Vuonna 2525

No, huomenta/päivää/iltaa tulevaisuuden hannes, kerrotaanpa täältä menneisyydestä taas kerran mistä sitä nyt ollaan innostuneita, niin voit taas tulevaisuuden nykyisyyden norsunluutornissasi panna halvalla näitä mietteitä mitä nyt on, ja rypeä niissä uusissa suosikeissasi.

Tulossa on siis raakaa dataa siitä, mikä sinua ennen vanhaan, alkuvuodesta 2012, niin kovin liikutti. Ennen kuin asia alkaa, niin muistin virkistämiseksi kerron, että päivitysten harvinaisuus on kuntopyöräinnostuksen syytä. Ei ole aikaa kirjoitella blogiin, kun mies panee itseään kuntoon.

Erityisen kovasti olen tykännyt ruotsalaisen The Amazingin kappaleesta Gone, jossa kitarat on pantu helisemään niin kuin niiden pitää. Kaunista kuin mikä on tämä hiljastelu, vaan levyltä toivoisi ehkä laajempaa, dynaamisempaa tarjontaa.



Sitten on tämä. The Nightlife ja kappaleensa On the Run. Jos tarkastelemme pelkästään pintaa, niin tässä on laskelmoinnin makua, liian paljon niitä autuaaksi tekeviä palikoita. Cool poika ja ihQu tyttö, vähän 80-lukua musiikkiin, vielä enemmän vaatteissa - selvää on, että kaikkien graafikkolasisten pitää tykätä. Ja nyt kyllä kannatan tykkäämistä, sillä kappale on hurjaa tykitystä. Tai siis upeaa maalailua, ihan sama asia. Ei tämäkään yllätä omaperäisyydellään, mutta tempaa mukaan matkalleen.



Ja mitä muuta: no Tenhiin olen vihdoin tutustunut kunnolla. Kyseessä on surullismielistä death folkia soittava suomalainen yhtye. Tempo on jotain 10-12 bpm, mutta kama on hyvää. Jos et usko, tsekkaa vaikka kappale Kielo. Valistuneissa piireissä Tenhiä on meikälle tyrkytetty puoli vuosikymmentä, mutta tyhmä uskoo hitaasti.

Kuuntele vielä siellä tulevaisuudessakin myös Oranssi Pazuzun kappale Komeetta, jossa Kuolleiden Intiaanien äkkiväärä taiderock kohtaa örinän. Kyllä tälle nyt alkaa lämmetä, vaikka yhtyeen Provinssi-keikalta kävelinkin aikoinaan pois kesken ekan piisin.

Risto on tietysti tuttu tapaus, mutta kylläpä oli hurja vaikutus, kun kuulin kappaleen Nina, olen palasina Rock-Suomi -tv-sarjan uusintakierroksella. Rivi "olet siis kuullut mitä Tampereella kuiskitaan" ja aivan ehdottoman kiehtova taustalaulu nostavat muutenkin nerokkaan kappaleen huimiin korkeuksiin ja mahtaviin syvyyksiin.

Me And My Armyn hymni nimeltä Anthem on eri kiva ja tuo mieleen Siinain. Tychon Hours on hieno kappale, samoin Ron Sexsmithin Believe It When I See It.

Siinäpä tärkeimmät tällä kertaa. Kiitoksia mielenkiinnosta, ja muistahan kirjoittaa vähän useammin.

Käsi kädessä 80-luvulle

Älkää turhaan juhliko, en ole jäänyt esimerkiksi auton alle.

Olenpahan vaan kuunnellut esimerkiksi:

M83 aiheuttaa ranskalaisinnostusta, johon käytän myös Justicea.

Orion Rigel Dommisse on sairaan kaunista. Kiitoksia tästä Teemu L:n suuntaan, samalle miehelle, joka antoi kouraan Martin Hannettin tuottajanurasta kertovan cd:n, joka on hyvä.

Mutta hyvä on myös toisen tuottajan, Trevor Hornin, vaiherikkaan uran summaava NRGM:n mainio soittolista (spotify:user:nrgm:playlist:13dFTZpje02y3TCxo9hVnh). Huikein löytö sieltä toistaiseki on Dollar ja kappaleensa Hand Held in Black and White. Hieno syy kaivata sitä 80-lukua, jota ei ole koskaan kokenut. Tulee nostalginen tunne, vaikka en ole ennen 31. ikävuotta kappaletta edes kuullut.

Kuukauden paras piisi on kuitenkin Sydän, sydämen Ducato. Vuoden parhaita, ja hauska video.

M83 - kuulostaa ihan joltain kivääriltä

Täytin erään aukon popsivistyksessä joitakin viikkoja sitten: katsoin elokuva St. Elmo's Fire. En muista mitä se on suomeksi. Elokuvassa nuori Rob Lowe esittää rokkitähteä. Rokkitähti soittaa saksofonia. Olemme siis 80-luvulla.

Tuleeko saksofoni takaisin? Muistamme läheisten euroviisujen eeppisen sax-miehen. Muistamme kesän Saxobeat-hitin. Molemmat menevät huvituksen piikkiin.

Mutta sitten tulee vuoden 2011 yks parhaista levyistä, M83:n Hurry Up, We're Dreaming. Niin, todellakin yksi parhaista levyistä. Levyn intron jälkeen aloittava Midnight City saa lopussa kruunun saksofonin avulla. Siinä sitä kuunnellessä ihminen tulee hyvälle tuulelle. Tila jatkuu koko tuplalevyn ajan. Levy on sympaattinen ja eeppinen. Se on ihmisen pakko kuunnella.

Pet Shop Boys: Very

Pet Shop Boysin Very on ensimmäinen levy, jota odotin. Olin jo PSB-fani, kun Behaviour ilmestyi, mutta silloin ei tietenkään ollut mitään mahdollisuutta saada etukäteen tietää, että tuollainen levy olisi tulossa, saati että sitä olisi saanut käsiinsä. Kyllä levyltä sitten aikanaan pari kappaletta kuuli, So Hardin tai Being Boringin videokin näkyi jollain silloisella kanavalla. Se oli räjäyttää pään.

Sain yhtyeen kokoelmalevyn Discography joululahjaksi. Discography julkaistiin syksyllä 1991, mutta tuskin sitä noin nopeasti sain, epäilen enemmänkin joulua 1992. Joka tapauksessa olin vallan tyytyväinen tähän aarteeseen, se taisi olla ensimmäinen oma kasettini. Sitten jossain vaiheessa Radiomafialla kerrottiin, että PSB:ltä on tulossa uutta materiaalia. Kanava kertoi lähettävänsä erityisohjelman suoraan Engalnnista, jossa tätä ihmettä kuultaisin. Ja kuultiin sitten, minäkin kuuntelin sormi rec-napilla.

Ainakin sieltä tuli silloin Liberation-piisi, jonka nimeksi kirjasin horjuvalla englannillani Live Our Nation. Se oli kyllä kaiken kaikkiaan kansainvälinen kokemus. Tarina päättyi hyvin, kun eräänä keväisenä päivänä 1994 ostin Veryn Alajärveltä. (Very julkaistiin syksyllä 1993.)

PSB-fani olin ollut alle kouluikäisestä. Lapsenvahtinani joskus toimineelta naapurin tytöltä sain jopa lainata kasettia, jolle PSB:n musiikkia oli nauhoitettu. Betso Byos, kuten bändiä kutsuin, on ehkä elämäni tärkein bändi. Vaikka en sitä enää laske suosikkibändikseni, ja vaikka joku Nirvana on vaikuttanut asenteisiini paljon enemmän, niin aina tulee lämmin tunne, kun jotain PSB:hen liittyvää tulee vastaan. Bändi on ainoa, jonka kaikki haastattelutkin jaksan lukea.

C-kasettikokoelmani täydentyi jossain vaiheessa Behaviourilla, joka on PSB:n paras levy. Mutta minulle Discography on tärkein. Veryllä on myös erittäin suuri rooli. Siihen sisältyy odotuksia, yllätyksiä ja pettymyksiä. Välillä levy on ollut vuosia ilman kuuntelua. Uusi kuuntelu paljastaa yllättäviä vahvuuksia ja heikkouksia. Vaan jos joku levyä alkaa haukkua, kiivastun. Vain minulla on oikeus sitä kritisoida.

Siispä kritisoin, kappale kappaleelta:

Can You Forgive Her
Veryn toiseksi tunnetuin piisi ja se, josta tehtiin hassuhattuinen video. Tämä kappale jatkaa edellisen, mestarillisen Behaviour-levyn merkeissä. Kuuntelija ei shokeeraudu kappaleesta, vaikka levyn visuaalisessa ilmeessä on viittauksia soundin päivittämiseen. Edelleen Neil Tennantin lyriikat parisuhteesta ovat piinallisen suoria, mutta ovat kuitenkin yleisellä tasolla. Se on vaikea yhdistelmä. Ymmärrän kappaleen suosion ja myönnän sen ilmeiset ansiot, mutta Can You Forgive Her ei ole koskaan kuulunut levyn suosikkikappaleiden joukkoon. But that's childish, so childish.



I Wouldn't Normally Do This Kind of Thing
PSB:tä leppeimmillään. Kappale on kevyt, kukkaniityille hyppelyyn tarkoitettu. Kappaleessa on jotain hajua irtiotosta, mutta samalla siinä on paljon typillisiä PSB:n maneereja. Neilin omaa taustalaulua, poikkeavia väliosia jne. Kappale on mieleenpainuva ja kaunis, mutta olisi saanut olla hiukan terävämpi. Aika on vähän nakertanut raikkautta, joka aikanaan oli kappaleen vahvuus. Yhtä kaikki levyn parhaimmistoa.

Liberation
Muistan mainiosti, että tämä oli niiden piisien joukossa, jotka etukäteen Veryltä kuulin. Pienelle pojalle kappale oli hiukan tylsänpuoleinen, ja se mielikuva on ollut liiankin voimakas. Tosiasiassahan kappale ei ole ollenkaan tylsä. Se menee suoraan asiaan, hytkyvä biitti saa seurakseen yhden kappaleen teemaäänistä. Liberation on kappaleena tunnelmaltaan Behaviour-materiaalia, mutta Chris Lowe on ohjelmoinut musiikin konemaisemmaksi. Silti sillä on viuluja ja Tennant vetää falsettiosuuksia. Liberation on levyn vahvaa keskitasoa, hyvin tyypillinen Pet Shop Boys -kappale, jossa bändi ei häpeile vahvuuksiaan.



A Different Point Of View
Uskallan väittää, että jos aiemmat piisit ovat olleet enimmäkseen Tennantia, niin tämä on Lowe-osastoa. Kappale lähtee liikkeelle kunnon vauhdilla. Sen jälkeen Tennant alustaa tarinan, jonka jälkeen kohoamme kliimaksiin:
And all I wanted to say was that I love you
But you tell me now you don't believe it's true
You got a different, a different
A different point of view
Todella lämmin, kaunis kertosäe, joka iskee kuulijaan kiinni. Kappaleessa on kaikuja ja suhinaa, jotka tulevat levyn edetessä tutuiksi. Lowe ei kaihda "fillejä", mutta ei tunge kappaleita täyteen. Kappaleessa on kaksi peräkkäistä väliosaa, joiden jälkeen palataan kertosäkeeseen. PSB ei pelkää.

Dreaming Of The Queen
Paluu Tennantin syvimpään ytimeen. Hidas, maalaileva, unenomainen kappale unesta. Tennant kuiskailee. Jokainen kappaleen hetki on painotettu. Kuulija pakotetaan kuuntelemaan. Kertosäe on mieleenapainuva niin melodialtaan kuin sanoiltaankin:
That there are no more lovers left alive
No one has survived
So there are no more lovers left alive
And that's why love has died
Yes, it's true
Look, it's happened to me and you
Viuluja ja rumpukoneen laiskaa hölkkää, kaikenlaisia Pet Shop Boysille ominaisia ääniä, välillä melko kummallisiakin, mutta kuin ihmeen kaupalla kaikki pysyy kasassa. Veryn piiseistä tämä on niitä, joita vanhemmiten on osannut eniten arvostaa.

Yesterday, When I Was Mad
Tämä kappale päätti c-kasetin ekan puolen, ja millä vimmalla päättikin. PSB goes techno! Pienen suostuttelun jälkeen kappale lähtee huimaan laukkaan ja Tennantin käsitelty ääni alkaa kertoa vimmaista tarinaa. Ryöpsähdyksen jälkeen Tennant vastaa itselleen ikimuistoisella kertosäkeellä, joka lähtee liitoon kuin hävittäjä lentotukialukselta. Tässä kappaleessa mennään eikä meinata, tässä on väkivaltaa, jos PSB yleensä on pitkiä, surullisia katseita. Lowea? Eittämättä. Mutta Tennantin lyriikat ovat kunnossa.
Darling, you were wonderful, you really were quite good
I enjoyed it, though, of course, no one understood
A word of what was going on, they didn't have a clue
They couldn't understand your sense of humour like I do
Tennantin yläluokkainen olemus ja Lowen partyboy-meininki kohtaavat tässä todella omituisella ja kiehtovalla tavalla. Kaiken lisäksi tämä on PSB:n "tervetuloa 90-luvulle" -hetki. Hieno, kiehtova kappale, joskin ehkä pahimmille snobeille liian moderni. Tämä soi Kuoppalan koulun levyraadissa 1994.



The Theatre
Kappale aloitti b-puolen ja on valtava. Huge, sanoisi Donald Trump. Kappale alkaa junnaavalla, jännällä kuviolla, jonka jälkeen mukaan tulee yeaah-huutoja naislaulajalta ja muuta kuoroa. Kappaleessa on paljon Lowen rakastamia pieniä, ikään kuin asiaan kuulumattomia ääniä, mutta silti The Theatre säilyttää koko ajan ylväytensä. Tämä ei ole levyn merkkipiisejä, mutta hieno osoitus siitä, millaisessa vedossa PSB oli Veryä tehdessään. Se tiesi mitä oli tekemässä, ja uskallus kuuluu. Kukaan muu ei tee The Theatren kaltaista tanssimusiikkioopperaa.

One And One Make Five
Jokaisella levyllä on heikoin piisi, ja tämä on toinen vaihtoehto Veryn peränpitäjää valitessa. Suoraan homodiskoon sävelletty kappale onnistuu jopa ärsyttämään jonkun verran. Tennantin painokkaasti lausumat "people", "jumping" ja "everybody" särähtävät jostain syystä korvaan ja Lowen biitti on sotkeutua itseensä. Väliosan taustalla höpöttävä miesääni on hölmö samalla tavalla kuin myöhemmin mukaan tuleva kuiskaileva naisääni. Täytepiisi.



To Speak Is A Sin
Nyt palataan The Theatren tunnelmiin. Tai itseasiassa Gerry Raffertyn Baker Streetin tunnelmiin. Välillä Tennantin taustalla on vain rumpukone ja piano. Tunnelma on suoraan öiseltä, usvaiselta kadulta. Vanhasta kaupungista, ei mistään kauppalasta tai Keravalta. Tämä kappale ei tietenkään tehnyt vaikutusta vuonna 1993, mutta nyt se kuulostaa PSB:ltä omimmalla alueellaan.

Young Offender
Toinen vaihtoehto levyn huonoimmaksi piisiksi, lähinnä siksi, että kappaleen sanoitus vaikuttaa jotenkin hölmöltä. Young offender, you're younger than me, obviously, mitä se nyt on. Kappaleessa on jonkinlaista ilmavuutta, joka pelastaa sen
mahalaskulta, mutta onhan tämä tyhjänpäiväinen, erityisesti kun tietää mitä on tulossa.

One In A Million
Tässäpä! One In A Million on yksi Pet Shop Boysin ässäpiiseistä, mutta valitettavasti se ei taida olla ollenkaan tunnettu. Kappale on niin kaunis, ylväs ja eeppinen, että sitä kuunnellessa suorastaan herkistyy. Varhaisteinille Veryn tärkeimmät piisit olivat Go West ja a-puolen rallit, mutta näin vanhemmiten One In A Million noustaa päätään. Piisi olisi upea finaali levylle kuin levylle. Heti alku jotenkin lupaa todella hienoa kappaletta. Piisissä ei ole mitään pakotettua, se ikään kuin leijailee kohti oikeita uomiaan. Se kasvaa pienillä eleillä koko ajan suuremmaksi ja tavoittaa lopulta valtavat mittasuhteet olematta liian iso. Tässä on hieman U2:n ääniä, ja Tennantilta myös huudahdus! Laskettelin autollani tuossa yhtenä päivänä Alajärven Pyhävuorelta kohti Vimpeliä, kun kappale soi. Se oli kotiinpaluu, jotenkin. Jotenkin lähes 20 vuoden päähän menneisyyteen.

Go West
Ihan väärässä paikassa. Go West saattaa olla jopa bändin tunnetuin piisi. Ja sehän on hölmöydessään nerokas. Campiahan tämä on, mutta PSB osaa tehdä sen sivistyneesti. Kappale on killeri. Se kyllä on tappaa levyn, sillä se ei sovi ollenkaan One In A Millionin perään, vaikka molemmissa kappaleissa on jonkinlaista maailmoja syleilevää optimismia.



Mitä jää käteen? Ensinnäkin Very ei vuonna 2011 kuulosta niin suurelta irtiotolta ja modernisoitumiselta kuin silloin kuulosti. PSB:n vahvuudet olivat edelleen mukana pelissä. Ehkä Veryllä lähdettiin hieman kokeilemaan kilkutuksilla, joiden kanssa bändi sitten jossain vaiheessa meni metsähallituksen puolelle. Very on myös Pet Shop Boysin "heterokauden" viimeinen levy. Jatkossa kappaleiden sanoituksiin tuli Tennantilta entistä enemmän viittauksia homokulttuuriin ja elämäntavan mukanaan tuomiin seikkoihin. Veryn jälkeen Pet Shop Boys teki timanttisia piisejä, mutta vasta parin vuoden takainen Yes tuntui hyvältä kokonaisuudelta.

This week I 'ave been mostly listening to

Reginaa ja epoa. Jostain syystä tuo yhdistelmä kuulostaa hyvältä. Ja kyse on tietysti musiikista.

Reginan uusi levy Soita mulle on kehuttu niin monessa paikassa, ettei yhden lukemattoman blogaajan tarvitse samaan puuhaan ryhtyä. Se on hyvä levy.

epo-555 taas on hajonnut. Bändi on keikkunut jo ties kuinka kauan sillä listalla, jossa on bändejä, joihin pitää tutustua. Kyseessä oli tanskalainen yhtye, joka kuulostaa hiukan Violalta, jos se nyt sitten asioita selventää. Sellaista elektronista ja silleen. Pohjoismaalaisen viileää, mutta kuitenkin tunteellista. Uskokaa pois, se on hyvä.

Believe the hype to some extent

Blogien lukeminen on turhaa puuhaa, joten en tiedä onko French Films Suomen blogatuin bändi. Näin kovasti väitetään, että on. Sitä paitsi se on helppo uskoa. Bändi on hyvin tyylikäs.

Niille, jotka eivät bändiä tunne, kuten viikontakaiselle minulle, tiedoksi: French Films on helsinkiläinen ja hyvin, hyvin 80-lukulainen. Laulaja kuulostaa tarpeeksi Ian Curtisilta. Bändi on reippaampi kuin Joy Division, mutta hyvin, hyvin 80-lukulainen.

Laulaja dominoi soundia. Kitara pääsee joka piisissä kerran etualale esittämään variaationsa piisin pääteemasta. Basisti pakottaa kuuntelijan soittaman tukka silmillä ilmabassoa. Rumpali junttaa yksinkertaisesti, ei fillejä, ei todellakaan fillejä. Välillä puolihölmö kosketinkuvio piristää. Asia sanotaan parhaimmillaan alle kahdessa minuutissa.

Kuulostaa tutulta ja hyvin, hyvin 80-lukulaiselta. Mutta toimii.

Kaikkein parasta tässä on se, että FF tuo Suomeen (takaisin) kunnon bänditaustalaulut ja "auun", "wuhuun" ja muut tärkeydet. Hyvä että uskalletaan.

Bändin esikoislevyä Imaginary Future on hauska kuunnella. Kannattaa kuunnella.

Veni, Vini, Vici

Kaukaisessa galaksissa, kauan aikaa sitten, eli Helsingin Kaivopuistossa vuonna 1981 The Durutti Column esitti kappaleen Missing Boy. Se on siksi kova veto, että siitä on puhuttu tässä blogissa.

Harva yksittäinen live-esitys on tehnyt tähän ihmisen poikaan yhtä kovaa vaikutusta, mutta siihenpä se sitten jäi, se vaikuttuminen. Musiikkia on nykyisin niin helppo saada käsiinsä, että jos se on hankalaa, niin hankkiminen jää tekemättä. Intuitiivisesti, ja sattumalta ihan oikein, oletin, että The Durutti Columnin tuotantoa ei ole kovin helppo saada kuunneltavaksi. Nyt kun tiedän paremmin, niin voin kertoa, että näin pitkään olikin, mutta bändin The Factoryn aikoina tekemät levyt on sittemmin julkaistu uudelleen ja ne kyllä haltuunsa saisi.

Kokonaan toinen asia on sitten se, että bändi on ollut koko ajan aktiivinen, ja kun sanon aktiivinen, myös tarkoitan aktiivista. The Durutti Column on julkaissut levyjä suunnilleen joka vuosi 2000-luvulla. Nytpä on sellainen ilosanoma kerrottavana, että nuo levyt on laitettu Spotifyhyn.

Onko se musiikki sitten tylsää breikaamatta jättäneen wannabe-neron kilkuttelua? No ei se ole, vaan kiehtovaa, salaperäistä musiikkia, jossa on samanlaisuuden pohjavire, tinkimättömyys, mutta koko ajan myös jotain uutta ja raikasta. On eri laulajia, rohkeaa kokeilua moderneilla rytmeillä ja pohjilla, mutta koko ajan myös sopivan laiskahkoa kitarointia ja syvämietteistä synkistelyä, sitä mistä tässä on kyse.

Mistä tässä on kyse? Jos tykkäät The Curesta, niin tykännet The Durutti Columnista. Jos tykkäät Jori Sjöroosista, tykkäät The Durutti Columnista. The Durutti Column on jammailevampaa, väljempää ja ehdottomasti laiskempaa kuin vaikka nyt The Cure. Laiskuus on hyvä juttu. Se on välinpitämättömyyttä muiden odotuksista. 2000-luvulla kukaan ei ole odottanut, että The Durutti Column breikkaisi. Se on varmasti auttanut siinä, että yhtyeen musiikki on niin tyylikästä ja hienoa. Jos bändi haluaa huuliharppua musiikkiin, se laittaa huuliharppua musiikkiin (The Fields of Athenry). Kaikki eivät tohtisi näin tehdä.

The Durutti Column on tietenkin oikeastaan yhtä kuin Vini Reilly. Tämän bändin entiset jäsenevät ovat muun muassa kuolleet kirvesmurhaajan tappamina. Yksi on. Muitakin on kuollut. Syöpään ja sellaiseen. Ainakin yksi on. Mutta se nyt ei ole niin tylikästä, kuin tuo kirvesmurhaajajuttu. Annetaanpa siis sen jäädä viimeisenä mieleen.

Ja menkäähän nyt kuuntelemaan niitä 2000-luvun juttuja. Kuunnelkaa nyt vaikka Interleukin (For Anthony), jossa on aika vaikuttava kuoro. Ja melkoinen seikkailukitara. Ja se akustinen päälle. Aivan uskomatonta.