The Holy & Sydän, sydän

The Holy

Sydän, sydän

Se oli sitten niin kova viikonloppu, että voi vaan sanoa että että. Seinäjoella soittivat perättäisinä iltoina The Holy ja Sydän, sydän. Jos olisi pitänyt kaikista maailman bändeistä toivoa viittä keikalle Seinäjoelle, niin molemmat olisivat kuuluneet juuri nyt siihen joukkoon.

The Holyn keikan jälkeen joku kävi kysymässä bändiltä onko heillä myynnissä levyjä. "Tammikuussa on", kuului vastaus. Bändi oli juuri heittänyt parhaan näkemäni keikan, mutta on vielä niin junnukokoonpano, että fanille ei ole lyödä käteen mitään. Tämä kaikki on niin hämmentävää. Yhtye on julkaissut vasta yhden ep:n, mutta silti setti oli täysipainoinen. Ei ollut tyhjäkäyntiä. Tulevalta ep:ltä bändi soitti loistavan maistiaisen. Ei taivas ole näille rajana.

Bändi on kehittynyt entisestään. Solisti Eetu Henrik Iivarin esityksestä on kulunut pois se pieni teennäisyys, jota aloittelevan nokkamiehen elkeissä ymmärrettävästi on ollut. Piisilista oli alusta asti pelkkää A-luokkaa, ja silti bändi pystyi rakentamaan draamaan kaaren. Ramses the Evil Brotherin keikkaversio on sellainen, että sen ei haluaisi koskaan loppuvan. Se kuitenkin elämässä tulee, loppu. Onneksi on encore, jossa soi kaksi kappaletta, niistä jälkimmäisenä Ähtäri. Melkein heikotti ajatella, että juurihan Ähtärin kautta bändiin tutustuin ja nyt tuota loistopiisiä ei edes osannut sinänsä kaivata. Ajattelin jo, että se on ehkä pudonnut settilistasta. Ja oma suosikkini Airport for Lovers oli sekin puunattu kovaan keikkakuntoon.

The Holy on niin kova, että tässä alkaa olla ihan sellainen Teuvon todistajaa muistuttava hahmo. Ei viitsisi muusta muille puhua.

Luulin jo, että Sydän, sydän olisi entinen bändi. Ja etten koskaan näkisi sitä livenä. Ja että olisin asian kanssa sinut. Onneksi luuloni oli väärä. Ensin kuulin hienon Talla pohjaan -kappaleen, sitten elämää suuremman Ikuisen hehkun. Ja lopuksi levyn Molskis, joka on kova.

Tulivat sitten myös Seinäjoelle, joten kuulemaan. Odotin vahvaa rutiinia, häröilyä ja loistavuutta. Odotukset täyttyivät. Tyypit olivat hieroneet värejä vartaloihinsa ja esiintyivät kuka alaruumiin etu- kuka takaosa paljaana. Yllätys oli se, että bändi ei ollut hiukan takakireä dogmabändi, vaan hauska herrakokoonpano.

Yleisö huuteli sitä Kukko-piisiä, johon bändi vastasi asianmukaisesti seuraavasti: "Me olemme rakentaneet tähän draamankaaren, luottakaa meidän 12 vuoden kokemukseen." Ja "kukko sulla on housuissas".

Bändihän soitti kovaa kamaa koko ajan. Uusi levy on hieno. Hiteistä Ducatoa osasin odottaa. Toisaalta oli sellainen ennakkoasenne, että ehkä eivät soita discopiisiä Keskustaan. Se oli luulo vain, soittivat ja ainakin basisti hymyili aidosti kun jengi pomppi. Lopuksi soittivat sen Kukon, joka on hyvä kappale, mutta onhan niitä muitakin hyviä.

Olen kuunnellut Sydän, sydäntä paljon. Olen arvostanut, mutta kyllä tämän jälkeen se on myös läheinen.

Vielä pitää sanoa, että melkoinen tuhlari bändi on. Rauhaa, rakkautta ja heviä -kappaleessa on hieno "kertosäe", joka toistetaan tasan yhden kerran:

"Meikä on aika pienikasvuinen,
enkä oo mikään Kroisos Pennonen,
mut meidän bändi on ihan pirun kova
ja mun vaimo on maailman kaunein nainen"

Pyhä kokemus

Ei nyt ole enää mitään epäilystä siitä onko The Holy aito asia. More Escher And Random Notes -niminen ep on tuore julkaisuna ja sisällöltään. Vielä talvella hehkutin Ähtäri-piisin innoittamana bändin energiaa ja mäiskettä. Nuori bändi on ehtinyt kehittyä sen jälkeen sekä osaamiseltaan että suunnaltaan. Nyt on hehkutettava ennen kaikkea yhtyeen näkemystä ja osaamista.

Kun ep:tä enteillyt This Will Be The Day That I Die ilmestyi, sen jylhyys vakuutti. Kesän hieman vaisu esiintyminen Provinssissa ja Ramses the Evil Brother -kappaleen hidas aukeneminen vähän säikäyttivät. Onko The Holy tukehtumassa uuteen taiteellisuuteensa?

No ei ole, daiju.

Ep on kultaa. Parhaiten maistuu Airport for Lovers, vaikka se muistuttaakin hieman French Filmsin White Orchid -kappaletta.

Jotenkin olen tässä viime aikoina ajatellut, että The Holyssa on jotain samaa kuin The Killersissä. En oikein tiedä mistä se ajatus tulee. Joka tapauksessa tuntuu siltä, että tämän bändin tulevaisuudelle ei ole mitään rajoja.

Provinssirock 2016. Impressio.

Ehdin torstaina Provinssin alueelle havaitsemaan, että Flogging Molly soitti päälavalla humppaansa ja norjalainen Aurora lauloi teltassa vahvasti ja periaatteessa mielenkiintoisesti. Edellistä en luonnollisesti ja jälkimmäistä nyt muuten vaan en jaksanut. Sitten sateessa soitti Circle ja kaikki oli hyvin. Hieno yhtye, tietenkin.

Havaitsin sen jälkeen illalla, että Five Finger Death Punch on suosittu ja Nightwish vuorostaan soitti päälavalla humppaansa. Anna Puu piti yllättävää meteliä, kun kurkkasin telttaan. Nuori Loiri soi voimallisesti. Pää Kii veti Sakko Stagelle paljon nuorisoa punkin ääreen, minkä otin ilolla vastaan.

Sannin esiintymisen seurasin kokonaan. Yleisöä oli mukavasti ja se tykkäsi. Sannilla on vahva katalogi kappaleita. Mutta. Bändi oli tylsä, sovitukset eivät innostaneet, kolmen coverin soittaminen oli erikoinen ratkaisu, Sanni ei ole kovin vahva laulaja livenä eikä oikein esiintyjä muutenkaan. Jätti vähän kylmäksi.

Torstaina tämä kohuttu Venior puhui enkkusuomea ja soitti tavanomaista tanssimusaa. Joku Ikinä oli pikkulavallaan yllättävän suosittu. Eniten koko festareilla odottamani The Holy taas ei kerännyt yleisöä. Lyhyessä setissä oli hiukan läpijuoksun makua. Kollegani kyllä kiitteli bändin energiaa ja arvioi, että kyllä näistä kuullaan. Ähtäri-kappale lähti alun epävarmuuden jälkeen komeasti ilmoille.

Maj Karma näytti olevan edelleen suositti. Nick Caven bändin jäsenen omana bändinä mainostettu Dirty Three soitti jonkinlaista viulushoegazea. Eniten aikaa kului siihen, että arvuuteltiin mitä huumausaineita nokkamies vetää. Ihan hauskoja läppiä (22 Pistepirkko mainittu!) ja eleitä ja musiikkiakin, mutta lähdin puolen tunnin päästä katsomaan millainen on Veronica Maggio. Veronicalla oli paras encore! Graveyard soitti vakuuttavantylsää rokkia.

