Olen tässäkin blogissa julistanut kuinka ei oikein kiinnosta lukea bändihistoriikkeja sun muita. Mikä nyt kyllä on kummallista sinänsä, kun kiinnostaa lukea elämäkertoja yleensä. Että mitä suotta unhoittamaan sellaista, jossa on yleensä liuta elämäkertoja samassa.
No nyt tuli luettua yksi bändikirja, kun lupasin arvostella Joey Ramonen veljen Mickey Leighin kokemuksiin perustuvan ja Legs McNeilin kanssa kirjoitetun kirjan Veljeni Joey Ramone. Avasi tuo sikälikin tajuntaa, että Ramonesin kappas, kappas hei ei ole mitenkään erityisempää vaikutusta tehnyt. Periaatteessa olen pitänyt Ramonesista ajatuksena, mutta ramopunkin saralla suomalaiset ovat iskeneet kovempaa.
Tiesinhän minä, että Ramo-perhe oli ssssssekanen, mutta että tuolla tavalla... huh-huh. Vaan hyvä kirja oli, tavallaan. Ja tuli kuuneltua noita veli-Mickeyn yhtyeitäkin sitten. Mukavaa amerikanrokkia.
Juuri olen lukenut ja arvostellut Nalle Östermanin Härmägeddön-kirjan, joka on kyllä sitten kaikkien paras lukea, vaikka ainakin ensialkuun se saattaa vastenmieliseltä vaikuttaa. Kyllä se palkitsee, ja eiköhän sitä lueta vuosien jälkeen merkittävänä ajankuvana.
1 kommentti:
Makuasia tietysti,mutta mielestäni kirja oli loistavan suorasukainen niin hyvässä kuin kipeissäkin asioissa ja varmasti ottanut veljen tunne-elämän päälle.(..ja Ramones oli Ramones,Suomen pikkuramoista turha puhuakaan,nöff nöff)
Lähetä kommentti