Syksy 2001. Olen armeijassa, kasarmilla, kun tuvan radiosta soi Maija Vilkkumaan Prinsessa jää:
Mut koska maireus on naurettavaa
mä sanon mua ei hei kuka tahansa saa
ja sä meet, ja niin on tärkeää
että kyyneleitäni kukaan ei nää
muuten ne kuvittelee
et sil on väliä
Armeijassa ei touhu aina ollut taiteellisesti korkeatasoista, joten kontrastit olivat sitä suuremmat. Kun osui suurenmoisen taiteen äärelle, se jätti jälkiä. Keväällä Vilkkumaa oli julkaissut mestariteoksensa Meikit, ketjut ja vyöt. Levy ja Maija tunkeutuivat mieleeni asepalveluksessa, eivätkä ole sieltä lähteneet.
Mutta Vilkkumaata en ollut nähnyt koskaan livenä. Kesällä 2018 Provinssissa oli mahdollisuus, mutta en mahtunut telttaan. Sitä paitsi vähän arvelutti, onko Vilkkumaa livenä mitään ilman kitaristi Mikko Kososta. Onneksi kysyin neuvoa ennen Rytmikorjaamon keikkaa ja sain kuulla, että kannattaa mennä.
Ja kannattihan se! Kitaristi Ville Salminen osoittautui heti alussa showmieheksi ja tiukaksi kitaristiksi. Muukin bändi vakuutti ennen pitkää. Huomasin jossain vaiheessa, että olin jo pitkään seurannut pelkästään Salmista ja basisti Malla Rantasta ja unohtanut Vilkkumaan kokonaan.
Settilista oli rautainen, mikä on odotettua, koska Vilkkumaalla on heittää killeripiisilista, johon vain Gösta Sundqvist voi vastata. Oli mukavaa kuulla sellainenkin hieno kappale kuin Yksin huudat sun yöt. Totuutta ja tehtävää tuli tietenkin, joten omista Vilkkumaa-suosikeistani jäi kuulematta vain Kuuraiset puut.
Sovitukset olivat maltillisia, mutta Kesä-kappale oli juntattu tamppauskuntoon. Keikan loppupuolella Vilkkumaa soittikin enemmän uutta elektro/kasarivaikuttisempaa osastoaan. Sekin on ihan hyvää, mutta kyllä rokki-Maija on se, mitä haluan kuulla.
Mutta pientä se on, pitäähän sitä kansaa laulattaa hiteillä. Keikasta jäi kuitenkin erittäin hyvä maku.
Illan avasi Dino Mansik, jonka Mew-vaikutteet ovat ilmiselvät. Turkulaisbändin taival on alussa, eikä mielenkiinto pysynyt yllä koko keikan ajan. Parhaimmillaan bändi, nimenomaan bändi, osaa. Piiseissä, jossa oli tempoa ja rytmiä, Dino Mansik oli lupaava. Mieleen tulee muutaman vuoden takaa Kirahvi nimeltä Tuike.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti