Streak and the Raven: Love & War

Sininen valo paljasti Streak and the Ravenin aikeet pari vuotta sitten.

Kun viimeksi kuulin Streak and the Ravenia/sta, tämä taide-elokuvien soundtrackit mieleen tuovaa musiikkia tehnyt bändi Seinäjoelta tuntui reivanneen liveaktiaan väkivaltaisempaan suuntaan. Ja silloin ajattelin: hyvä näin.

Osasin siis jollain tavalla odottaa, että yhtyeen esikoisalbumi Love & War yllättää. En osannut odottaa, että olisin lähes kauhuissani kuunnellessani levyä ensimmäistä kertaa. Taidekoulurock on vaihtunut elektroniseen ilmaisuun. On surinaa ja iskuja, Janiv Oskár pudottelee vokaalit möreällä äänellä, Pauliina Lindell liittyy mukaan kuiskailemaan.

Ensireaktio oli raju pettymys, jopa turhautuminen: mitä ne ovat menneet tekemään. Streak and the Raven tuntui vajonneen halvan houkutuksen suohon: näitä cooleja 80-luvun elektronsa kuunnelleita mutta heikosti sisäistäneitä ja varsinkin mitättömästi genreä uudistavia kokoonpanojahan tässä on nähty tukuttain.

Kun levy oli ylittänyt puolenvälin, Lindellin lämmin ääni sulatti kauhun. Omaksi suosikikseni noussut Wide-kappale puhalsi uuden elämän levylle. Kun aiemmin oli kruisailtu täydessä pimeydessä, jossa vain neonvalot välkkyvät kaukaisuudessa, nyt luonnollinen valo alkoi kajastaa. Helpotti, helpotti hyväksyä se alkupuolikin, joka sittemmin alkoi vakuuttaa.

Päätöspiisissä Streaks oli jopa mainio loppunousu, levyn kokoava voima. Kuuntelin julkaisun uudestaan: hyvä tulee. Kolmannella kerralla pidin jo kovin. Senkin jälkeen tämä odotettu levy on soinut useita kertoja ilona, ei arvosteltavana.

Tehdäänpä asia selväksi: jos bändi ei olisi seinäjokelainen tai ainakin seinäjokelaislähtöinen, en olisi siitä ehkä koskaan kuullutkaan. Tuskin olisin antanut albumillekaan aikaa kasvaa. Toisaalta ensikuuntelun vastareaktiota ei olisi ollut, jos bändi ei olisi ollut tuttu.

Olen jo aiemmin pohtinut bändin livepreesenssin ryhmädynamiikkaa: aiemmassa viisihenkisessä kokoonpanossaan Streak and the Raven on näyttänyt kolmesta bändistä kootulta rykelmältä erilaisia ihmisiä. Nyt mukana on peräti kuusi jäsentä, mutta levyllä Janiv Oskárin ja Lindellin vuoropuhelu on aivan selvästi pääosassa ja siihen huomio kiinnittyy. Se panee miettimään millaisesta bändistä on nykyään kyse. Onko tässä ilmaisussa todella mahdollista pitää kuusi ihmistä tyytyväisinä? Vaan mitäpä minä sitä miettimään, se on bändin asia.

Mutta mitä se levy sitten on? Se on levy eksyneille merenkulkijoille (ei latomerille) ja päämäärätöntä kotia kohti aamuyössä ajavalle ihmiselle. Välillä se on kaunis, kun se suurimman osan ajasta yrittää vakuuttaa olevansa kovapintainen.

En halua mainita niitä muutamia artisteja, joiden soundit tai lauluäänet ovat ilmeisimpiä yhtymäkohtia, sillä ne voivat kauhistuttaa edellä kuvaillun oman reaktioni lailla. Mainitaan joku erikoisempi mielleyhtymä: yllättävän paljon Love & War -levystä tulee mieleen Rubik. The Flowers of Evil varsinkin on rubikmainen rypistys  vallattomuudessaan. Käytän sanaa vallaton tarkoituksellisesti: ei sitä heti yhdistä näin rauhalliseen, viileään, tarkkaan mietittyyn ilmaisuun.

Mutta turha tässä on rubikeja kelailla. Streak and the Raven on iskenyt puun takaa ja vieläpä osunut maaliinsa. Kyllä tämä pimeässä ja merellä liikkuva esikoisteos neljän tähden levyltä haiskahtaa.