Kuten muutkin kunnon ihmiset, olen viime aikoina kuunnellut Kentin uutta levyä Röd. Se on järjestyksessään toinen levy sen jälkeen, kun Harri Mänty lähti bändistä ja, kuten Ville asian esitti, kitarat jäivät Harrin haltuun.
Kent goes Depeche Mode osa kaksi ei ole siis enää yllätys. Edellinen teos Tillbaka till samtiden sitä oli, mutta lopulta se oli uudenlainen tapa esittää Kent-piisejä. Nyt piisit ovat jääneet entistä enemmän taka-alalle, ja tunnelmien rakentaminen on pääosassa.
Vaikka Tillbaka oli hyvä levy, sen kuunteleminen on jäänyt vähälle. Jos Röd ei tätä enemmän aukea, uhkaa sitä sama kohtalo. Ihan kiva -sarjan levyt eivät paina paljon, kun kyseessä on Tärkeä yhtye.
Kent on Tärkeä yhtye, mutta Tärkeät levyt se on julkaissut vuosia sitten. Kuten jossain jo sanottiin, näillä levyillä Kentistä ei olisi koskaan tullut niin suurta, kuin mitä se nyt on.
En kaipaa kitaroita sinänsä takaisin. Minulle Kent ei koskaa ole ollut kitarabändi, ihmettelen jopa kovasti, että joillekin se sitä on.
Kaipaan takaisin piisejä, joita Kent ei enää osaa/halua tehdä. En vaadi, koska jokaisella yhtyeellä on oikeus tehdä mitä haluaa, ja arvostan suuresti Kentin uskallusta. Se ei tee väärin.
keskiviikkona 11. marraskuuta 2009
maanantaina 9. marraskuuta 2009
Tässäkö se nyt sitten oli?
Viikonloppuna kuulin ensi kertaa Epilää. Kappale Ajatuspoliisi soi menomatkalla perjantaina ja paluumatkalla sunnuntaina.
Epilästähän on puhuttu jo pitkään, media, puskaradio ja myös yhtye itse. Odotin, että sieltä tulisi kaupallisesti orientoitunutta mutta uskottavaa poprockia.
Ensimmäisellä kuuntelukerralla epäilin bändiä kuitenkin Happroradioksi, ellen peräti Sadetanssiksi, tosin ihan ok-vedoksi huomioon ottaen kyseisten bändien yleisen siedettävyyden. Kun oikea laita paljastui, olin kovin pettynyt.
Sunnuntaina kappale kuulosti jo hieman omaperäisemmältä. Luulenpa, että pidän Epilää sarjassaan taitavana, joskin geneerisenä yhtyeenä.
Mikä sarja siis? Sanoisin, että avoliittorock. Musiikkia yhteenmuuttaneille nuorille aikuisille ja heidän yhteenmuuttaneille ystäväpariskunnille kaupunkien kaksioissa järjestettävien juhlien taustamusiikiksi.
Ei siis mitään, mistä tuohtua, mutta vieras maailma minulle. (Tosin Sadetanssista pitää tuohtua. Roskaa.)
Epilästähän on puhuttu jo pitkään, media, puskaradio ja myös yhtye itse. Odotin, että sieltä tulisi kaupallisesti orientoitunutta mutta uskottavaa poprockia.
Ensimmäisellä kuuntelukerralla epäilin bändiä kuitenkin Happroradioksi, ellen peräti Sadetanssiksi, tosin ihan ok-vedoksi huomioon ottaen kyseisten bändien yleisen siedettävyyden. Kun oikea laita paljastui, olin kovin pettynyt.
Sunnuntaina kappale kuulosti jo hieman omaperäisemmältä. Luulenpa, että pidän Epilää sarjassaan taitavana, joskin geneerisenä yhtyeenä.
Mikä sarja siis? Sanoisin, että avoliittorock. Musiikkia yhteenmuuttaneille nuorille aikuisille ja heidän yhteenmuuttaneille ystäväpariskunnille kaupunkien kaksioissa järjestettävien juhlien taustamusiikiksi.
Ei siis mitään, mistä tuohtua, mutta vieras maailma minulle. (Tosin Sadetanssista pitää tuohtua. Roskaa.)
perjantaina 6. marraskuuta 2009
Can't get it out of my head
VAROITUS! Jos päässänne on ajatus, älkää klikatko alla olevaa videota, koska se sisäöltää takiaislaulun, josta ette vähään aikaan saa rauhaa, ja alkup. ajatus katoaa, ei palaa.
I'm from Barcelona on Ruotsin oma Polyphonic Spree, 29-jäseninen hippikokoonpano Jönköpingistä. Luonnollisesti löysin linkin jalkapalloaiheisen keskustelusivuston ketjusta, jossa etsitään kadonneita kuvia.
Nyt minä etsin pääni sisään jotain muuta täytettä kuin la-la-la-la-la, vaan lienee turha toivo.
Suomessa noin positiivisesta menosta tulisi muuten ehdotonta vankeutta.
I'm from Barcelona on Ruotsin oma Polyphonic Spree, 29-jäseninen hippikokoonpano Jönköpingistä. Luonnollisesti löysin linkin jalkapalloaiheisen keskustelusivuston ketjusta, jossa etsitään kadonneita kuvia.
Nyt minä etsin pääni sisään jotain muuta täytettä kuin la-la-la-la-la, vaan lienee turha toivo.
Suomessa noin positiivisesta menosta tulisi muuten ehdotonta vankeutta.
torstaina 5. marraskuuta 2009
Sätiöt elämässäni
Elo-syyskuussa ystävystyin uudestaan vanhan ystäväni radion kanssa, kun vietin kuukauden juurillani. Netissä spämmäämisen sijaan vetäydyin iltaisin vinttiin radion ääreen. Tosin sinne se radion kuuntelu sitten jäi, kun paluu arkeen tuli eteen.
Joka tapauksessa oli varsin nostalgista palata aikaan, jolloin radio oli teksti-tv:n nuorten palstan ohella ja kirjastoautosta lainatun Suosikin ohi tärkein tirkistysreikä maailmaan.
Mutta ei siitä sen enempää, menetetystä viattomuudenajasta, vaan siitä, että toimitettua radio-ohjelmaa sitä ihminen kaipaa, vaikka on Spotifyt ja muut. Veli Kauppisen Hyvä veli -ohjelma on mainio esimerkki siitä, mitä hyvä radio-ohjelma voi olla. Bongasin ohjelman loppukesästä, lähetykset alkoivat vuoden alussa. Olen kuitenkin tehnyt suurtyön ja käynyt läpi YleX:n sivuilta ohjelmien soittolistat ja koonnut ne kahdeksi Spotify-soittolistaksi. Nekin ilostuttavat, vaikka Veli Kauppisen punnittu puhe puuttuu.
Hyvä Veli -ohjelman kautta olen saanut soittolistalleni ainakin Kenny Rogersia, The Webb Brothersia, Sinead O'Connoria ja mitä vielä. Mainio shöy, kuunnelkaa.
Jos tarjolla ei ole hyvää toimitettua radiota, kuten nykyään ei ole, niin nettiradiot riittävät. (Kunhan scrobblaavat LastFM:hän!) LastFM-radio meni maksulliseksi jo joitain aikoja sitten, ja vaikka se oli puutteellinen media, niin sitä kaipaa. Vielä enemmän kaipaan Pandora-radiota, joka on proxyn takana Jenkkilässä. Spotifyn radio on joko surkea, tai sitten en osaa sitä käyttää. Joka tapauksessa se ei ole vakiokäytössäni.
Spotify on mainio media, mutta ei kovin yllätyksellinen, koska on liian helppoa tyytyä kuuntelemaan omia suosikkejaan. Juuri siksi Hyvä Veli -soittolistat ym. ovat tervetulleita. Niitä pitäisi kuitenkin muistaa ja jaksaa myös metsästää ja tehdä.
Anttilassa oli juuri muutamalla eurolla myytävänä kirja Hang the DJ - The Alternative Book of Music Lists. Kävin opuksen läpi ja kokosin soittolistan siellä mainituista kappaleista. Mukaan mahtuu 80-luvun teinileffojen soundtrackia, Sweetia ja Mudia purkka-ajalta, Laurie Andersonin kuuluisan kummalinen O Superman-teos ja yli 300-kiloisten muusikoiden sarjan kruunaamaton kuningas Israel Kamakawiwo'ole sekä kermaa 80-luvun kadonneista autotallibändeistä ja unohdetuista naislauluntekijöistä.
Juuri mitä tarvitaan.
Hyvä Veli -soittolista I, kesää ja loppukesää:
spotify:user:hannes_ko:playlist:1PcNLHAOabNq9KfJm5r5xs
Hyvä Veli -soittolista II, alkuvuosi ja syksyä: spotify:user:hannes_ko:playlist:2nxf0lnaHU19MC5elhz448
Hang the DJ -soittolista: spotify:user:hannes_ko:playlist:5dETQ6dD7Sc2GKF8JDVdDo
Joka tapauksessa oli varsin nostalgista palata aikaan, jolloin radio oli teksti-tv:n nuorten palstan ohella ja kirjastoautosta lainatun Suosikin ohi tärkein tirkistysreikä maailmaan.
Mutta ei siitä sen enempää, menetetystä viattomuudenajasta, vaan siitä, että toimitettua radio-ohjelmaa sitä ihminen kaipaa, vaikka on Spotifyt ja muut. Veli Kauppisen Hyvä veli -ohjelma on mainio esimerkki siitä, mitä hyvä radio-ohjelma voi olla. Bongasin ohjelman loppukesästä, lähetykset alkoivat vuoden alussa. Olen kuitenkin tehnyt suurtyön ja käynyt läpi YleX:n sivuilta ohjelmien soittolistat ja koonnut ne kahdeksi Spotify-soittolistaksi. Nekin ilostuttavat, vaikka Veli Kauppisen punnittu puhe puuttuu.
Hyvä Veli -ohjelman kautta olen saanut soittolistalleni ainakin Kenny Rogersia, The Webb Brothersia, Sinead O'Connoria ja mitä vielä. Mainio shöy, kuunnelkaa.
Jos tarjolla ei ole hyvää toimitettua radiota, kuten nykyään ei ole, niin nettiradiot riittävät. (Kunhan scrobblaavat LastFM:hän!) LastFM-radio meni maksulliseksi jo joitain aikoja sitten, ja vaikka se oli puutteellinen media, niin sitä kaipaa. Vielä enemmän kaipaan Pandora-radiota, joka on proxyn takana Jenkkilässä. Spotifyn radio on joko surkea, tai sitten en osaa sitä käyttää. Joka tapauksessa se ei ole vakiokäytössäni.
Spotify on mainio media, mutta ei kovin yllätyksellinen, koska on liian helppoa tyytyä kuuntelemaan omia suosikkejaan. Juuri siksi Hyvä Veli -soittolistat ym. ovat tervetulleita. Niitä pitäisi kuitenkin muistaa ja jaksaa myös metsästää ja tehdä.
Anttilassa oli juuri muutamalla eurolla myytävänä kirja Hang the DJ - The Alternative Book of Music Lists. Kävin opuksen läpi ja kokosin soittolistan siellä mainituista kappaleista. Mukaan mahtuu 80-luvun teinileffojen soundtrackia, Sweetia ja Mudia purkka-ajalta, Laurie Andersonin kuuluisan kummalinen O Superman-teos ja yli 300-kiloisten muusikoiden sarjan kruunaamaton kuningas Israel Kamakawiwo'ole sekä kermaa 80-luvun kadonneista autotallibändeistä ja unohdetuista naislauluntekijöistä.
Juuri mitä tarvitaan.
Hyvä Veli -soittolista I, kesää ja loppukesää:
spotify:user:hannes_ko:playlist:1PcNLHAOabNq9KfJm5r5xs
Hyvä Veli -soittolista II, alkuvuosi ja syksyä: spotify:user:hannes_ko:playlist:2nxf0lnaHU19MC5elhz448
Hang the DJ -soittolista: spotify:user:hannes_ko:playlist:5dETQ6dD7Sc2GKF8JDVdDo
maanantaina 2. marraskuuta 2009
Uusinta (uutta)
Mitä tapahtuu vuodessa ja neljässä kuukaudessa? Yksi hannes alkaa pitää The Ting Tingsistä, ja nähtyään livenä pitää vielä enemmän.
Mutta se ei muutu, että Santogoldin Lights Outia voi soittaa repeatilla järjettömiä määriä kyllästymättä. Nyt kun tuo löytyy myös Spotifysta, niin hieman päälle viikossa on tullut n. 25 kuuntelua.
Ymmärrän, että jos samaa piisiä pitäisi kuunnella jatkuvasti, niin kidutukseksihan se menee, mutta jos sellaisten riettaiden käsiin joutuisin, niin toivoisin, että kidutuskeino olisi edes Lights Out. Olisin voimissani melko pitkään.
Mutta se ei muutu, että Santogoldin Lights Outia voi soittaa repeatilla järjettömiä määriä kyllästymättä. Nyt kun tuo löytyy myös Spotifysta, niin hieman päälle viikossa on tullut n. 25 kuuntelua.
Ymmärrän, että jos samaa piisiä pitäisi kuunnella jatkuvasti, niin kidutukseksihan se menee, mutta jos sellaisten riettaiden käsiin joutuisin, niin toivoisin, että kidutuskeino olisi edes Lights Out. Olisin voimissani melko pitkään.
lauantaina 31. lokakuuta 2009
Absolluuttinen Nollapiste Seinäjoella 23.10.2009
Olen pahoillani: Sortovuodet jatkuvat. Hyvä avostelu Ei ilmestynyt. Mutta kannan vastuuni, ei ole Nimi muutettu.
Absoluuttinen Nollapiste kävi viikko sitten Seinäjoella. Ei ole järkeä kirjoittaa viikkoa vanhasta keikasta muuten kuin jälkipolville, mutta polvillehan tätä blogia tehdään. (Vaikka reisille menee ja nilkoille potkitaan.)
Kysymyksiä ennen keikkaa: jaksaako lyhyttukkainen parisuhde-Tommi kiinnostaa? Joko ne on lopullisesti keski-ikäistyneet? Onko Rumban kaksi tähteä osoitus taantumisesta, vai siitä, ettei 0piste ole hipsteriuskottava? Oliko koskaan?
Keikalla soitettiin parhaan arvioni mukaan seuraavat kappaleet:
1. Loppuun katseltu kukkanen
2. Miten tässä vielä käy?
3. Kotiinpaluu, jotenkin
4. Karaokekapseli
5. Ruukunvalajat
6. Palle
7. Toukokuun leikit
8. Kuponki-niminen kaupunki
9. Eräät tulevat juosten
10. Elämä paristojen varassa
11. Irene Kaktus
12. Voiko lämmin kesäyö olla muuta kuin levoton
13. Musta viisari
Encore: Ja jos
Encore II: Saatteeksi
Keikka sijoittui kiertueen alkuun. Sen huomasi. Uudet piisit taisivat olla harjoiteltu iskuun. Vanhemmat piisit eivät sitten niinkään. Sanoituksia oli muuteltu ja niitä muutoksia ei sitten Tommi muistanut. Ja joskus välillä sai ihan tosissaan miettiä, että vetävätkö jampat samaa piisiä.
Uudet kappaleet ovat uusia kappaleita, ei niistä vielä osaa sanoa. Oikeastaan keikalla olisi saanut olla enemmänkin uutta kamaa, jos vaikka Palle olisi jätetty pois. Muuten on sanottava, että Portaita kaipaan aina. Se kyllä ihmetyttää, että Iirikseltä ei tullut mitään, eli onko Iiriksen muisto tuskallinen ja pesäero tehtävä vai mitä. Onhan siellä kuitenkin hyvää keikkamateriaalia, eiks je.
Ei se keikka tietenkään vailla tenhoa ollut. Keikka, jolla soitetaan Ja jos, ei ole tenhoton. Lisäksi nähtiin/kuultiin/koettiin hauska kaksintaistelu Lääkkölä vs. Hast. Mutta kokonaisuus oli vähän sinne päin. Ikävä juttu.
Seuraavana päivänä Helsingissä Korjaamolla 0piste oli kuulemma ollut oikeinkin mainiossa iskussa. Sori kun nyt olen TAAS negatiivinen Absoluuttisen Nollapisteen suhteen, mutta sehän johtuu vain siitä, että bändi on minulle tärkeä.
Ihan kiva keikka oli, mutta kun ihan kivaa ei saisi liittää Nollapisteeseen.
Absoluuttinen Nollapiste kävi viikko sitten Seinäjoella. Ei ole järkeä kirjoittaa viikkoa vanhasta keikasta muuten kuin jälkipolville, mutta polvillehan tätä blogia tehdään. (Vaikka reisille menee ja nilkoille potkitaan.)
Kysymyksiä ennen keikkaa: jaksaako lyhyttukkainen parisuhde-Tommi kiinnostaa? Joko ne on lopullisesti keski-ikäistyneet? Onko Rumban kaksi tähteä osoitus taantumisesta, vai siitä, ettei 0piste ole hipsteriuskottava? Oliko koskaan?
Keikalla soitettiin parhaan arvioni mukaan seuraavat kappaleet:
1. Loppuun katseltu kukkanen
2. Miten tässä vielä käy?
3. Kotiinpaluu, jotenkin
4. Karaokekapseli
5. Ruukunvalajat
6. Palle
7. Toukokuun leikit
8. Kuponki-niminen kaupunki
9. Eräät tulevat juosten
10. Elämä paristojen varassa
11. Irene Kaktus
12. Voiko lämmin kesäyö olla muuta kuin levoton
13. Musta viisari
Encore: Ja jos
Encore II: Saatteeksi
Keikka sijoittui kiertueen alkuun. Sen huomasi. Uudet piisit taisivat olla harjoiteltu iskuun. Vanhemmat piisit eivät sitten niinkään. Sanoituksia oli muuteltu ja niitä muutoksia ei sitten Tommi muistanut. Ja joskus välillä sai ihan tosissaan miettiä, että vetävätkö jampat samaa piisiä.
Uudet kappaleet ovat uusia kappaleita, ei niistä vielä osaa sanoa. Oikeastaan keikalla olisi saanut olla enemmänkin uutta kamaa, jos vaikka Palle olisi jätetty pois. Muuten on sanottava, että Portaita kaipaan aina. Se kyllä ihmetyttää, että Iirikseltä ei tullut mitään, eli onko Iiriksen muisto tuskallinen ja pesäero tehtävä vai mitä. Onhan siellä kuitenkin hyvää keikkamateriaalia, eiks je.
Ei se keikka tietenkään vailla tenhoa ollut. Keikka, jolla soitetaan Ja jos, ei ole tenhoton. Lisäksi nähtiin/kuultiin/koettiin hauska kaksintaistelu Lääkkölä vs. Hast. Mutta kokonaisuus oli vähän sinne päin. Ikävä juttu.
Seuraavana päivänä Helsingissä Korjaamolla 0piste oli kuulemma ollut oikeinkin mainiossa iskussa. Sori kun nyt olen TAAS negatiivinen Absoluuttisen Nollapisteen suhteen, mutta sehän johtuu vain siitä, että bändi on minulle tärkeä.
Ihan kiva keikka oli, mutta kun ihan kivaa ei saisi liittää Nollapisteeseen.
perjantaina 30. lokakuuta 2009
Jossain vaiheessa coveri on jätettävä
Vaikka minulla on heikko kohta, johon listapop iskee syvälle, niin en minä kaikkea pane merkille. Niinpä kun kuulin ruotsalaisen Timo Räisäsen kappaleen About You Now, olin ällikällä lyöty. Kappale on täydellinen pop-veisu, mutta jotenkin yllätti, että ruotsalainen tusinapoppari olisi sellaisen saanut aikaan.
Oikea laita paljastuikin sitten. Kappale on tusinahittinikkareiden Sugababesille tekemä. Räisäsen versio on kyllä parempi. Eihän siinä mitään, että tekee hyvän coverin, josta tulee oman setin kulmakivi. Mutta entä sitten, kun oman repertuaarin toiseksi tykätyin teos on Radioheadin Creepin kierrättäminen?
Jos haluaa tulla tunnetuksi mies ja kitara -skenessä, niin Timpan olisi syytä tehdä ihan oma pop-helmi.
Eipä silti, veikkaanpa, että muutama suosikkikappaleistani on kierrätyksiä tietämättäni. Tai toisaalta, missä menee coverin raja. Eeppinen MacArthur Park tunnetaan Richard Harrisin versiona. Kappaleen luoja Jimmy Webb on toisaalta versioinut tämän oman piisinsä. Kumpi on oikea MacArthur Park.
Nyt tulemme aasinsillan kohdalle. Jimmy Webbin pojilla on bändi. The Webb Brothersilla on ainkin yksi täydellinen pop-valio tuotannossaan. Sen nimi on Funny Ol' Kind of Music, ja se on soinut viime aikoina Törnävällä yhtä taajaan kuin Räisäsen hitti.
Oikea laita paljastuikin sitten. Kappale on tusinahittinikkareiden Sugababesille tekemä. Räisäsen versio on kyllä parempi. Eihän siinä mitään, että tekee hyvän coverin, josta tulee oman setin kulmakivi. Mutta entä sitten, kun oman repertuaarin toiseksi tykätyin teos on Radioheadin Creepin kierrättäminen?
Jos haluaa tulla tunnetuksi mies ja kitara -skenessä, niin Timpan olisi syytä tehdä ihan oma pop-helmi.
Eipä silti, veikkaanpa, että muutama suosikkikappaleistani on kierrätyksiä tietämättäni. Tai toisaalta, missä menee coverin raja. Eeppinen MacArthur Park tunnetaan Richard Harrisin versiona. Kappaleen luoja Jimmy Webb on toisaalta versioinut tämän oman piisinsä. Kumpi on oikea MacArthur Park.
Nyt tulemme aasinsillan kohdalle. Jimmy Webbin pojilla on bändi. The Webb Brothersilla on ainkin yksi täydellinen pop-valio tuotannossaan. Sen nimi on Funny Ol' Kind of Music, ja se on soinut viime aikoina Törnävällä yhtä taajaan kuin Räisäsen hitti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
