Pop-prinsessoja, sekopäitä, sellistejä ja hannes - musavuosi 2010

Vuosi sitten näihin aikoihin kuuntelin Vukia ja odotin vuodelta 2010 MGMT:n, The Nationalin ja Magenta Skycoden levyjä. Ja katso, ne kaikki ilmestyivät. Ne olivat myös kaikki erinomaisia levyjä. Magentan ja The Nationalin levyt tietenkin kehuttiin pystyyn, mutta MGMT sai paljon, paljon ristiriitaisemman vastaanoton. Minusta bändin toinen levy Congratulations on äärimmäisen kova hippilevy. Se on täysin toista maata musiikillisesti kuin edellinen lsd-bilelevy Oracular Spectacular, happojen sijasta nyt meininki on paljon hampumpaa. Kummallakin saralla MGMT on onnistunut, mutta eka levy oli ehkä enemmän ajankuva, toinen taas suuri taideteos.

(Jos tilastotiede kiinnostaa, klikkaa kuvia suuremmaksi.)

Vuodessa oli siis kolme kiinnekohtaa, mutta onneksi siihen sisältyi paljon muutakin, jotka määrittelevät vuoden 2010. Jos edetään kronologisesti, niin alkuvuosi oli naisten. Ensin tuli Jenni Vartiainen suomalaisen popin instant-klassikolla Mä en haluu kuolla tänä yönä ja sen jälkeen Marina and the Diamonds esitteli loistavan Hollywood-singlensä ja mainion debyyttilevynsä.

Kevään aikana otin haltuun USA:n itärannikon rytmikästä indiemusiikkia, joka todellisten edelläkävijöiden mielestä on tietenkin jo passé. Minulle kama oli vielä tarpeeksi tuoretta, joten Yeasayer, Ruby Suns ja Vampire Weekend tuottivat iloa. Ehkä lasken vielä Fang Islandin tähän hipster-skeneen, vaikka se nyt ei sitä ole. Yeasyaerin O.N.E. on ehdottomasti mukana vuoden piisi -kisassa.

Ensmimmäisen vuosipuoliskon löytö oli kuitenkin jo 90-luvun alussa kuollut singer-songwriter-sellisti-danceartisti Arthur Russell, jonka valtava tuotanto tuli ensin tutuksi kokoelmalevyn kautta ja sitten juuttui soimaan kuukausiksi. Joidenkin viikkojen ajan Artturin salaperäinen maailma oli ainoa, johon oli intoa tutustua. Käsittämätöntä kyllä kesällä kompastelin Artturi kakkoseen, vieläkin enemmän outsider-taidetta tekevään Daniel Johnstoniin. Jotenkin Johnston oli mennyt aiemmin täysin ohi Nirvana- ja Sonic Youth -yhteyksistään huolimatta, mutta nyt tämän epävakaan henkilön riipaisevan kaunis taide iski täysillä. Vuosi 2010 oli Arthurin ja Danielin vuosi, vaikka molempien luomisvuodet olivat huipussaan vuosikymmeniä sitten.

Loppukesän kolahdus oli Crystal Castles, joka ensin teki vaikutuksen livevedollaan Provinssirockissa. Kesti kuitenkin vielä viikkoja, ennen kuin bändi todella avautui kaikessa loistossaan. Crystal Castles on niitä harvoja yhtyeitä, joissa jäsenet ovat oikeasti kiinnostavia. Tuntuu siltä, kuin Crysal Castlesilla olisi jonkinlainen syvempikin filosofinen juttu taustallaan. Tämän elektrohäröilyn ansiosta loppuvuoden aikana soitossa oli huomattavan paljon muuta elektronista matskua. Mitä kummallisempaa, sen parempaa, melkeinpä.

Ja mitä muuta: Pariisin kevään uusi levy oli niin hyvä kuin jo ensimmäiseen tykästynyt osasi odottaa. Manna oli kyllä aika ihQu Provinssirockissa. Nephew oli interpolimpi kuin Interpol. En tiedä tahtoisinko kävellä Joose Keskitaloa vastaan pimeässä.

Kuolleet intiaanit on kuolleet, mutta ikävää lievittää se, että löysin Kuha.:n. Durutti Columnin löytäminen oli hieno tapahtuma. Tuomas Skopan lyyrinen helmi "lapseni näyttää persereiältä 4D-dokumentti" naurattaa aina.

Sehän oli sellainen vuosi. Vuonna 2010 ilmestyneitä levyjä ehdin kuunnella kunnolla vuonna 2011 tai ehkä 2037. Ensi vuonna huhun mukaan uutta kamaa tulee ainakin Rubikilta. Oisi jännää se!