti vuosia. Puolustin bändiä, kun sitä joku osasi haukkua. Sekin oli paljon, kun joku haukkui. Ja sitten huomasin, etten jaksanut enää itsekään kuunnella bändiä. Tarvitsin parin vuoden tauon.

Nykyään kaikki toimii taas, joten siksi tartun tänä juhlavuonna haasteeseen. Arvostelen bändin kaikki viisi levyä. Jotain näistä hienoista teoksista on saatava nettiin. Kunnia ei saa unohtua.

1/5 TRUKILLA YLI VAIKEUKSIEN (1995)

Levyn avaava Likainen mies paaluttaa albumin maailman. Tero-Petri Suovanen laulaa hyvin konkreettisista asioista, mutta samalla sellaisista, jotka johdattavat kuulijan heti oudon äärelle:

"mä olen asunut talossa jossa ... kylvetettiin uskovainen mies". 

Selvä ja mitä hemmettiä. Musiikillisesti ollaan heti debyytin ytimessä. Suoraviivaista, ärjyvää, kovaäänistä.

Toinen kappale on Neiti Nahkahansikas, josta joskus joku feministi pillastui. Syynä on line

"sinä niin kuin monet muutkin naiset, sinä haluaisit olla mies". 

Musiikillisesti kappale on jotenkin jopa keinuvan soljuvasti etenevä, mutta piikikäs sanoitus luo hienon ristiriidan.

Levyn äärivahvan avaustrion täydentää ehkä se hitikkäin kappale Ystäväni massamurhaaja. Jälleen kerran tarina on hyvin konkreettinen, mutta niin vino, että se jää pyörimään mieleen.

"Sä olet ollut ainoa, johon olen koskaan luottanut, ystäväni massamurhaaja" 

on yksi niistä pätkistä lyriikkaa, joiden luulisi nousseen klassikon asemaan suomalaisen rockmusiikin historiassa.

"Hitti"putken jälkeen Limonadi Elohopea aloittaa junnaamisen. En tarkoita sitä välttämättä huonossa mielessä. Kun alussa on pyristely vielä pinnalle, hukkuminen alkaa nyt. Haju upottaa, Taas mua pohjaan vie jo pohjaan. Ehkä tässä on vähän sitä grungea, Alice in Chainsia ja Soundgardenia, hyvin, hyvin etäisesti. Magentassa kitaroiden alku taas on Nirvanaa.

Parhaan kaverin heila on keskivaiheen menevimpiä kappaleita. "On niin hiljaista" on loistava iskulause kappaleessa, joka jotenkin kulkee koko ajan omia polkujaan. Tässä kappaleessa kitarat ovat parhaimmillaan.

Seuraava kappale Hymy joka katosi on lupaus bändin tulevasta linjasta. Se on seesteisempi, mutta surullinen kappale.

"Mä pyydän sua unohtamaan kaiken sen, miksi susta tuli tuollainen liian varhain".

Tokavika kappale on kummallinen möläytys nimeltään Kiimaiset hirvet. Se ei ole hauska kappale kuunnella. Se on varmaan tosi huono kappale. Onneksi lyhyt. Ja silti se on kappale, jota olen miettinyt enemmän kuin useimpia koskaan tehtyjä piisejä. Se on paljon jo se, tekee laulusta arvokkaan.

Päätöskappale Lihan läpi laulettu laulu on vuosien mittaan noussut aivan uuteen arvoon, yhdeksi suosikeistani bändin tuotannosta.

"Taidan lähteä pois tästä paikasta, olen väsynyt kuuntelemaan nalkutusta ja vittuilua" 

ja

"en ole ansainnut olla näin onnellinen" 

ja upeat kitarat.

Trukilla yli vaikeuksien on huippuhyvä levy. Se ei kuulosta 20 vuotta vanhalta. Sillä ei ole mitään ikää, eikä se liity mihinkään aikaan. Laulaja Suovanen kuulosti itseään vanhemmalta debyytillä. Trukki on aika lailla bändilevyn oloinen, vaikka en tunne bändin dynamiikkaa. Myöhempi Limppari-tuotanto tuntuu enemmän Suovasen visiolta, jota muu porukka toteuttaa. Suovanen alkaa koukata rockmuusiikista kauaskin, mutta se tulee vastaan jatkossa.

Suovanen sanoi jossain haastattelussa äskettäin, että levyhän kuulostaa nuoren vimmaisen miehen tekemältä, ja hyvä niin. Myös minä sanon hyvä niin.

2/5 Limonadi Elohopea: Ahmatti (1997)

3/5 Limonadi Elohopea: Laavaa (1998)

4/5 Limonadi Elohopea: Saippua (2000)

5/5 Limonadi Elohopea: Halaus (2003)

lauantai 16. toukokuuta 2015

Soraääniä

Kaikilla varmaan on ollut Tom Waits -vaihde. Minulla se oli 2000-luvun alussa. Oli levyjäkin ja tyhmyyttäni vei ne divariin.

De ja vu. Olenkohan kirjoittanut ennenkin?

Joku kyllästyminen Waitsiin silloin tuli, vaikka hyvää kolinaa ja murinaa tuo on tehnyt. Ja tekee edelleen. Waits oli juuri David Lettermanin vieraana ja esitti uuden kappaleen.

Ensin naurattaa. Esitys on melkein kuin parodiaa Waitsista, mutta on se kumma, kun lopussa ei enää naurata yhtään. Huomaan kuunnelleeni sanat, huomaan kuuntelevani kappaletta keskittyneesti, otan siitä jokaisen äänen ja jokainen ääni vaikuttaa.

On se seppä.


perjantai 15. toukokuuta 2015

Masa vaan

Nimi Matti Järvinen ei sanonut vielä pari päivää sitten mitään, vaikka jonkin verran olen tietoinen suomalaisesta 1970-luvun progeskenestä. Tarkalleen ottaen Järvinen taisi liikkua vain progen liepeillä, mutta Kasevan lisäksi miehen musiikissa oli Tabula Rasaa.

Sameassa vedessä -kappale tuli vastaan irkkikanavalla ja siitä nousi jopa keskustelu. Parikin tyyppiä tiesi tämän mainion artistin ja hänen ainoan levynsä. Siitä pitäen olen lukenut taustoja. Matin levyä nimeltä Matin levy pidetään klassikkona ja Sameassa vedessä on saanut jonkin verran radiosoittoa. En vain ole osunut kanavalle. Järvinen lopetti musahommat tyystin tähän levyyn, mutta senkin internet opetti, mitä miehelle kuuluu nyt. Hyvää.

Kuuntelin levynkin ja ihan hauskalta kuulostaa. Tämä levyn viimeinen kappale taas oli ihan huippukamaa heti ensimmäisestä kuuntelusta lähtien. Ihmetyttää se, että Suomessakin kuitenkin voi tehdä näin salaa näin kovaa kamaa.


tiistai 28. huhtikuuta 2015

Terve tuloa takaisin, Mew


Mew joskus silloin, kun mopo oli karkaamassa.
Eipä olisi uskonut, ei todella, että Mew tekee rautaisen paluun, on hyvä ja uskottava. Uusi levy on kertakaikkiaan mainio.

Edellisestä totaalisesti metsään menneestä Stories-levystä on jo aikaa. Kyseessähän oli onnettomuus, jossa kello kilkatti kauan ja kovaa. Kaikki muut paitsi Mewin tyypit huomasivat jo ennen levyn julkaisua, että kunnianhimoissaan bändi on mennyt mäntyä vasten ja kovaa. Kunnianhimoa toki pitää olla, mutta näiden juuttien kunnianhimossa oli enemmän kuin ripaus hybristä. Tuloksena oli möhkäle, jota voi huoletta sanoa tekotaiteelliseksi, vaikka sanaa vihaankin.

Kun uutta materiaalia ei sen jälkeen ole tullut, niin olen kylmästi pudottanut suosikkibändini menetettyjen tapausten joukkoon. Kun vielä tuli tieto, että uuden levyn nimi on kummallinen +-, ja ensisingle aika tavanomainen Satellites, niin levyyn tutustuminen tuntui kuivalta pakkopullalta.

Yllätyin kyllä, kun Soundiko-se-oli antoi viisi tähteä levylle. No, onhan aiemminkin kriitikoiden Mew-maku ollut horjuva. Mutta nyt kun olen muutaman kerran pyöräyttänyt levyn läpi, on sanottava, että kriitikko oli jäljillä.

Ei tämä ole Frengers, ei Kites, mutta erinomainen levy. Nimenomaan kokonaisuutena +- toimii todella hyvin. Yksittäiset kappaleet eivät yllä aivan Mewin maagisiin huippusuorituksiin, joskaan esimerkiksi eeppinen Rows ei yhtään häpeäisi edellä mainituilla kiekoilla.

Joka kerralla kuuluu lisää hyvää. Onpa hauskaa, kun levyn kakkospiisissä Witness kuullaan toista mieslaulakaa kuin Jonas Bjerreä. Vieraileviin naisiinhan on totuttu, ja niitä on nytkin.

Olen suorastaan innoissani tästä levystä! On niin kiva, kun Vanha Kunnon Suosikki yllättää iloisesti. Runopoika sisälläni riemuitsee.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Jess!

Autoilin tuossa ja ensimmäisen 125 kilometrin aikana ehti tulla kolme kertaa kahdelta eri kanavalta Jess Glynnen kappale Hold My Hand. Mikäs siinä ainakin tässä vaiheessa, koska kappale on MAH-TA-VA, ja aivan varma tuleva kesän soundtrack.

Mutta että ymmärtäähän sen, että näin raskas soittolistarotaatio syö kappaleita riekaleiksi ennätyksellisen nopeaan. Ei soisi kyllä sen käyvän.

Tein sen virheen, että katsoin kappaleen videon, joka ei toimi ollenkaan. Lisäksi laulaja on tukitavallisen poptähtösen näköinen. Jotenkin odotin jotain persoonallisempaa, tai siis ei olisi tarvinnut nähdä koko lurittajaa. Hieno hänen äänensä on joka tapauksessa ja laulu kuulostaa muutenkin tällaisen amatöörin korvaan taitavalta.

Audiona tämä kappale on kyllä niin kova, että ei mitään rajaa. Svengaakin. Mistä näitä brittilaulajia oikein tulee?

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Cobain: Montage of Heck


Ihan elokuvateatterissa kävin katsomassa odotetun dokkarin Kurt Cobainista. Paljon saattoi siltä odottaa, enkä pettynyt. Materiaali oli ensiluokkaista, jopa yltäkylläistä. Kurtin äiti! Kurtin sisko! Kurtin isä! Kurtin äitipuoli! Muistaakseni en ole nähnyt sukulaisista aiemmin muiden puhuvan kuin jomman kumman puolen isoisän.

Tuo lähisukulaiskavalkadi kyllä osaltaan kertoi paljon siitä, miksi Kurt-pojasta tuli niin särkynyt ihminen, vaikka äiti ihan täyspäiseltä vaikuttikin. Isä ja äitipuoli päästettiin aika helpolla, ilkeämpi dokumentaristi olisi kysynyt vaikeampia. Kurtin lähes myytillinen tyttöystävä Tracy Marander on myös mukana ja niin kovia kokeneen näköisenä, että hänen elämäntarinansa alkaa kiinnostaa.

Ja sitten on Courtney Love, joka kotivideoissa muutamien sekuntien ajan onnistuu vaikuttamaan ihan ihmiseltä. Älykäskin hän taitaa olla ja tiedämme myös lahjakkuuden. Elokuvaa varten taltioidussa haastattelussa sympaattisuutta en voi havaita.

Mutta kaikesta huolimatta pääosassa on Kurt, sillä arkistojen kätköistä on löytynyt paitsi muistiinpanoja ja taidetta, myös Cobainin nauhalle panemia muistelmia. Ne ovat niin tyjyä kamaa, että melkein epäilen niiden aitoutta. Cobain osoittaa näillä nauhoilla huomattavaa kykyä itsetutkiskeluun ja muutenkin havainnoi terävästi. Menetimme hänessä ehdottomasti prosaistin.

Toinen päähenkilö on musiikki. Voi vitjat, että Nirvana oli kova bändi! Se joskus unohtuu. Jo ekoissa räkävedoissa, kuuluisassa huoneessa, jossa Kurt laulaa seinää vasten olevaa mikrofonia kohti, palaset ovat paikallaan. Ja kun dokkarissa on vaikka mitä versioita Nirvanan piiseistä, niin pintaan nousee se, että kyllä se poika vaan osasi säveltää.

Oikeastaan ainoa mukana oleva tyypillinen piirre muista Nirvana-dokkareista on yhdentekevien bändihaastatteluiden käyttö. Nirvanan tapauksessahan ne eivät aina olleet edes yhdentekeviä, kun poijjat ryhtyivät sabotoimaan niitä tai vastasivat yllättäen rehellisesti. Näissä pätkissä paljastuu muun muassa se, kuinka Krist Novoselic ainakin oli bändin aidoin punkkari ja melko nopeaälyinen mies. Dave Grohlkin sanoi joskus silmät suurina jotain surfer dude -asteikolla tosi välkkyä. Ja Kurt nukahtaa kaksikon väliin.

Välillä oli palakin kurkussa, mutta eniten jäi hyvää mieltä. Kurtin ja Courtneyn pelleillessä kotivideolla naurahdin pari kertaa. Välillä saman kaksikon samat puuhat olivat vaivaannuttavia.

Cobain: Montage of Heck oli, anteeksi sanavalinta, elämänmakuinen. Valitettavaa elokuvan kannalta oli se, että lopputekstien jälkeisessä haastattelussa ohjaaja paljastui melkoseksi kuspiäksi. Ja täydellisestä materiaalista huolimatta elokuvana tämä luomus ei ole täydellinen, vaan 4/5.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Lasarukset

Rokki on kuollut - paitsi että Black Lizard kirjoitti täydellisen rockpiisin, kuten edellisessä postauksessa todistettiin.

Jos joku rokkiakin varmemmin on kuollut, se on indie. Ja ihan varmasti joku Sufjan Stevens, vai mikä se on, ei noita kaikkia indieprinssejä erota toisistaan. Olen kuunnellut arvostettua Stevensiä vuosien mittaan silloin tällöin, puolipassiivisesti. En ole mennyt virran äärelle, mutta joskus on virta ollut niin vuolas, että on roiskunut päälle. Pakosta kuulee, kun indiestä tykkää.

Herätyskello kuitenkin soi, mistäpäs muustakaan syystä kuin Oskari Onnisen soittolistan takia. Siellä oli Should Have Known Better, jonka heti poimin tehosoittolistalle, ja kun se siellä tuli vastaan, havahduin huomaamaan kappaleen kuuluvan kovimpien joukkoon. Silkkaa neroutta. Varsinkin siellä kolmen minuutin jälkeen alkaa sydämen ilotulitus.

Levy sai Rumbassa viisi tähteä. Pitää tutustua. Jonkun lupauksen pidinkin, kun kuuntelin Father John Mistyn uuden levyn. Ainakin alku oli vakuuttava.

Tämähän on kuin ennen vanhaan, kun soittolistalla on Tampe Impalaa (Let It Happen) ja uutta elektronista suomalaista, Jaakko Aukustia (Shaky Hands), joka on silkkaa Rubikia leikkisimmillään.


lauantai 21. maaliskuuta 2015

Hyvä seivaus

Viime kesänä kirjoitin kriittisen tekstin Black Lizardin esiintymisestä Provinssirockissa. Oli syytäkin. Musiikkia en moittinut. Ei ollut syytä.

Kyllä tämä uusi piisi All Her Time on hyvä. Hyvät kaiut. Oikein kelpaava rokkikappale.



perjantai 20. maaliskuuta 2015

Kanadan punaniskojen rokkiskene

Ohhoh, jo muutama uusi artisti on tänä vuonna osunut korviini. Pitääpä sellaisia mainita ihan blogissakin, että vanhana sitten muistaa.

Olen kuullut Father John Mistyltä vasta yhden kappaleen, joka on oheinen Chateau Lobby #4. Silti on turvallinen olo sanoa, että levyltäkin voi odottaa paljon.

Tällä esityksellä tulee selväksi, että esittäjällä on ammattitaitoa ja itsevarmuutta. Ja sitten on tuo ääni. Upea se on, ei sitä mikään muuta.

Taiteilijanimen takana on entinen Fleet Foxesin Joshua Tillman. Fleet Foxes oli ainakin muutama vuosi sitten kovasti kehuttu indie folkin iso nimi, mutta jäi minulle vieraaksi. Father John Misty pitää tsekata kunnolla.



Viet Cong
on samaa sarjaa, eli olen kuunnellut yhden kappaleen. Tämän Continental Shelfin vahvuus on sama kuin Father John Mistyllä, eli tunnelma, joka on voimakas.

Jotenkin minulle tulee Viet Congista mieleen Interpol ja Editors, vaikka Viet Cong on enemmän uhkaava kuin dekadentti. Siksi on yllättävää, että bändi on Kanadasta ja vieläpä Calgarystä. Siellä pitäisi muuta olla kuin karjapaimenia ja öljyä. Mutta Viet Congin jätkillä on takana kovia vuosia Albertan provinssin rokkiskenessä.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Toivotaan, toivotaan (jonnet ei muista)

Oliksenytrumbassa tai jossain muussa tässäjokupäivä Don Huonojen keikka-arvostelu. Jonka luin. Don Huonot ei ole koskaan napannut, mutta luin ja siinä kirjoituksessa käsiteltiin myös lämppärinä ollut Egotrippi. Käsittelyn ote oli, että kovia ammattilaisia nämä Egotripin tyypit, mutta kirjoittajaan ei hlökohtaisesti kolahda.

Samaa vikaa täällä, paitsi että joistakin Egotripin kappaleista pidän kovinkin paljon ja olen tainnut tännekin sen kirjata. Ja toisia en melkein voi sietää.

Nyt sitten Egotrippi on siirtynyt jakomieliseksi kappaleiden sisällä: uuden singlen Uusi aamu runko on hiukan vaatimaton, tai pikemminkin tavanomaisen tylsä. (Vaikka se jossain määrin muistuttaa hienoa Pimeyttä.) Kappaleen pelastaa kuitenkin puolentoista minuutin kohdalla tuleva kruunaus. "ja olin niin epätoivoa täynnä, olin valmis luopumaan" -pätkä on vahvoilla jo nyt vuoden pysäyttävimmäksi hetkeksi. Valitettavasti piisi palaa tämän jälkeen täydelliseen keskinkertaisuuteen. Mutta ne on kyllä upeat, värinät aiheuttavat neljä sekuntia tjsp. ne.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Suomi-Viro-maaottelu

Oho, olen kuunnellut kahta tuoretta levyä. Tänä vuonna siis jo kai kolmea!

Ensin on suomalainen Neøv, joka tekee maalailevaa, kaunista popmusiikkia. Bändillä olisi nyt tsäänssi toteuttaa kaikkien bändien unelma, eli ottaa paikka soittolistoillani, sillä Mew on menettänyt parhaan vireensä ja Magenta Skycode ja Rubik ovat lopettaneet. Kaunista pehmoilua minä kaipaan.

Ja onhan bändi myös soinut, mutta aiempi Orange Morning ei ehkä enempää kuin kerran kokonaisuutena. Uuden albumin nimi on Dominique, eikä siinä ensikuulemalta ollut mitään vikaa. Toisaalta välillä unohduin ajattelemaan muita asioita. Paha nyt sanoa muuta.

Monia bändejä kuunnellessa voi vain miettiä, että onpa hyvää, mutta aina tarvitaan joku henkilökohtainen yhteys. Vielä sitä ei ole syntynyt. 

Ja sitten Viro. Hiukan sama tarina, eli Ewert and the Two Dragons on soinut aika paljon, mutta ei levykokonaisuuksina. Ja liikaa olen luukuttanut Jolene-piisiä, vaikka reipas ralli se on.

Nyt Ewert ynnä muut ovat kovasti hypetettyjä ja viiden tähden levyarvioita putoilee. Kuuntelin Circlesin ja se oli hyvin tehty levy, mutta vielä mikään ei jäänyt mieleen. Kuuntelin myös edellisen Good Man Downin, joka on hauskempi ja vaivattomampi. Vähän ehkä myös hölmömpi, mutta hölmö voi olla hyvä.

Tämä uusi ley oli jotenkin kuin osoitus ammattitaidosta, mutta samalla oma ilmaisu oli jotenkin hukkunut. Ei niin saa olla.


tiistai 24. helmikuuta 2015

Tämän kirjoituksen aiheessa on rumpusoolo

Tänään Spotifyni soitti peräkkäin Sannia ja Hüsker Düta. On hyvä juttu, että voi pitää molemmista. Ei ole rajoja. Hüsker Dülle piti saada lisää (eka!!??!) tageja blogiin, mission accomplished.

Mutta oikeasti piti kirjoittaa Harry Nilssonista. Maailmassa on niin paljon hyvää musiikkia, että hyvä jytä voi jäädä huomaamatta, vaikka sitä hierottaisiin naamaan.

Nilsson on tuttu tietenkin versioistaan Everbody's Talkinista ja Without Yousta (joka on, saamari sentään, Badfingerin (myös tagiton???!!!??) kappale!) ja vielä Coconutista. Mutta minä olen lisäksi kuullut Nilssonia sen sata kertaa Mafiaveljissä, enkä vaan ole pannut merkille, tullut ajatelleeksi, vaikuttunut.

Nyt sitten Jump Into The Fire tuli jossain vastaan, ja olihan elämys. Luin kaikkien kommenteista, että aina tulee mieleen Ray Liotta, niin itselle ei tullut. Nyt alkaa jo tulla, vaikka elokuvaa en välissä ole katsonut. Omituista.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Kun radion aukaisee

On hienoa kuulla suosikkipiisi radiosta, mutta vielä hienompaakin on: kun kuulee jotain odottamatonta. Nykyisin kuuntelen radiota vain autoillessa ja autoilen vähän. En jaksa brömistellessä kuunnella puhetta, vaan räplään kanavia ja toivon, että kohdalle osuu jotain siedettävää. Kanavan vaihtaminen on siksi taajaa.

Jatkuva selailu tarkoittaa sitä, että sellaisten laatukanavien kuin Radio SuomiPop, Radio Nova ja Iskelmä lähetysvirta kuuluu autoradiostani joskus, eli kiusallisen usein. Pitäisi jaksaa kuljettaa levyarsenaalia, mutta ei jaksa. Kolmessa edellä mainitussa kanavassa on sekin puoli vielä, että koskaan ne eivät yllätä, eivät mihinkään suuntaan. Sopii odottaa huonoa suomalaista hiphoppia, todella väsynyttä keskitien jolkottelua ja muuta sellaista, mutta sitten myös joskus joku hyvä PMMP tai Maija Vilkkumaa.

Mutta tänään, ja vielä tuo Iskelmä! Sieltä tuli taidepläjäys, vähän kuin jonkinlaista lo-fi tai DIY Ultra Brata. Piti juurruttaa pätkä tekstiä päähän, jotta voi googlettaa. Kappale paljastui Pikku Kukan tekemäksi. Kyllä minä olen kuullut heistä, mutta en ole tiennyt millaista on tuotanto. Nyt tiedän. Olen hiukan hämmentynyt. Onko oheinen kappale hyvä, vai hyvä koska oli niin yllättävä? Aika näyttää.

Mutta mikä näiden nimien kanssa on? On Kukkaa ja Pikku Kukkaa. On Puk ja Vuk. Ja tuhat bändiä, joiden nimessä on ensin Black. Inspiroitukaa etevämmin!


perjantai 13. helmikuuta 2015

Olkoon teineillä Sanni

Ensimmäinen kosketus Sanniin (todettakoon, että fyysisesti en ole häneen koskenut, vaikka kerran melkein törmäsin!) oli Prinsessoja ja astronautteja, joka ei ole häävi. Sysäsin tämä neidon koriin "tarpeettomat teinitähdet". Sitten kuulin kappaleen Sotke mut, joka on soundillisesti erittäin erikoista kamaa suomalaisittain. Siitä tykkään, hieno, omaperäinen kappale.

Sannilla tuntuu olevan taipumusta julkaista musiikkia, jota ei ole ihan helppo sulattaa. Me ei olla enää me on iso hitti, mutta ärsyttävä. Samoin Jos mä oon oikee. Tänään kuulin ensimmäistä kertaa 2080-luvulla-kappaleen. Siitä pidän.

Jos teineillä pitää olla pop-tähti, niin olkoon se Sanni.

Jostain syystä Sannin virallinen youtube-kanava on kovin aneeminen. Ei ole esim. tätä uutta matskua. En siis upottele. Kuunnelkaa Spotifysta.

Tänään tuli televisiosta myös elokuva Miss Farkku-Suomi. Siinä tämä sama Sanni näyttelee, mutta jää erinomaisen Mikko Neuvosen varjoon. Kauko Röyhkän romaanista on tehty hyvä elokuva.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Se ja Bananarama ne yhteen sopii, kun käyttää väkivaltaa

Kuulin Se-yhtyeestä ensimmäisen kerran noin 12-vuotiaana noin 1993, kun keulakuva Yarin Akvaariorakkaus-elokuvassa soinut Punaista vaniljaa soi television Listassa tai jossain. Jotenkin vaan siitä jäi muistijälki, vaikka piisiä en tajunnut silloin yhtään, enkä varmaan vuosiin kuullut Sen kappaleita.

Silloin tuntui, että ne Yarin Se-ajat ovat jossain muinaisuudessa, mutta bändin edellisestä levystä oli alle 10 vuotta. Jos nyt joku hahmo nousisi esiin vuonna 2006 lopettaneesta bändistä, niin ei olisi kovin kummallista. Akvaariorakkaudesta tähän päivään taas on kulunut yli 20 vuotta.

Se tuli vaan taas ajankohtaiseksi, kun kuuntelin ... ja kun odotan, näen pimeässäkin -kappaleen. Kahdeksan minuuttia pitkä kappale on erikoinen, sellainen, jonka vain Se voi tehdä. Törkeän vähälle huomiolle jäävä Se. Tämä on maaginen kappale.



Pannaan tähän muistiin toinenkin vanha asia. Radiossa soi Bananaraman kappale, jonka olen viimeksi kuullut ehkä 23, ehkä 28 vuotta sitten. Suunnilleen. Aika. Moista.

Jännä yhteensattuma on se, että googlettelin tuossa myös Annie Lennoxin Ash-coveria, ja samalla tuli ilmi, että Dave Stewart on ollut naimisssa yhden Bananaraman jäsenen kanssa.

Ja kappale on mainio.

lauantai 31. tammikuuta 2015

Väinö Karjalaista ei mainita



Olisi kai pitänyt kirjoittaa Tiisusta silloin, kun siitä ensimmäisen kerran kuulin ja hämmästelin. Nyt bändistä on jo niin paljon kaikenlaista kohkattu, että ihan riittävästi siinä varmasti jo on. Ei voi koskaan sanoa, että olinpa ensimmäisten joukossa kohkaamassa.

Tähän asti olen ollut sitä mieltä, että Tiisu on mielenkiintoinen ja tyypit lahjakkaita, mutta sen musiikin kuunteleminen on myös aika raskasta. Esimerkiksi Suomalaisen suurin riesa on sisu on vähän liiankin nokkela. Se ei miellytä minua kuuntelijana, mutta osaan arvostaa yritystä. Minulle tuli silloin ensimmäisellä kerralla hakematta mieleen YUP, ja johtohahmo Henrik Illikaista on jossain Jarkko Martikaiseen verrattu. Joku kriittisempi syytti Tiisua Sielun Veljien apinoimisesta. En osaa sanoa oikeastaan mitään tähän, koska Siekkarit on jäänyt minulle vieraaksi.

Mutta asiaan vihdoin: tämä uusi videokappale Elämältä turpaan sain on kappaleena jo selvästi parempi ja miellyttävämpi. Huomaan tempautuvani jopa jonkunlaiseen innostukseen. Näissä tyypeissä on raikkautta. On tämä  tuoreempaa tavaraa kuin tämän hetken valtavirta (Sonylla nämä ovat, että valtavirtaan toki yrittävät), vaikka kierrätystä eräällä tavalla onkin.

tiistai 27. tammikuuta 2015

Muistan vielä vuonna jotain jotain

Käyn joskus lukemassa Rumban nettisivuja ja lehdenkin kirjastossa. Usein tulee surullismielinen olo. Se siitä.

Syksyllä Rumbassa oli arvostelu Mewin konsertista. Olen nähnyt bändin kaksi kertaa Provinssirockissa. Muistot ovat mukavia, mutta eivät ikimuistoisia. Hyviä rokkikeikkoja olivat, mutta kun luin arvostelua, niin tuli kademieli niitä kohtaan, jotka joskus ovat kokeneet nousevan bändin tarpeeksi intiimissä tilassa.

Nyt oli Rumbassa linkki Mewin uuteen singleen Satellites. Se oli aika meh. No More Stories jne. -levystä on muka kuusi vuotta. Se ei nyt ihan huono levy ollut, mutta ei paljon muutakaan verrattuna inspiroituneeseen, turboahdettuun edeltäjäänsä. On luonnollista, että kun bändillä on ikää, sen uusi levy on ilmoitusasia, johon jossain määrin on tottunut. Ei ole ylimääräsitä jännitystä. Toisaalta Mew oli aikoinaan niin hyvä, maailman parhaita, että jotakin kihelmöintiä luulisi tuntuvan. Satellitesissa on kaikki Mew-elementit, mutta ei inspistä, ei lähde.

Myös AWOLNATIONILTA on tulossa uusi levy. Juuri julkaistu kappale on välillä ok, välillä ei. Video on kamala. Levyä odotan jonkin verran. Edeltäjä oli jotain niin tuoretta (omissa korvissani), että pessimistinä odotan pettyväni.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Minulla ei ole muistoja



Juuri nyt kovin piisi on aivan ehdottomasti Susanne Sundførin Delirious. En ole sanoja vielä kuunnellut enempää kuin alun: I hope you got a safety net 'cause I'm gonna push you over the edge. Ei pysty sanomaan vastaan, sen verran tiukka tunnelma kappaleella on ja Sundførin ääni ottaa otteeseensa.

Joku kuitenkin panee miettimään sitä vaihtoehtoa, että jonain päivänä kappale unohtuu. Soittolistahistoriani on täynnä kappaleita, joihin olen kyllästynyt. Jopa artisteja.

Tässä yksi päivä Spotify soitti Rain Dogs -aikakauden Tom Waitsia. Hyvätä kuulosti. Levy oli minulla tehokuuntelussa 2000-luvun alkuvuodet. Sittemmin vein levyn divariin ja Waitsin kuuntelu on ollut yli kymmenen vuoden ajan täysin satunnaista. Ei Waitsissa mitään vikaa ole, tuli vaan jotenkin tinki täyteen.

Waits-kaudellani asuin Tampereella. Siellä soi paljon muutakin sittemmin sivuun jäänyttä. Faith No More. Hearthill. Limonadi Elohopea. Myös Crowded House ja Puk ovat leimallisesti "tamperelaisia" yhtyeitä, mutta molempia kuuntelen edelleenkin, en vain sillä intensiteetillä kuin joskus.

Asia erikseen on musiikki, jota ei tarvitse kuunnella, koska se on niin tuttua. Nirvanan Nevermindin pyörittäminen on jotenkin turhaa. Kuuntelen sen edelleen joskus, mutta ihan hyvin voisin loppuelämän vain muistella sitä.

Vaikka jonkun bändin tai kappaleen "unohtaa", niin harvoin unohtaa kappaleisiin liittyviä elämäntilanteita. En käytä sanaa "muisto", koska minulla ei ole muistoja. Esimerkiksi jostain The Delgadosista tulee mieleen, että joskus oli kevät ja yksiöni ainoa, valtava ikkuna oli auki. Ei välttämättä The Delgadosin soidessa se ikkuna ollut auki, mutta niihin aikoihin, uuden musiikillisen heräämiseni aikoihin, usein oli.

Nyt ei voi tietää, mistä Sundførin kappaleen joskus muistaa, mutta ei tästä mistä nyt.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Pimeys on keidas

Tunne on ristiriitainen, kun suosikkibändi keikkuu läpimurron kynnyksellä. Kaikkea hyvää sille toivoisi, mutta ei hennoisi luovuttaa ihan kaikille. Kuitenkin rikotte sen. Pimeydestä pidetään nyt ääntä, Hesarikin sitä sivunsa pääjutussa mainosti suomirokin pelastajana. Hetki vielä on noussut YleX:llä tehosoittoon. Ilmassa on merkkejä.

No, mitä Pimeys tekee? Se ottaa 16.1.2015 ilmestyneellä toisella levyllään askeleen keskitietä kohti. Ensimmäinen levy alkoi sanoilla "pimeys, vanha ystävä", nyt "äiti kuoli keväällä". Ekan linen jälkeen tämä Aika tihentyy on kuitenkin vähän reippaampi ja ilmavampi kuin hieman ahdistunut esikoinen.

Ei suurta eroa ole, eikä se keskitien suunta ole kamala juttu, koska Suomesta puuttuu iso perinteinen rokkibändi ja Pimeys saisi sellainen olla. En ole kuitenkaan aivan varma, onko Pimeys tämän levyn jälkeen sitä. Kriitikoilta tulee 4 ja 5 tähteä varmasti, mutta ensikuuntelun jälkeen luulen, että koko kansan läpäisevä iskusävelmä puuttuu.

Kaiken kaikkiaan Pimeys on melkoinen keidas keskellä nykyaikaa. Ei efektejä, ei ylimääräistä melua piiseissä. Hienoja sovituksia ja loistavaa soittamista, jossa jokainen isku ja näppäily kuuluu ja on tärkeä. Tällaista soittamista on ilo kuunnella. On siellä taas sellaista kitaraa, sellaista pianoa ja sellaista svengiä, että. Että.

Yhtäkkiä toisella kuuntelukerralla tulee sitten mieleen Se-yhtye. Yarin henkeä tässä jotenkin on. Voiko olla?

(en upota tänne videota Hetki vielä -kappaleesta, koska siinä on Riku Nieminen. Haluan teitä suojella.)

lauantai 3. tammikuuta 2015

Ei muisteta pahalla

Matti Johannes Koivu tekee paljon loistavaa musiikkia. Odota, odota, Naapuska, monet Ultramariinin kappaleista noin niin kuin esimerkkinä.

Koivulla on hyvin persoonallinen, henkilökohtainen ote, joka saattaa joskus lipsahtaa hölmöyden puolelle. Joku aika sitten radioissa soi Koivulta kappale, joka oli todella kankeaa, epätoivoisen oloista radiosoittoroskaa Radio Suomea varten. Olen antanut sen anteeksi ja unohtanut kappaleen. (se kappale on Emme muistele maanantaita. Ei muisteta pahalla... kauhea tekeles.)

Nyt radioissa soi Tyhjäksi jätetty, joka välillä on loistava ja välillä aika nolo. Ehkä kappale kallistuu enemmän kiinnostavan puolelle, vaikka jälleen esillä on jotain, joka auttaa ymmärtämään miksi jotkut Koivua karsastavat. Tai sitä en ymmärrä millään, että Odota, odota olisi nolo.