Minäpä diggaan bändiä josta ette ole kuullut ja joiden eka demo on paras

Jaksan itsekin vain vähän alusta.

Silti on pakko kirjoittaa laveahkosti.

Ensin kiitokset Tyhjästä. Karhuherralle siitä, että neuvoi tielle. Ja eräälle nimimerkille #jatkoajalla, joka vei perille. Magenta Skycode –bändin jälkeen oli syytäkin tutustua yhtyeeseen, joka teki levyn Magenta Skycode, eli Magenta Skycoden edeltäjään This Empty Flow’hun, jota ei siis tule sekoittaa Magenta Skycode –bändin This Empty Crow –piisiin. Selkis.

Tämä levy vaan nyt on niin hieno. Levottoman koruttoman kaunis. Muka pitäisi olla kai vaikeaa, mutta kun ei edes ole: iski heti. Niin kuin iski Magenta Skycodekin (bändi).

Levyn piisit:

(But I Am) Still –puolivaiti möyryävä hampaaton mutta painostava uhka taustalla. Hienoa kuviointia soittimilla, Joy Division –maneerinen laulu, pulputtelua ja sitten jossain välissä pieni kaunis pätkä.

Distress alkaa oikeastaan kuin mikä tahansa tusinatavara retrorokkipiisi. Kitaroilla. Tämäkin möyryää. Laulussa korostuu ssssss. 80-lukua vokaalit muutenkin. 80-lukua koko piisi. Mutta eihän tämä ole ollut trendikäs silloin, kun julkaistiin.

Nowafter, jotenkin tuttu alku, tusinaa muka tämäkin. Suhinaa. Kuiskausta. Hidastelua. Mutta kyllä se kasvaa hienoksi piisiksi. Todella pieni ja iso piisi. Vähällä paljon.

Snow Blind. Helmi. Jalokivi. Rubiini. Kyllähän tämäkin alkaa tavanomaisesti ja tunnustellen. Kestää kauan, kun rakennetaan räjähdykselle tilaa. Ja on oltava tilaa ja hiekkasäkkejä, koska räjähdys on valtava. Jos ei osaa varoa, jää paineaallon alle. Tukka lähtee päästä, mutta se tuntuu hyvältä. Kannatan varomattomuutta. On se vaan niin hienoa: Ajassa 2.57 kun kitaravalli liittyy mukaan. Vanha juju, ensin hiljaa, sitten kovaa, mutta hyvä juju on.

Stream. Hiiiiiii-daaaaaaaaa-aaaaasss alku. Yhdellä sormella pianoa pimputtaen saa aikaan hienoja juttuja. Taustan ti-dyy-diii-tii-dyyy-dy-dyyy on hieno. Laulu liittyy mukaan, no täysin Joy Division, ja hiiiidaaaas ja synkkä ja ylimielinen. Musta paraati.

Sweet Bloom of Night Time Flowers. Aika lailla on aiemmista selväksi tullut millaista. Nätti on tämäkin piisi. Hienoa kitaraa ja helistintä jne.

Useless. Kaunista maalailua tämäkin. Laveerausta pääosin ja sen päälle nättejä pieniä kukkia. Mustia ruusuja. Lie avainpiisi, kun on pitkäkin ja tuskaa huutaa lyriikka. Mutta en vielä ole paneutunut lyriikkaan. Musiikki puhuu.

Towards Distant. Jos on kappaleita, joiden jälkeen ajattelee voiko ihmiskunta yltää korkeammalle, niin tässä on yksi niistä. (On muitakin.) Täydellinen viisu. Tämmöinen futuristinen ja vähän levoton, mutta koko ajan kaunis. Pianon kauttahan ihmiskunnan neroudesta suurin osa on tuotu esiin, mutta on tässä muutakin. Musiikista kirjoittaminen on tunnetusti sama asia kuin arkkitehtuurista tanssiminen. Tämä pitää kuulla.

Pillitä, Elli, pillitä

Eilen kirjoitin, että kuunnelkaa soulia. En kertonut miksi. Ja miksi, ehkä siksi, että yön jälkeen on uusi syy lisää.

Yö oli rauhatonkin, mutta dramaattisia unia lievensi se, että soundtrackina soi kappale Love Me For A Reason. Kappale tunnetaan The Osmondsin ja Boyzonen esittämänä. Itse olen kuullut sen As We Speak –nimisen orkesterin suorituksena. Hyvin vähän löytyy kyseisestä humppabändistä tietoa. Sen verran ennakkoluuloinen olen, että hittiversioita en ole uskaltanut tarkastaa.

Mutta kuunnelkaa sitä soulia. Rauhoittaa.

Samalla kokoelmalla oli myös Ben E. Kingin Stand By Me, joka on romanttisista imelyyksistä ehdottomasti kaikkein kovin ikinä missään.

Ja kun tässä nyt jo toista päivää porataan, niin lisään, että parisuhteellisista piiseistä paras on The Pretendersin I’ll Stand By You.

Herkkää, niin herkkää.

Otsikko on jälleen näennäisen asiaankuulumaton, mutta ei sittenkään, koska sanon vielä, että Haloo Helsinki!:n Haloo Helsinki! tarttuu kuin liian kauan jauhettu purkka.

Kovat paineet on Rauli Eskolinilla (!) kirjoittaa bändille toinen samanmoinen. Katsotaan muuten nyt, ehtiikö basistisolisti Elli Soundin ihana ihminen -äänestyksen kärkisijoille. Ja jos ehtii, mitä se kertoo. Lehden lukijaprofiili kun lie yhtä vanhaa ja härskiä kuin allekirjoittanut.

Raulin yllättävä ilmitulo sai kaivamaan esiin myös pätkän menneisyyttä. Kuka muistaa vielä Campauksen? En minäkään aktiivisesti, mutta herätti tunteita, kun passiivisen muistamisen innoittamana sain netin syövereistä pätkän hittiä esiin..

HH!:sta vielä, tietääkseni hyppäsin bändin bandwagoniin vuorokauden ennen erästä Tommia, minkä lasken ikuisesti suureksi meriitiksi.

Kyynelkanava

Tears for Fears. Loistavaa musiikkia.

Mutta kuunteleekohan näitä kukaan muu kuin minä? LastFM kertoo, että scrobbleja on sentään yli miljoona. Ei kaksikolle edes ole käynyt kaikkein pahiten. Scrobble-tilasto on joskus julmaa luettavaa takavuosien tähdille. Uusia ystäviä ei tule. Vanhat ystävät eivät ehkä siinä määrin LastFM:ää käytä.

Ja varmasti on puhdasta unohtuneisuutta.

Tears for Fearsin suhteen olin pitkään LastFM-radion varassa. Nyt kuuntelen ihan levyltäkin. Rauol and the Kings of Spain ja Falling Down ja Secrets on piisikolmikko, jota kovempaa aloitusta ei levylle tarvita. Ja levy on nimeltään Rauol and the Kings of Spain. Eikä se taso siitä paljon putoa. Käypä jopa yhtä korkealla ajoittain.

Tällaista kaunista poppia. Enemmän heittäytyvää tunnelmaa, kuin muilla viileän tunteellisilla synapopduoilla ja bändeillä. (No vaikka Pet Shop Boys ja New Order.)

Ihan selvästi tämä nyt on pitkältä 80-luvulta (joka loppui ehkä viimeistään 1995, kun tämä ilmestyi), mutta jos aina ei tarvitse olla vimpan päälle trendikäs, niin suosittelen. (Tällä levyllä EI ole Mad Worldia tai Everybody Wants to Rule the Worldia!)

Vuosien tauon jälkeen Tears for Fears ei ollut enää 1995 edes suosittu, mutta levy on hyvä. Eikä synapop niin kummittele, edes. Ihan popbändi vaan.

Hyvää musaa, tosiaan.

(Tänään olen kuunnellut myös soulia. Kuunnelkaa tekin soulia. Ihan totta.)

Väärin sammutettu

Pitkän työputken jälkeen oli vapaapäivä. Oli tarkoitus lepuuttaa hermoja, ja katsoa mahdollisimman vähän uutisia. Piti vain lenkkeillä ja lukea ja kuunnella vaikka musiikkia. Ja piti blogata levyistä, jotka ovat tärkeitä itselle, mutta joita ei ole tullut kuunneltua aikoihin.

Mutta pitihän NHL-tulokset katsoa. Ja sitten sitä rataa teksti-tv:n etusivu. Että se siitä uutisselibaatista. Ei siinä tullut halua kuunnella musiikkiakaan. Kunnes sitten illemmalla, kun tilanne rauhoittui.

Vaan mitä. Ei tullut mieleenkään kuunnella mitään kulmikasta tai ärhäkkää tai ankeaa. Van Morrison sen sijaan tuntui sopivalta. Rauhoittavaa, ylevää, taitavaa, laadukasta. Juurevaa, orgaanista, nostattavaa.

Moondance siis soimaan. Pitkästä aikaa, niin. Itselle tärkeitä levyjä, joita ei tule kuunneltua.

Alun perin piti kirjoittaa Manic Street Preachersin levystä This Is My Truth Tell Me Yours, jota en ole pyörittänyt vuosiin, mutta joka oli ensimmäinen omistamani cd ja hyvin tärkeä levy. Ja se on myös loistava edelleen.

Jotta tämä menee kummalliseksi, niin kuulin, että YleX:llä olisi tänään soitettu Jokelan surmauutisten jälkeen Manicsien loistava kappale If You Tolerate This Your Children Will Be Next, joka siihen saumaan on ollut aika arveluttava veto. Ja tuo piisihän siis oli se, joka sai ostamaan edellä mainitun levyn.

Bändi haisi vähemmän kuin yleisö, sentään

Jotain, mitä ei varmaan kukaan miljoonista lukijoista tältä palstalta osaa odottaa: Keikka-arvostelu.

Laskisin tämän urani ensimmäiseksi konsertiksi. Se, että olen nähnyt Office Buildingin yliopistolla, on eri juttu.

Mutta nyt Seinäjoella oli Absoluuttinen Nollapiste. CMX soittaa kai parhaillaan, hyvä bändi sekin, mutta siinäpähän soittavat. Rankki haisi tarpeeksi jo Absojen aikana. Mä en tajua, miten ihmiset voi juoda jotain niin pahalle haisevaa.

Pelkäsin meneväni katsomaan Tomi Krutsin Band feat. Tommi Liimattaa. No, en mä nyt tiedä. Kai se vielä ihan bändi on. Ainakin Tomi ja Tommi hymyilivät toisilleen.

Mulla on aika ristiriitainen fiilis. Toisaalta musiikki kuulostaa livenä hyvältä. Toisaalta juuri siksi Nollapiste voisi heittää huiman keikan. Ja: vierastin uutta materiaalia, pääosin.

Tietenkin pitääkin soittaa uutta. Ja ihan menevää se oli, mutta liian Red Hot Chili Peppersiä, joka taas on kamalinta ikinä. Paitsi se piisi, jossa lauletaan ”jotkut pelaa pokerista voittamansa vitosen, minä en” on loistava.

Se piisi toimi, samoin pari muuta. Ja progeilu toimi tosi hyvin. Kitarasooloille peukku ja Janne Hastille. Aake on mun suosikki, mutta ei oikein pääse esille kyllä.

Ja yhdestä asiasta on pakko nillittää: miksi, miksi vuonna 2007 pitää soittaa ja laula pihalla liekehtivistä oravista. Ei se ole livepiisi, ei se ole edes levypiisi. Soitto-osuus siinä on hieno, mutta kaikki mitä tapahtuu laulun aikana tappaa tunnelman ja on kauheaa.

Jotenkin ikävää sanoa, mutta singlen nimi on Lumous menit sitten haihtumaan, ja se on fiiliskin.

Progeilta

Aina silloin tällöin lipsahtaa käsistä. Tällä kertaa ei pahasti.

Kaikki alkoi, kun irkkipeelo natsasi Solid Harmonieta. Tämä myöhempien aikojen Spice Girls soitti kelloja (paljon muuta musikaalista tuskin eivät), mutta piisi ei. --> SunTubeen.

Josta löytyi tämä. http://www.youtube.com/watch?v=NqOmK_izvNY I Want You To Want Me. Muistan! (Päälaulaja ilmeilee liikaa.) Täydellisen viihdyttävää hömppäpoppia. Kovin kaukaa muuten... aika kuluu.

Tämän myös irkissä ilmoitin. Vastapalvelukseksi tarjosin samaa sarjaa, vaan tuoreempaa. Tyttöbändi Cleaa vuodelta 2005. Siis tätä: http://www.youtube.com/watch?v=nGDLxQnc8dQ Pirtsakka ralli, eiks jee.

Tämän innoittamana (ja sen tiedon, että piisiä on sämplännyt myös Gym Class Heroes, ja moni muu) viimein tarkastin alkuperäisen piisin.

Se on tämä. http://www.youtube.com/watch?v=ID_N7rv-iN8 Tämä on oikeasti aika vetävä kasaripiisi. Jermaine Stewart kuoli vuonna 1993 Aidsiin, ehkä hiukan ironisesti, kun tuota lyriikkaansa ajattelee. Mies jäi yhden hitin ihmeeksi, vaikka toki fanisivunsa muuta yrittävät väittää.

Mutta irkistä tuli uusi palvelus, kun joku tarjosi Princessaa livenä! Olin unohtanut koko espanjattaren. http://www.youtube.com/watch?v=dg3Op_XZSIM Anyone but you on kyllä eurodancen klassikko.

Tsekkasin sitten, mitä likka on myöhemmin tehnyt: http://www.youtube.com/watch?v=cSYEf5mvMJw Eli tukka lyhyeksi, ja tällaista kahvilapoppia pohjoismaalaisille. Natalie Imbruglia tekee paremmin. Ja Princessa laulaa rallienglantia! Keipipilöti.

Nukkumaan mennessä sanoin vielä kanssairkkaajille, että EI NÄIN, mutta… jäihän toi pyörimään päähän.