Ah, Britannia, tuo saarivaltakunta, joka ei joskus nähnyt auringon laskevan maillaan, on tunnettu ladeista, karismaattisista rentuista. Vaan samasta törkypesästä nousee myös aristokraattinen, arrogantti tyylikkyys.
Divine Comedy, Beautiful South ja muut walesilais- ja skottivahvistuksineen pitävät elossa vanhaa kunnon englantilaista luokkayhteiskuntaa. Kun stiff upper lip ja understatement yhdistetään populääri-ilmiöihin, saadaan aikaan jotain kadehdittavan viileää.
Briti tekevät sen tyylikkäämmin.
Esimerkiksi europoppiin liittyy aina guilty pleasure -aspekti. Vaikka jalka lyö tahtia ja ilmasyntetisaattori saa kyytiä, on aina varmistettava, että kukaan muu ei näe, tai näkijät ovat liian päissään rekisteröidäkseen mitään.
Tai asiat voi tehdä kuten Saint Etienne. Se teki eurohumppaa, jota ei tarvitse hävetä. Tuossa 90-luvun hömpötyksessä oli tahmeaa tarttumapintaa, mutta vähän aitoa tunnetta. Toisin on tässä, Saint Etienne: He's on the Phone.
Yes! She never ment to call, she did anyway.
vs.
C'mon Barbie, let's go party.
(Not that there's anything wrong with that.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti