Aion nyt luoda muutaman rivin ajan itsestäni kuvaa vakavahenkisenä musiikin jaloimpien vivahteiden vaalijana ja suurena taiteen ystävänä. Tämän jälkeen toimin kuvainraastajana ja moukaroin muovaamani kuvan niin, ettei jää kiveä kiven päälle, vain järkytys ja kauhistus toistensa seuraan.
Kerra jos toisenkin olen mainostanut Arthur Russellin taidetta. Mainostaminen ei mene perille, ellei joku ärsyke tunkeudu tarpeeksi syvälle ja aiheuta yllykettä tutustua mainittuun asiaan. Kokeillaan, josko sellainen olisi toisto. Sillä mikään ei ilahduttaisi minua niin paljon kuin kanssaihminen, joka ymmärtäisi kuinka hieno kappale Come to Life on. Tuossa se on. Ei paljon vaadi: nelisen minuuttia elämästänne. Sen verran teiltä kuluu aikaa kaukosäätimen paristokotelon napsutteluun joka ainoa tunti. Jättäkää se väliin tänään.
Ultramariini tuli, jätti hennot jäljet, häipyi hiljalleen jonnekin taustalle, unohtui, palaili mieleen yllättäen, unohtui, tuli yllättäen takaisin, ei herättänyt huomiota... ei kun sitten PAM. Upea kappale, Sävelet. Sen ääreen pitää hankkiutua muuten kuin YouTubea selaamalla, mutta se kannattaa. Uskokaa minua. Minun uskottavuuteni ei horju...
... paitsi että kun mun mielestä Avril Lavignen What the Hellin kertsi on silkkaa neroutta ja Anna Abreun Hysteria ihan sikahyvä kappale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti