U-käännös helvetin esiporteilta

Valo lankeaa Jonna Löfgrenin ylle.

Sunnuntai oli kovin kiva päivä Provinssissa myös vuonna 2013, mutta näitä lauseita seuraa usein mutta. Mutta yleisöä oli vähän, välillä hävettävän vähän. Päivän avauksessa Samae Koskista kuunteli muutama kymmenen ihmistä, alkuillasta White Lies soitti päälavalla miniyleisölle ja kun Glasvegas aloitti YleX:n teltassa oman esityksensä, väkimäärä oli samae-luokkaa.

Samae Koskinen sai epäkiitollisen kunnian avata sunnuntai kello 13.30. Festarialueella ei tarvinnut pelätä kolareita, ja väljyyttä oli keikkapaikallakin. Samaen bändi Korvalääke on erinomaisen ammattitaitoinen ja mukana olleet jousisoittimet toivat mukavaa lisäarvoa keikkaan. Kappaleet olivat tietysti hienoja, varsinkin homman aloittanut Hieno päivä oli kuin mittatilaustyö hetkeen. Kunpa useampi olisi siitä päässyt osalliseksi.

Samae itse ei pettänyt odotuksia, vaan oli sympaattinen ja leppoisa. Välillä ehkä liiankin toverillinen. Rokkikukkosäädintä on ehkä käännettävä vähän kaakkoa kohti. Hieno mies tuo Samae kaikkinensa on. Ja YleX:staä tuttu Veli Kauppinen on hupaisaa seurattavaa basson varressa. Pattijoen paroni...

Ismo Alanko aloitteli päälavalla Samaen soittaessa omiaan. Pääosan keikasta näin. Se oli taattua laatua Alangolta. Tässä vaiheessa minulla ei ollut vähään aikaan suunnitelmia, ja olin lyöttäytynyt seuraan, joka ajoi minua kohti turmiota. Helvetin ensimmäinen esikartano oli Stella, joka on laimeudessaan järkyttävä. Vartti viiva 20 minuuttia meni siinä, kunnes ympärilläni olevat ihmiset alkoivat puuhata Kaija Koon katsomista. En ole sentään täyttä ymmärrystä vailla. Jäin mieluummin kuuntelemaan toisella korvalla Nicolea.

Kello 17.15 alkoi saarilavalla Pertti Kurikan Nimipäivien show. Menin keikalle epäillen semisti sitä, nauretaanko bändille vai bändin kanssa. Keikan jälkeen olin vakuuttunut siitä, että PKN on mainio punkbändi. Toisaalta osa keikan hauskuudesta johtui siitä, että bändin jäsenet laukovat aivan mitä tahansa. Kyllä siinä välillä varmaan tulee hihiteltyä heillekin, ei pelkästään heidän kanssaa. Bändin rytmiosasto oli kyllä vakuuttava. Encorena kuultu versio Putte Possun nimipäivistä oli kyllä mainio esimerkki siitä, millaisen hengen festareilla tulisi vallita. Tuhannet ihmiset olivat iloisia ja vähän riehakkaita.

Kurikan jälkeen suuntasin päälavalle kuuntelemaan White Liesia, joka oli kova juttu nelisen vuotta sitten. Ne vanhat hyvät piisit ovat hyviä edelleen, mutta kyllä aika oli tehnyt tuhojaan bändille. Positiivisin yllätys oli se, että bändin laulaja Harry McVeigh oli kovin sympaattisen oloinen jamppa. Oma käsitykseni sai tukea korkealta taholta. McVeighin leppoisa jutustelu ja White Liesin kappaleet olisivat ehkä toimineet tiiviimmässä tilassa. Nyt lavan edessä oli väkeä harvakseltaan. Vaan eipä yleisömenestys olisi ollut taattu edes pienemmissä ympyröissä, kuten kohta näemme.

Nimittäin heti White Liesin perään oman keikkansa aloitti Glasvegas. Skottien tarina on samanmoinen kuin White Liesilla, kova hype vuosien takaa ja nyt hiljaiseloa. Sen kyllä huomasi väkimäärästä, kun juuri kukaan ei tullut kuuntelemaan hienoa keikkaa. Glasvegas nimittäin soitti kovan setin, vaikka mitenkään lämpimäksi ei bändin mieskolmikkoa voi kuvata. Rumpuja vimmattuna takonut Jonna Löfgren toikin esitykseen oman lisävärinsä. Ruotsalaisrumpali takoo rumpuja seisaaltaan ja kovaa takookin. Glasvegas ei musiikillisesti yllättänyt tai ollut omaperäinen, mutta viihdytti paikalle vaivautuneita ammattitaitoisesti.

Glasvegasin keikan aikana alkoi sataa kunnolla ja jäljellä oli enää äärimmäistä punkia ja päälavan ruotsalaisheviä. Se oli siinä sitten.

Parhaat vedot viikonlopulta: 1. Antero Lindgren 2. Sólstafir 3. Pertti Kurikan Nimipäivät.

Antero, hieno mies, varmaan Samulikin on

Samuli Putro kuvassa keskellä.

Antero Lindgren kuvassa keskellä.

Lauantain ohjelma vaikutti katastrofilta etukäteen, mutta yksi tai kaksi hyvää esitystä riittävät vetämään päivän kuiville, ja nyt kävi näin.

Viideltä lähes tyhjän Rumba-teltan lavalle nousi Antero Lindgren, jonka debyyttilevy oli kovin hieno. Koska en tiennyt minkälaisen bändin kanssa Lindgren kiertää, epäilin vähän, kuinka kokematon mies klaaraa live-esiintymisen. Turhaa oli epäily, sillä Lindgren itse oli sympaattinen ja osaava ja bändi aivan omaa luokkaansa. Vaan mikäs ihme se on, kun mukana ovat muun muassa Risto ja Mikko Joensuu sekä Topi Saha. Lisäksi yhtyeessä on kaksi kitaraa vinguttavaa Hernesniemeä ja hieno rumpali.

Lindgrenin lauluääni oli jo levyllä komea, mutta livenä lisäksi yllättävän vahva. Mies osaa laulaa. Bändi soitti kuin unelma. Miksaus oli onnistunut, ja soittimet erottuivat toisistaan. Meininki hjyva koko ajan. Matias Hernesniemi pani pari loistavaa kitarasooloa. Lindgrenkin sooloili ja tuntui olevan yleisön palvonnasta vilpittömän innoissaan.

Niin, siitä yleisöstä. Sitä ei paljon ollut, mutta melko kiihkeää se oli, eikä mikään ihme. Provinssin paras veto oli siinä, vaikka jääkin harmittamaan, että se tavoitti niin harvat ihmiset.

Koko Lindgrenin poppoo oli tuntikausia keikan jälkeen Children of Bodomia kuuntelemassa. Bondaamassa? Piti huikata vaan ja näyttää peukkua, mutta Antero paiskasi vielä käsipäivät ja kumarsi kiitokset. Siistiä sekin.

Päivän toinen kokonaan katsomani bändi oli Sólstafir. Minua viisaammat ovat kertoneet, että Islanti on maailman paras maa ja kovin musiikkimaa. En käy kieltämään. Sólstafirin levytykset eivät ole minua kuuhun vieneet, mutta livenä bändin musiikki toimi erittäin hyvin. Metallibändiksi vallan mainio tämä Syyskuu.

Metallista puheen ollen iltani päätti Stone, joka taas päätti uransa. Tätä esi-Metallicaa en ole koskaan kuunnellut, mutta koska aikatauluihin sopi hyvin tämä historiallinen hetki, niin pakko se oli napsia muistoksi. En osaa sanoa oliko bändi vedossa vai ei, koska musiikkilaji on minulle melko vieras. Mutta sen voin sanoa, että viihdyin ihan hyvin.

Mitäs muuta siellä oli? Danzig (miten niin hevi on huvittavaa), Children of Bodom, The Sounds, koulukiusaajalta vaikuttava Cheek ja semmoista. Rumbassa oli myös punkia, mutta jäi katsomatta. YleX-teltassa olisi ollut Booka Shade, mutta kun en tuon tanssinjytkeen kulttuurijuttuja tiedä, niin en osannut edes yrittää oikeaan aikaan sinne. Samoin Samuli Putro sai väistyä. Kuulin pari kappaletta lopusta. Putromaista. Putron näin noin muuten hiipimässä. Samoin Minna Kaupin ja Sipe Santapukin. Jee, maali!

Provinssiperjantai: Pettymys, pettymys, pettymys, mutta kivaa oli

Provinssirockin perjantai 2013 alkoi Pearly Gatesilla, jota kuuntelin pari kappaletta. Kappaleet olivat pitkiä, ja siksipä myöhästyin French Filmsin alusta piisin verran. FF:n piisit ovat lyhyitä.

French Films on, kuten tunnettua on, suunnattoman lahjakas ryhmä nuoria, rokkitähden näköisiä miehiä. Keikan aikana päätin kuvata heitä määreellä "ärsyttävän lahjakkaat alisuorittajat". Minusta se kertoo mistä on kysymys. Kavereilla on hienoja ideoita ja hyviä kappaleitakin, mutta hiominen, palojen sovittaminen ja ehkä jopa varsinainen pohjatyö on jäänyt vajaaksi. Siksipä esimerkiksi niinkin upea kappale kuin Convict meni horjahdellen, kunnen kompastui kokonaan lopussa.

FF:n tyypit eivät missään nimessä vaikuttaneet ylimielisiltä, joten kavereille toivoo vain hyvää. Mistään katastrofista ei ollut kyse, vaan ihan viihdyttävästä setistä, jossa hienot pienet jutut ja onnahtelu paiskasivat kättä.

French Filmsin jälkeen olikin hetki aikaa maleksia, sillä ennen Mewiä ei tarjolla ollut mitään. Von Hertzen Brothers oli aikoinaan raikas tuulahdus. Voisi sitä levyltä kuunnella, mutta ei yleisöä uupuvalla päälavalla valoisaan aikaan perjantain alkuillassa.

Mew esiintyi sen sijaan teltassa, mikä lie kova kohtalo bändille, joka oli edellisellä vierailullaan kiivastunut siitä, ettei ollut illan pääesiintyjä päälavalla. Niin katoaa mainen kunnia, ja Mew sen nyt myös tietää. Setissä oli nimittäin käsittääkseni vain yksi epäonnistuneen Stories-levyn kappale. Se oli yksi puuroinen veto, jonka olin tunnistavinani, mutta saattoi se olla uusikin piisi. Muut kaksi uutta olivat parempia, mutta eivät säkenöiviä.

Mewin jätkät eivät ole ehkä sympaattisia, ja varsinkin laulaja Jonas Bjerre on karsimaattinen kuin vasemman jalan sukka, eikä edes mikään mukava villasukka, vaan tennissukka. Mitään varsinaista show'ta juutit eivät YleX-telttaan järjestäneet. Soundit olivat kaiken kaikkiaan aika puuroa. Siis paljon negatiivisia asioita oli haittaamassa nautintoa.

Mutta kun on ne piisit, loisteliaat piisit. Mew pamautti melkoisen hittiputken ilmoille. Sieltä ne tulivat, suurin osa muistettavimmista iskusävelmistä. Alkupäässä versiot olivat suoraan kuin levyltä, keikan lopulla vähän varioitiin jo. Snow Brigade on oma suosikkini, ja oli hieno kokemus. Comforting Sounds oli taas uljas. She Spideria kaipaan, turhaan kaipaan. Maailman parasta musiikkia, mutta vain hyvä bändi.

Mewin esitys meni osin päällekkäin PMMP:n kanssa. Näin heiltä keikasta reilun puolet. Olen nähnyt saman ennenkin, silloinkin satoi vettä. Rutiinivedon makua oli PMMP:n tekemisessä. Ekakertalainen tuskin moittii, mutta minä nyt vähän moitin. Sen verran juutuin Paulan ja Miran molempiin puoliin, että Bad Religion oli jo startannut kun ehdin paikalle.

BR on legenda ja laulaja Greg Graffin on legenda. Siksi vertaan vetoa muutaman vuoden takaiseen Jello Biafran vetoon samalla lavalla, Saarilavalla. Kyllä Jello kovempi oli, eikä kukaan sitä toki ihmettele. Bad Religion soitti niin varmasti kuin 30-vuotias rokkibändi soittaa. Yleisöä oli yllättävän paljon ottaen huomioon sen, että kansaa noin muuten oli vähän. Ja pahasta uskonnosta saarnaaminen kelpasi kansalle. Se pomppi, huuti ja riehui ja vähin erin myös BR vertyi. Encoressa oli paras meininki päällä.

Illan päätti seinäjokelainen bändi, the local act, Streak and the Raven, jonka toivomme kasvaneen jo pois the local act -vaiheesta. Bändin keväällä julkaistu levy oli hieno, mutta valitettavasti Rumba-teltassa nähtiin harmittavan vaisu esitys.

Alku oli jopa kamala. Esimerkiksi The Riverside -kappale kuulosti levyversioon verrattuna halvalta. Muutenkin homma oli jotenkin kadoksissa suuren osan aikaa. Välillä SATR sai juonesta kiinni, yleensä niissä kohdissa, kun ääntä lähti niin penteleesti.

Mutta kun ei ollut dynamiikkaa, ei. Äänet olivat epämääräisiä niin teltan sivuilla kuin keskelläkin. Levyllä hyvin esiin tulleet laulajien äänet katosivat nyt avaruuteen. Uuden laulajattaren kyvyistä ei päässyt selville muutoin, kuin että soundcheckissä jammailtu Herrojen kanssa pellon laidassa meni kauniisti ja komeasti. Lavalla oli liikaa sähkölaitteita ja liian vähän musiikkia.

Teltassa oli aika vähän yleisöä ja moni lähti kesken pois. Varmistin kolleglta, etten uneksinut ongelmia. Hän oli kanssani samoilla linjoilla. Ei tunnu mukavalta tällaista arviota kirjoittaa, mutta näin se nyt meni.

EDIT: Unohdin Blurin, jota kuuntelin sieltä täältä. Jos olisin festarijärjestäjä, miettisin rahojen vaatimista takaisin. Aikamoista muniinpuhaltelua  näytti tähtien meininki olevan.