Antti Tuisku veti väkeä odotetun paljon, Disco Ensemble odottamattoman paljon. Damien Ricea kaikki kehuivat, mutta pääni oli räjähtää kun hän rimmasi "hallelujah" ja "nothing to you". Lähdin pois, mutta tulin katsomaan takaisin loppupaisuttelun. Se oli vaikuttava.

Sitten Iisa. Olin varoitettu, että Iisa on kova. Ja oli. Keikka alkoi hyvänä, mutta Puutarhajuhla-kappaleesta lähtien se oli taianomainen. Iisa on hieno BÄNDI. Sovitukset olivat upeita. Taivaanrannan väri ja ilman lämpötila sekä biorytmit, tähtikartat ja vesisuonet olivat oikeissa asemissaan. Oli upeaa.

Hyvien uutisten kevät

Soundin Spotify-listalta paljastui vappuna mojova yllätys. Puk on tehnyt uutta musiikkia. Enpä olisi osannut odottaa. Kaiken lisäksi nyt ilmestyneen kolmen kappaleen ep:n päälle on tulossa myöhemmin kokonainen albumi. Vähemmästäkin innostuu.

Uuden tulemisen kärkipiisiksi bändi on ottanut Ainokaiseni-nimisen surullismielisen kappaleen, joka on taattua Puk-laatua. Mutta omaan korvaani toinen kappale on todellinen ässäpiisi. Bändi itse kuvaa sitä kadonneeksi kappaleeksi Gösta Sundqvistin mustahuulikaudelta. Kyllähän Leevi tulee mieleen kappaleesta, jonka nimikin on leevimäinen Jos Annikalta kysytään. Jos minulta kysytään (huoh!), kyseessä on vuoden paras kappale. Klassikko.

Jos Annikalta kysytään
hän on vain vähän yksin.
Jos Annikaa pyytää selittämään
hän vain vaikenee täysin.

Nythän tilanne on sitten se, että hyvää musiikkia on tulossa eri paljon. En muista koskaan odottaneeni yhtä kiihkeästi kolmea levyä. Pukin lisäksi tarkoitan Rooxxia ja Mira Luotia. Lisäksi on paljon muuta. Pimeys on studiossa ja The Holy sai levytyssopimuksen. Yhtyeen debyyttijulkaisu levy-yhtiölle on nimeltään This Will Be The Day That I Die. Se on jylhä, komea kappale. Vaikka Ähtäri-kappale on omanlaisensa energian takia edelleen lähellä sydäntäni, niin melkoisin harppauksin The Holy silti kehittyy. Jälki vakuuttaa.

Suomirokkia suurella tunteella

Suomirockin uutta tulemista on jo vuosia odotettu ja kuume on noussut. Mutta kaikenmaailman ehdokkaista (vaikkapa nyt Epilä!) huolimatta ei ole tullut pelastajaa. Moni on kysynyt tarvitaanko sellaista. Ehkä sitten ei.

Mutta trendit tulevat ja menevät ajallaan, ei niitä painostamalla mitään saavuta. Kaikenlaisia merkkejä voi lukea. Ihan hitusen olen havaitsevinani jotain liikehdintää. Helmikuussa tehosoittolistalleni nousi Nuoret Marttyyrit -yhtyeen 7 minuuttia pitkä Maailma-kappale. Se on listalla ihmeen kaupalla vieläkin. Tuo kappale on kyllä jo vuodelta 2014, mutta käsittääkseni oululaisbändin liepeillä on aika lailla pöhinää juuri nytkin.

Tässä näinä päivinä kuulin Suomen Zorron esityksen Hölmö humalainen Maria. Siinä on vallan paljon Ville Ahosen vaikutteita. Villeähän me kaikki kaipaamme. Zorroissa muuten näkyy soittavan Mikael Hernesniemi, jonka olenkin bongannut Antero Lindgrenin bändistä ja jolla on oikein komea pohjalainen sukunimi.

Ja sitten Lopun Ajan Miehen kappale Taivaaseen on listalla. Joose Keskitaloahan tässä aika paljon on, mikä sinänsä ilolla otettakoon vastaan. Mutta että eihän tässä paljon ole, mutta jotain sentään on tarjolla nuorehkojen tyyppien Suomirokki-harrastelussa ja läpäisee ainakin oman muurini.

Lisään tähän vielä Mustan Valon kappaleen Laterna Magica, koska en tiedä mihin väliin. Vähän mystisempää edellä mainittuihin verrattuna, mutta Itkevän Tytön Suomirock-raunioille perustettua.

Kortesjärven kovin bändi

Kun ei osaa kuvata, voi tehdä taidetta.

Oranssi Pazuzu julkaisi tässä uuden levyn ja olen sitä kuunnellut niin kuin valveutuneet ihmiset kaikkialla maailmalla ovat. Levyhän on teräksinen! Ja sitten nyt avautui mahdollisuus taas kerran kuunnella bändiä livenä Rytmikorjaamolla, jossa edellisen kerran vetivät niin että ei paljon järkeä.

Hyviä olivat nytkin, mutta edelliskerran kiihotustilaan en päässyt. Parhaimmillaan meininki oli mitä mainioin, mutta välistä ei. Lisäksi yleisöä oli harmittavan vähän ja sitäkin vähää tuntui kiinnostavan kaikki muu kuin musiikki. Ei ollut bändi tällä kertaa profeetta omalla maallaan.

Hölmöilin sen verran, että kun pitäisi kannustaa aikaisiin keikka-aloituksiin, niin silti nyt sitten myöhästyin lämppäristä. Harmittaa se myös siksi, että lavalla ollut Malamujér osoittautui hienoksi yhtyeeksi. Kortesjärveläiseksi jopa. Rumpali toisaalta on tuttu seinäjokelais/jyväskyläläisestä Magic Meredithistä.

Mitä se Malamujér soitti? Jonkinlaista happopäiden grungea. Parhaissa mätkintäkohdissa bändi ylsi sfääreihin, heikoimmillaan oli sellaista yläasteen neljänneksi paras Pearl Jam -coverbändi -meininkiä, mutta kyllä posia oli paljon, paljon, paljon negaa enemmän. Hyvin kehityskelpoinen, oikeastaan hyvin kiinnostava bändi. Myös oli show-meininkiä.

Bubbling under

Ei vaan ehdi tutustua loistaviltakaan vaikuttavien artistien tuotantoon. Seuraavilta olen kuullut yhden (1) kappaleen, en muuta. Kaikki ovat kuitenkin huippukamaa.

Jacco Gardner  Find Yourself  Hollantilainen multi-instrumentalisti, jonka kappaleessa on tosi vahva tunnelma.Sellaista wanhan hywän ajan tuntua.

Car Seat Headrest Something Soon Tykkäsin piisistä heti. Jotenkin oletin automaagisesti, että bändi on brittiläinen. On alunperin Virginiasta, josta on Seattleen päätynyt. Nyt tuntuukin sitten oudolta ajatella, että olisi muuta kuin amerikkalainen indiebändi. Piisi on kyllä KOVA.

Les Savy Fav  Lets Get Out OF Here Tämä oli sitten heti selvästi amerikkalaista indietä, ihan New Yorkista. Vanhempaa jo, mutta kun nämä löytää joskus näin hitaasti. Päässyt kai True Blood -tv-sarjaan.

Autolux Turnstile Blues Kalifornialaista alternativea kymmenen vuoden takaa. Törkeän hyviä pikkujippoja kappaleessa. Kitarakuvio kuin The Breedersin basso. Vähän ehkä kliinistä, mutta oikein ok.

U.N.P.O.C. Here On My Own Tom Bauchop -niminen skotti levyttää tällä nimellä tai levytti. On bändiläinenkin, mutta en ole vielä niihin käynyt kiinni. Tässä on TUSKAA!

Suomen paras levylaulaja

Rooxx julkaisi toisen singlen. Moving On on vielä ensimmäistä parempi. Ringa Manner laulaa vielä paremmin. Hän on Suomen paras levylaulaja, vaikka livenä voi mennä mönkään. Maistiaiset kertovat jo siitä, että Rooxxin levystä lienee tulossa todella kova kokonaisuus. Tässä haetaan nyt jotain. Upeaa.

Tehdään aasinsilta. Rooxx on toki jo lakanneiden suosikkibändieni tuhkissa lämmittelevä projekti. Eräällä tavalla niin on myös Jaakko Aukusti. Kun Rubikia ei enää ole, Jaska täyttää aukon. Ihan hyvin myös, tällä kertaa sen kertoo Himalaya.

Suomen suurin ääni.

Koeputkessa blogia varten luotu bändi

Warpaint ei ole kovin uusi bändi ja siinä on soittanut julkkis. Silti tämä Elephants tuli minulle tässä jokin aika sitten uutena asiana. Miten voi olla, kun minun vaistoillenihan tämä on tehty.

Videokin on tyylikäs ja tukee hyvin piisiä.



Pumarosan Priestess on jotain tanssikamaa. Melkoinen video on tässäkin, mutta enempi innostaa tuo 7 minuutin ja 30 sekunnin jumputus. Se menee tunteisiin. Jossain siellä neljän minuutin kohdalla tavarat alkavat putoilla käsistä ja asiat unohtua. Mahtavaa.

Naisten välisestä kilpailutilanteesta

Onko vähän tylsää panna Mira ja Paula ottelemaan keskenään? On. Mutta silti, kun Paula Vesala julkaisi Vesala-nimellä Tequilan, petyin. Kun Mira Luoti julkaisi Pinnan alla -kappaleen, ilahduin. Tosin sekin piisi alkoi nopeasti kyllästyttää.

Nyt Vesalalta tuli uusi Tytöt ei soita kitaraa, tykkäsin heti siitä kertsin alusta, mutta muuten olin vähän silleen, että ei nyt oikeen. Ihan Mariskaa, jos eka oli ollut Chisua. Sitten olen alkanut pitää oikeastaan aika paljon.

Niputetaan nyt tylsästi muitakin naisia samaan blogaukseen. Niin, että onpa mainio tuo Sannin uusi, vaikka en tykkää kiroilusta. Mutta Että mitähän vittua -kappaleessa kaikki muu kuin vittu olisi kuulostanut epäluonnolliselta. Sannin top 3 -piisejä.

Miehet kyykyttävät naisia.

Liian hyviä ollakseen totta

Siihen nähden miten hyviä bändejä NEØV ja Sans Parade ovat, ne ovat saaneet esimerkiksi tässä blogissa hämmentävän vähän huomiota. Olisi nimittäin mistä pitää, ja pidänkin: suomalaisia bändejä, jotka seikkaileva siellä Sigur Rósin ja Magenta Skycoden kunnailla, eivätkä ollenkaan huonosti. Ehkä ongelma onkin, että bändit ovat liian hyviä, eivätkä siksi erotu. Ne myös kuulostavat aika paljon toisiltaan, laulajia myöten.

Sans Parade on turkulainen, NEØV kuopiolainen. Mutta tästä ei voi rakentaa muistisääntöä. NEØV kuulostaa enemmän turkulaiselta Magenta Skycodelta (palkkialbumin aikaan) kuin Sigur Rósilta ja Sans Parade sitten toisin päin. Kun bändeistä kirjoitetaan, juuri tällaiset vertailut tulevat esiin ja se varmasti lahjakkaita soittajia harmittaa. Toisaalta vertailuperusteet ovat niin ilmeisiä, että kyllä poikain on moinen vain kestettävä.

Mutta se, että vertailukohteita on, ei mitenkään häivytä ansioita. Nyt kun sain vihdoin hankittua bändeiltä levyt, enkä ole vain Spotifyn varassa, niin suhde syvenee. Syveni jo. Molemmilta kuuntelussa ovat nyt debyytit. Kappaleet huomaa eri lailla. Sans Paradelta The End of The World 1964 kuulosti jo paremmalta kuin ennen. NEØVin Daydream Citylle kävi samoin. Nämä levyt ne raikaavat lähiajat!

The Holy, Siinai, Seinäjoki 16.1.2016

The Holy

Joskus loppusyksystä kuulin ensimmäisen kerran The Holy -yhtyeen kappaleen Ähtäri. Videolta eteeni vyöryi päällekäyvää energiaa ja jumalainen kitarakuvio. Olin totaalisesti yllätetty ja syvästi vaikuttunut. Ryhdyin vainoamaan työtovereita pakkokuunteluttamalla heillä ko. kappaletta. En veikannut, että tämä meteli uppoaa kanssatyöskentelijöihin sen kummemmin kuin hämärät linkkini yleensä. Vaan yllätys taas: vastaanotto oli yleensä kannustava.

Sitten tapahtui kaikenlaista, jonka takia bändistä kasvoi tavallista uutta löytöä läheisempi tapaus. Siksi menin äsken tavallaan peloissani katsomaan yhtyeen keikkaa. Jos bändi olisi pettymys, se vaivaisi normaalia enemmän.

Keikkapaikalla entinen työkaverini osoittautui liittyneen herätyksen saaneiden joukkoon. Hän ylisti The Holya ennen keikkaa, mutta keikan jälkeen sanat alkoivat loppua. Kyllä tässä bändissä on oltava jotain, mitä tavallisesti näissä nousevissa kyvyissä ei ole.

Ja on! The Holy on vielä siinä vaiheessa uraa, että se kehittyy nopeasti. Siksi Seinäjoella soitti erilainen bändi kuin Ähtäri tai Soundcloudista löytyvät kappaleet kertovat. Tämä on bändin kehityskaaressa mielenkiintoista aikaa, mutta ei The Holy ole mikään Bambi liukkaalla jäällä nytkään. Vaikka energialla, jopa metelillä on sijansa The Holyn musiikissa, yhtyeessä on myös jäntevyyttä ja kirkkautta, jota harvoin olen kohdannut tässä genressä. No missä genressä sitten? Jaa-a, ei pidä lokeroida. Jossain vaiheessa tuli mieleen, että tällaista jälkeä syntyisi, jos David Byrne luotsaisi metelibändiä.

Emmätiiä, menkää itse kuuntelemaan.

Ilta ei kuitenkaan ollut vielä ohi, sillä lavalle astui Siinai. Levyltä on välittynyt majesteettinen, joskin hieman särmätön ja tylsä Siinai-soundi. Bändi on kuitenkin tehnyt vaikutuksen maailmalla ja hankkiutunut yhteistyöhön maailmanluokan artistien kanssa. Syy paljastui kirkkaalla tavalla Seinäjoella keskiyön aikaan 16.-17.1.2016: Siinai on maailmanluokan bändi.

Siinai oli paljon, paljon siinaimpi kuin levyillä. Tällaista eroa live-esityksen ja levytuotannon välillä en ole kohdannut. Tällä tavalla hypnoottiseen suoritukseen kykenee vain hyvällä tavalla äärimmäisen ammattimainen joukko muusikoita.

Luulenpa, että vielä vuosia myöhemmin tätä iltaa muistellaan: missä olit, kun Siinai veti huippuvedon Seinäjoella? Tai olitko yksi niistä kymmenistä tuhansista, jotka tarkastivat maailmanmaineeseen sittemmin nousseen The Holyn Warttibaarissa tammikuussa 2016 jo ennen suuria levytyksiä.

Siinai