Syksyn aikana olen kuunnellut joitakin tänä vuonna julkaistuja kokonaisia levyjä. Vanhojen ukkojen tekemiä levyjä. Vanhat ukot tekevät hyvää musiikkia.
New Orderin uusi julkaisu Music Complete on eri pirteä. No nyt täytyy myöntää, että en ole edes varma, olenko koskaan kuunnellut New Orderin studiolevyjä läpi, jos ja kun kokoelmia ei lasketa. Enpä siis tiedä miten kova kiekkobändi on kyseessä, mutta tämä on vahva suoritus. Enkä tiedä miten huonoja tai hienoja edelliset olivat, mutta Restless- ja Plastic tältä uudelta olivat niin kovia irroituksia, että pakko oli koko albumi kuunnella ja vereväksi todeta.
Kokonaiset puolitoista vuotta meikää vanhempi Kurt Vile on veteraani ikänsä ja kokemuksensa takia, vaikka eihän siitä nyt ole kauan, kun hän esimerkiksi omaan elämääni astui omalla nimellään. Vilen mukavan kulkuisat ja kiireettömät kappaleet ovat ehkä hiukan liian samanlaisia ja sama pätee levyihinkin, mutta voi pojat kun Kurt Vileä on mukava kuunnella. Aika harvoin muistaa panna Vileltä levyä tulelle, mutta kun panee, niin usein saa tulla koko illan. Uuden kiekon nimi on b'lieve i'm goin down... ja se avaava Pretty Pimpin esimerkiksi on kiva kappale. Tää jamppa on aina varma tapaus.
John Grant on kohta viisikymppinen, vaikka onkin verrattain hiljan jättänyt jälkensä sooloartistina. Ensituntumalta uusi Grey Tickles, Black Pressure on ehkä vähän liiankin varman päälle pelattua kamaa, mutta Grantia kuuntelee huonommankin materiaalin parissa (enkä vielä vanno, että edes on huonompaa), koskapa hänen lauluäänensä on niin komea.
Sitten vielä levy vuodelta 2013. Pixies teki paluun ja kaikki haukkuivat, mutta mitä ihmettä, Indie Cindyllä on ainakin puolenkymmentä huippuhyvää kappaletta. Greens and Blues on niin pikkueepillisen kaunis, että tukehtua meinaan. Entäs sitten Magdalena 318? Kehtaisi sen lyödä helposti vanhoille Pixies-levyille. Ja joku Ring the Bell, niin vaivattomasti kulkee, että! Ehkä Pixies on vähän väsähtänyt, mutta kyllä vanha saa olla väsynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti