Terve tuloa takaisin, Mew

Mew joskus silloin, kun mopo oli karkaamassa.

Eipä olisi uskonut, ei todella, että Mew tekee rautaisen paluun, on hyvä ja uskottava. Uusi levy on kertakaikkiaan mainio.

Edellisestä totaalisesti metsään menneestä Stories-levystä on jo aikaa. Kyseessähän oli onnettomuus, jossa kello kilkatti kauan ja kovaa. Kaikki muut paitsi Mewin tyypit huomasivat jo ennen levyn julkaisua, että kunnianhimoissaan bändi on mennyt mäntyä vasten ja kovaa. Kunnianhimoa toki pitää olla, mutta näiden juuttien kunnianhimossa oli enemmän kuin ripaus hybristä. Tuloksena oli möhkäle, jota voi huoletta sanoa tekotaiteelliseksi, vaikka sanaa vihaankin.

Kun uutta materiaalia ei sen jälkeen ole tullut, niin olen kylmästi pudottanut suosikkibändini menetettyjen tapausten joukkoon. Kun vielä tuli tieto, että uuden levyn nimi on kummallinen +-, ja ensisingle aika tavanomainen Satellites, niin levyyn tutustuminen tuntui kuivalta pakkopullalta.

Yllätyin kyllä, kun Soundiko-se-oli antoi viisi tähteä levylle. No, onhan aiemminkin kriitikoiden Mew-maku ollut horjuva. Mutta nyt kun olen muutaman kerran pyöräyttänyt levyn läpi, on sanottava, että kriitikko oli jäljillä.

Ei tämä ole Frengers, ei Kites, mutta erinomainen levy. Nimenomaan kokonaisuutena +- toimii todella hyvin. Yksittäiset kappaleet eivät yllä aivan Mewin maagisiin huippusuorituksiin, joskaan esimerkiksi eeppinen Rows ei yhtään häpeäisi edellä mainituilla kiekoilla.

Joka kerralla kuuluu lisää hyvää. Onpa hauskaa, kun levyn kakkospiisissä Witness kuullaan toista mieslaulakaa kuin Jonas Bjerreä. Vieraileviin naisiinhan on totuttu, ja niitä on nytkin.

Olen suorastaan innoissani tästä levystä! On niin kiva, kun Vanha Kunnon Suosikki yllättää iloisesti. Runopoika sisälläni riemuitsee.

Jess!

Autoilin tuossa ja ensimmäisen 125 kilometrin aikana ehti tulla kolme kertaa kahdelta eri kanavalta Jess Glynnen kappale Hold My Hand. Mikäs siinä ainakin tässä vaiheessa, koska kappale on MAH-TA-VA, ja aivan varma tuleva kesän soundtrack.

Mutta että ymmärtäähän sen, että näin raskas soittolistarotaatio syö kappaleita riekaleiksi ennätyksellisen nopeaan. Ei soisi kyllä sen käyvän.

Tein sen virheen, että katsoin kappaleen videon, joka ei toimi ollenkaan. Lisäksi laulaja on tukitavallisen poptähtösen näköinen. Jotenkin odotin jotain persoonallisempaa, tai siis ei olisi tarvinnut nähdä koko lurittajaa. Hieno hänen äänensä on joka tapauksessa ja laulu kuulostaa muutenkin tällaisen amatöörin korvaan taitavalta.

Audiona tämä kappale on kyllä niin kova, että ei mitään rajaa. Svengaakin. Mistä näitä brittilaulajia oikein tulee?

Cobain: Montage of Heck

Ihan elokuvateatterissa kävin katsomassa odotetun dokkarin Kurt Cobainista. Paljon saattoi siltä odottaa, enkä pettynyt. Materiaali oli ensiluokkaista, jopa yltäkylläistä. Kurtin äiti! Kurtin sisko! Kurtin isä! Kurtin äitipuoli! Muistaakseni en ole nähnyt sukulaisista aiemmin muiden puhuvan kuin jomman kumman puolen isoisän.

Tuo lähisukulaiskavalkadi kyllä osaltaan kertoi paljon siitä, miksi Kurt-pojasta tuli niin särkynyt ihminen, vaikka äiti ihan täyspäiseltä vaikuttikin. Isä ja äitipuoli päästettiin aika helpolla, ilkeämpi dokumentaristi olisi kysynyt vaikeampia. Kurtin lähes myytillinen tyttöystävä Tracy Marander on myös mukana ja niin kovia kokeneen näköisenä, että hänen elämäntarinansa alkaa kiinnostaa.

Ja sitten on Courtney Love, joka kotivideoissa muutamien sekuntien ajan onnistuu vaikuttamaan ihan ihmiseltä. Älykäskin hän taitaa olla ja tiedämme myös lahjakkuuden. Elokuvaa varten taltioidussa haastattelussa sympaattisuutta en voi havaita.

Mutta kaikesta huolimatta pääosassa on Kurt, sillä arkistojen kätköistä on löytynyt paitsi muistiinpanoja ja taidetta, myös Cobainin nauhalle panemia muistelmia. Ne ovat niin tyjyä kamaa, että melkein epäilen niiden aitoutta. Cobain osoittaa näillä nauhoilla huomattavaa kykyä itsetutkiskeluun ja muutenkin havainnoi terävästi. Menetimme hänessä ehdottomasti prosaistin.

Toinen päähenkilö on musiikki. Voi vitjat, että Nirvana oli kova bändi! Se joskus unohtuu. Jo ekoissa räkävedoissa, kuuluisassa huoneessa, jossa Kurt laulaa seinää vasten olevaa mikrofonia kohti, palaset ovat paikallaan. Ja kun dokkarissa on vaikka mitä versioita Nirvanan piiseistä, niin pintaan nousee se, että kyllä se poika vaan osasi säveltää.

Oikeastaan ainoa mukana oleva tyypillinen piirre muista Nirvana-dokkareista on yhdentekevien bändihaastatteluiden käyttö. Nirvanan tapauksessahan ne eivät aina olleet edes yhdentekeviä, kun poijjat ryhtyivät sabotoimaan niitä tai vastasivat yllättäen rehellisesti. Näissä pätkissä paljastuu muun muassa se, kuinka Krist Novoselic ainakin oli bändin aidoin punkkari ja melko nopeaälyinen mies. Dave Grohlkin sanoi joskus silmät suurina jotain surfer dude -asteikolla tosi välkkyä. Ja Kurt nukahtaa kaksikon väliin.

Välillä oli palakin kurkussa, mutta eniten jäi hyvää mieltä. Kurtin ja Courtneyn pelleillessä kotivideolla naurahdin pari kertaa. Välillä saman kaksikon samat puuhat olivat vaivaannuttavia.

Cobain: Montage of Heck oli, anteeksi sanavalinta, elämänmakuinen. Valitettavaa elokuvan kannalta oli se, että lopputekstien jälkeisessä haastattelussa ohjaaja paljastui melkoseksi kuspiäksi. Ja täydellisestä materiaalista huolimatta elokuvana tämä luomus ei ole täydellinen, vaan 4/5.

Lasarukset

Rokki on kuollut - paitsi että Black Lizard kirjoitti täydellisen rockpiisin, kuten edellisessä postauksessa todistettiin.

Jos joku rokkiakin varmemmin on kuollut, se on indie. Ja ihan varmasti joku Sufjan Stevens, vai mikä se on, ei noita kaikkia indieprinssejä erota toisistaan. Olen kuunnellut arvostettua Stevensiä vuosien mittaan silloin tällöin, puolipassiivisesti. En ole mennyt virran äärelle, mutta joskus on virta ollut niin vuolas, että on roiskunut päälle. Pakosta kuulee, kun indiestä tykkää.

Herätyskello kuitenkin soi, mistäpäs muustakaan syystä kuin Oskari Onnisen soittolistan takia. Siellä oli Should Have Known Better, jonka heti poimin tehosoittolistalle, ja kun se siellä tuli vastaan, havahduin huomaamaan kappaleen kuuluvan kovimpien joukkoon. Silkkaa neroutta. Varsinkin siellä kolmen minuutin jälkeen alkaa sydämen ilotulitus.

Levy sai Rumbassa viisi tähteä. Pitää tutustua. Jonkun lupauksen pidinkin, kun kuuntelin Father John Mistyn uuden levyn. Ainakin alku oli vakuuttava.

Tämähän on kuin ennen vanhaan, kun soittolistalla on Tampe Impalaa (Let It Happen) ja uutta elektronista suomalaista, Jaakko Aukustia (Shaky Hands), joka on silkkaa Rubikia leikkisimmillään.