Minäpä diggaan bändiä josta ette ole kuullut ja joiden eka demo on paras

Jaksan itsekin vain vähän alusta.

Silti on pakko kirjoittaa laveahkosti.

Ensin kiitokset Tyhjästä. Karhuherralle siitä, että neuvoi tielle. Ja eräälle nimimerkille #jatkoajalla, joka vei perille. Magenta Skycode –bändin jälkeen oli syytäkin tutustua yhtyeeseen, joka teki levyn Magenta Skycode, eli Magenta Skycoden edeltäjään This Empty Flow’hun, jota ei siis tule sekoittaa Magenta Skycode –bändin This Empty Crow –piisiin. Selkis.

Tämä levy vaan nyt on niin hieno. Levottoman koruttoman kaunis. Muka pitäisi olla kai vaikeaa, mutta kun ei edes ole: iski heti. Niin kuin iski Magenta Skycodekin (bändi).

Levyn piisit:

(But I Am) Still –puolivaiti möyryävä hampaaton mutta painostava uhka taustalla. Hienoa kuviointia soittimilla, Joy Division –maneerinen laulu, pulputtelua ja sitten jossain välissä pieni kaunis pätkä.

Distress alkaa oikeastaan kuin mikä tahansa tusinatavara retrorokkipiisi. Kitaroilla. Tämäkin möyryää. Laulussa korostuu ssssss. 80-lukua vokaalit muutenkin. 80-lukua koko piisi. Mutta eihän tämä ole ollut trendikäs silloin, kun julkaistiin.

Nowafter, jotenkin tuttu alku, tusinaa muka tämäkin. Suhinaa. Kuiskausta. Hidastelua. Mutta kyllä se kasvaa hienoksi piisiksi. Todella pieni ja iso piisi. Vähällä paljon.

Snow Blind. Helmi. Jalokivi. Rubiini. Kyllähän tämäkin alkaa tavanomaisesti ja tunnustellen. Kestää kauan, kun rakennetaan räjähdykselle tilaa. Ja on oltava tilaa ja hiekkasäkkejä, koska räjähdys on valtava. Jos ei osaa varoa, jää paineaallon alle. Tukka lähtee päästä, mutta se tuntuu hyvältä. Kannatan varomattomuutta. On se vaan niin hienoa: Ajassa 2.57 kun kitaravalli liittyy mukaan. Vanha juju, ensin hiljaa, sitten kovaa, mutta hyvä juju on.

Stream. Hiiiiiii-daaaaaaaaa-aaaaasss alku. Yhdellä sormella pianoa pimputtaen saa aikaan hienoja juttuja. Taustan ti-dyy-diii-tii-dyyy-dy-dyyy on hieno. Laulu liittyy mukaan, no täysin Joy Division, ja hiiiidaaaas ja synkkä ja ylimielinen. Musta paraati.

Sweet Bloom of Night Time Flowers. Aika lailla on aiemmista selväksi tullut millaista. Nätti on tämäkin piisi. Hienoa kitaraa ja helistintä jne.

Useless. Kaunista maalailua tämäkin. Laveerausta pääosin ja sen päälle nättejä pieniä kukkia. Mustia ruusuja. Lie avainpiisi, kun on pitkäkin ja tuskaa huutaa lyriikka. Mutta en vielä ole paneutunut lyriikkaan. Musiikki puhuu.

Towards Distant. Jos on kappaleita, joiden jälkeen ajattelee voiko ihmiskunta yltää korkeammalle, niin tässä on yksi niistä. (On muitakin.) Täydellinen viisu. Tämmöinen futuristinen ja vähän levoton, mutta koko ajan kaunis. Pianon kauttahan ihmiskunnan neroudesta suurin osa on tuotu esiin, mutta on tässä muutakin. Musiikista kirjoittaminen on tunnetusti sama asia kuin arkkitehtuurista tanssiminen. Tämä pitää kuulla.