I wanna riot of my own

Vähänlaisesti olen koskaan jumaloinut muusikkoja. Monestikaan en osaa hienosta bändistä mainita soittajaakaan nimeltä, puhumattakaan siitä, että hallussa olisi basistin horoskooppimerkki tai rumpalin lempiväri.

Harvoin luen bändikirjoja. Eivät yleensä jaksa vetää. Mötley Crüen Törkytehdas on toki luettu yleissivistyksen nimissä. Frank Zappan muistelmia olen lukenut, ja siinä sitten onkin poikkeuksellinen teos. Mutta niin oli mieskin.

Kuuluisaksi on tullut sanonta, että ajat ovat sellaiset, että Zappalle olisi tarvetta. Toisellekin kuolemankorjaamalle olisi, se kerrottakoon.

Nimittäin Joe Strummerille. The Clash on sellainen yhtye, että osaan nimetä bändin jäsenet ja joskus jopa muistan kuka soittaa mitäkin. Lisäksi olen peräti lukenut kirjan The Clashista. Bändin ulkomusiikillisetkin olemiset ovat siis välttävästi hallussa.

Ihmisinä cläshärit ovat monitahoisia, kuten oli Joe Strummer. Hänessä oli paljon ihailtavaa, mutta ei kaikessa ole syytä ottaa mallia miehestä. Luonnollista.

Juuri tuli televisiosta Strummer-dokkari The Future is Unwritten. Hieno dokumentti. Varsin hieno. Strummer oli parhaimmillaan hyvin viisas mies, jonka seestynyttä näkemystä varsin mieluusti edelleen seuraisi.

Joskus olen maininnut, että The Clash oli maailman paras bändi, siis sillä tavalla, että soittonsa kuuleminen on aina nautinto. Punk tuli, jotta kaikki saisivat soittaa. Hyvä, että The Clash sai. Strummer ei väitteensä mukaan osannut soittaa, mutta oli kyllä parhaita soittomiehiä, kun katsoo oikeasta kulmasta.

Että ei tässä nyt ole mitään muuta sisältöä, kuin että oli se Strummer vaan hieno mies, mutta senhän te tiesittekin.