Tässä vuosikatsauksen ensimmäisessä osassa käsittelen sitä, mitä tapahti skenessä, sitä mihin aikaansa seuraavat ihmiset ovat tarttuneet - ja minä en. Huomaan oman musiikkivuoteni poikkeavan niin perusteellisesti kriitikoiden ja hipstereiden vuodesta, että ne eivät mahdu saman otsikon alle.
Käytännössä kaikki uudet "uskottavat" artistit olivat minulle jopa niminä tuntemattomia marraskuulle asti. Frank Ocean taisi olla ainoa, jonka olin pannut merkille, mutta hänenkään musiikkiaan en ollut kuullut. Tarkoitan siis uskottavilla nimiä kuten Ocean, Grimes, Tame Impala, Ruger Hauer, Tiiu Helinä yms. Vanhoista nimistä esim. The xx ja Grizzly Bear olivat jääneet tsekkaamatta.
Nyt kun näitä on kuultu, niin eipä mitään ihmeellistä olisi menettänyt, vaikka koko vuosi näiltä osin olisi mennyt ohi. Hyviä kappaleitahan vuosiäänestyksissä pärjänneet ovat tehneet, mutta mitää räjäyttävää ei ole tullut vastaan. Grimesin kuiskailu on söpöä, mutta ei nerokasta. Tame Impalan soundit ovat ihan jänniä, mutta onko bändillä piisejä? Burning Heartsin levy oli epätasainen. Tiiu Helinää ei ymmärrä kaivata, kun on jo Regina.
Oikeastaan iloisimpa yllätyksiä ovat olleet Miguel ja Jessie Ware, jotka eivät edes lähtökohtaisesti ole mitään uutta. Jos kappale on hyvä ja sen esittää hyvin, se riittää pitkälle. Ariel Pink's Haunted Graffitin kappaleita olen myös kuunnellut ihan ilokseni.
Neil Young, Leonard Cohen ja kumppanit tekevät tahoillaan musiikkia, johon sitten tartun, kun kohdalle osuvat. Kumpikin tekee mitä osaa, siihen ei tarvitse tarttua tänä vuonna tai vuosikymmenenä, se on siellä ja se on turvallista ja sen voi hakea kun tarvitsee.
Vuoden virallisista hottiksista oheinen pikku-Princen piisi on kärkipäätä.
Jessie Ware, onpa jotenkin 80-lukulaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti