Kuulin Se-yhtyeestä ensimmäisen kerran noin 12-vuotiaana noin 1993, kun keulakuva Yarin Akvaariorakkaus-elokuvassa soinut Punaista vaniljaa soi television Listassa tai jossain. Jotenkin vaan siitä jäi muistijälki, vaikka piisiä en tajunnut silloin yhtään, enkä varmaan vuosiin kuullut Sen kappaleita.
Silloin tuntui, että ne Yarin Se-ajat ovat jossain muinaisuudessa, mutta bändin edellisestä levystä oli alle 10 vuotta. Jos nyt joku hahmo nousisi esiin vuonna 2006 lopettaneesta bändistä, niin ei olisi kovin kummallista. Akvaariorakkaudesta tähän päivään taas on kulunut yli 20 vuotta.
Se tuli vaan taas ajankohtaiseksi, kun kuuntelin ... ja kun odotan, näen pimeässäkin -kappaleen. Kahdeksan minuuttia pitkä kappale on erikoinen, sellainen, jonka vain Se voi tehdä. Törkeän vähälle huomiolle jäävä Se. Tämä on maaginen kappale.
Pannaan tähän muistiin toinenkin vanha asia. Radiossa soi Bananaraman kappale, jonka olen viimeksi kuullut ehkä 23, ehkä 28 vuotta sitten. Suunnilleen. Aika. Moista.
Jännä yhteensattuma on se, että googlettelin tuossa myös Annie Lennoxin Ash-coveria, ja samalla tuli ilmi, että Dave Stewart on ollut naimisssa yhden Bananaraman jäsenen kanssa.
Ja kappale on mainio.
1 kommentti:
Tässä joskus, kun kävin kirjastossa, bongasin poistolaarista Yarin kirjan Mä haluan elää. Siinä on oikea aarre, vaikka hintaa oli halveksuvat 20 cnt.
Lähetä kommentti