Ne Luupojat Surf

Kävinpä tuossa välipäivien ratoksi Anttilassa. Levyjäkin siinä selailin, mutta pääasiassa olin katsomassa muurahaisia. Ihmemeininkiä.

Kävi niin, että taustanauhaksi oli valikoitunut Modern Talkingia. Se oli minusta hauskaa. Oli heti hyvin 80-lukulainen fiilis. Hassua on matkata ajassa yllättäin. Tenhoavaa poppiahan tuo on ja ajankuvana lyömätöntä.

Mutta kaikki karkki loppuu aikanaan, ja jos totta puhutaan, niin etoohan se, imelä namu, lopulta. Onneksi sen jälkeen tarjolla oli ruisleipää. Ne Luumäkiä! Koin aika valtaisan ahaa-elämyksen. Niin kuin ennenkin on maailman paras ramopunkpiisi. The Ramones muuten on varmaankin huonoin ramobändi.

Punkskenessä tosiaan The Ramonesiin olen kyllästynyt ja Sex Pistols on lopulta tylsä.

The Clash on maailman paras bändi (yksi niistä). Tykkään myös maataloussurffipunkista (Luonteri Surf), kaupunkilaisjunttipunkista (Pojat), ruohonpoltteluamerikkalaistyöläispunkista (Green Day), americanahuumoripunkista (Blink-182, Offspring), vanhan liiton jenkkivasemmistopunkista (Dead Kenedys, Social Distortion), suomalaisesta daidepunkista (Musta Paraati ), naivistisesta punkista (Korroosio, muut yhden hitin ihmeet), hc-mäisestä punkista (Radiopuhelimet), vähän skeittipunkista ja varhaisesta Apulannasta paljonkin.

Siellä ”oikeassa” suomipunkissa on kaiken maailman kaurapuurolauluja, jotka on ok, Tyhjiä Pattereita ja tämmöisiä, mutta skenenä se ei ole lopuksi kovinkaan raikas, vaan tunkkainen ja tylsä.

Ja sitten jotain ihan muuta. Tässä pari muuta hyvää YouTube-linkkiä.

Sanna ja Lapset: Pieni murhapolttaja

Nypykät: Lastenlaulu

Puddle of Mudd: She Hates Me

Eurooppa 3: Älä unohda minua

Juliet Jonesin Sydän: Helppo elämä

Noitalinna Huraa!: Pikkuveli (live)

EriKeepperiä ja kierrätyspahvia

New York, rock, heroiini. Yhdistelmä toimii.

LSD:n kanssa on tehty hienoja taidelevyjä, kokaiinin avulla viihdyttävää, kiiltävää, loistavan pinnallista poppia, spiidi on edellytys hard rockin ryskeeseen, hassuheinä on muusikon leipää. Viski on glam, kossu on suomirock. Liimoja haistelivat punkkarit.

Mutta oma suosikkini on tosiaan heroiini.

Tänä lauantaina soi sekä The Velvet Underground että Television. The Velvet Underground on yritetty keksiä monesti uudelleen, mutta alkuperäinen on silti paras. Television on yritetty keksiä vielä useammin, aivan viime aikoina erityisesti, mutta turha on ollut yritys luoda uutta Marquee Moonia.

Ostin VU:n kokoelman. Pakkaus on tehty kierrätysmateriaalista. Levy ei sisällä vihkosta. Säästetään luontoa.

On vähän hassua. Dekadenssin, itsetuhon, rappion, välinpitämättömyyden, viileyden, antiempaattisuuden ja itsekeskeisyyden musiikki osaltaan kannustamassa puun halaamiisiin ja paremman huomisen luomiseen.

Ei se sovi.

Kumpaakaan yhtyettä ei ole tullut muutamaan vuoteen kuunneltua aktiivisesti. En voi käsittää sitä tyhmyyttä, että kiikutin joskus VU:ni divariin. Ja Marquee Moon olikin vain c-kasetilla. Nyt omistan musiikkiansa laillisesti cd-muodossa. Tervetuloa tehosoittoon! Tai siis: mitä välii.

Tähän on tultu

Ostin tänään vinyylejä.

En omista levysoitinta. Muistaakseni kerran olen kuullut vinyyliltä soitettavan musiikkia. Nyt minulla on kahdeksan vinyylilevyä.

Joku voi ehkä kuvasta huomata tietyn teeman, mutta olisin kelpuuttanut kainaloon hienoja kansia ilman naisihmistä. Mutta rajoituksia oli: kiekko kansineen sai maksaa euron ja hankintapaikka on seinäjokelainen kirppis. Jotain hauskaa, ns. hyvää musiikkiakin oli, mutta kallista ol, kallista ol. Eikä tätä hankintaa musiikin takia tietenkään suoritettu.

Ehkä joskus sitten myös levykaupoista ja divareista lisää! Hauskahan noita on selailla.

Mitä ihmettä on mennyt tapahtumaan, olen tavallisesti tarkka rahoistani. En tiedä, tuli vain mieleen hankkia. Mielessä pyöri aika julmia juttuja, kuten: sisustaminen, muodikas retro, mitä vielä. Ei, ei ollut syy semmoisten.

Ovat vain hauskoja kapistuksia, kiekko ja kannet. On huvittava ottaa kainaloon. Plärätä, kantaa pinoa, katsella kuvia, lukea sanoja.

Vähän kuin jääkiekkokortit aikoinaan.

Testify, brother, testify!

Tuntuu höhlältä TAAS intoilla ja kertoa löytäneensä valon. Tälläkin kertaa mustan, mutta nyt myös metallisen. (Kevytmetallia, ehkä alumiinia. Ei nyt magnesiumia sentään.)

Muistaakseni keväällä kuulin LastFM-radiosta Blackfieldia. Painoin love-nappulaa, googlasin ja laitoin bookmarkiksi, kysäisin irkissä tunteeko kukaan ja yksihän tunsi, tunsi ja kehui. Kiitti OP!

Ja sitten annoin unohtua. Olen näissä asioissa saamaton ja ajasta jäljessä.

Nyt tuli kuitenkin tilanne, jossa yhtye käveli vastaan ja tuli mahdollisuus ottaa se haltuun.

Ehdottoman kannatettava teko!

Blackfield on tällainen pelottava, usein kauheaa roskaa tuottava kollaboraatio. Mukana ovat israelilainen muusikko Aviv Geffen ja Porcupine Treen Steven Wilson. Mutta tässä tapauksessa ei synny melusaastetta ja itsetarkoituksellista daidedda, vaan erinomaista musiikkia.

Tässä kuuluu erilaisten tyylien yhteensulautuminen, mutta hyvällä tavalla. Jotenkin heti huomaa, että tyypit ovat kahdesta eri perinteestä. En ole tutustunut Aviv Geffeniin muuten, enkä tunne edes Porcupine Treeta. Kai se on joskus pakko tsekata, vaikka pelkään, että kyseessä on yhtä tavanomaiseksi osoittautuva hypebändi kuten Tool tai jossain määrin SOAD (kumpikin ok). Metallista uusprogea on paljon ja kaikki muka omaperäisiä. Pah!

Niin, tämä levy on Blackfield II ja ainakin Christenings ja Some Day ovat äärettömän kovia kappaleita.