Kauan, kauan sitten, toukokuussa, kirjoitin, että olen kuunnellut Arthur Russellia. Sitten kävi niin, että kuuntelin lisää. Aika paljon lisää. Pariin viikkoon en muuta kuunnellutkaan.
Silloin, toukokuussa, tulin pohtineeksi sitä, oliko Russell nero. Tuskin nyt oli. Mutta varsin loistava ja mielenkiintoinen muusikko kyllä. Russell oli kiva löytää siksi, että hänen tuotantonsa on niin monipuolinen. Miehen katalogi sisältää nättejä pieniä popsävelmiä, mutta myös kummallista elektronista huminaa ja vinoa sellonsahausta. Mielenkiinto kestää. Voisi sanoa, nyt sanon, että Russell oli edelläkävijä. Mutta ottikohan kukaan hänestä mallia, kun oli kuitenkin aika tuntematon eläessään. Niin se menee.
Russell nousi vain muutaman viikon jälkeen LastFM-listani top kasiin, ihan The Clashin kantaan. Ylenmääräinen yhden ruokalajin mättäminen on vaarallista, mutta Russell on onneksi seisova pöytä.
Alla on kuvitus Russellin piisiin This Is How We Walk on the Moon. Kuten eräs kommentoija kirjoittaa, tuo kirjaimellinen kuvitus tekee piisistä vieläkin mystisemmän ja tehokkaamman. Tohtiiko edes sanoa, mutta nyt ollaan lähellä taidetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti