On ollut aika paljon asiaa tyttölaulajista viimeaikoina. Kertoo, muun ohella, siitä, että, eikö vain, naislaulaja, tai ei sen puoleen, naissoittaja ylipäänsä, on vielä, ja varmaan lähitulevaisuudessa, erikoisuus, joka, aivan inhimillisistä syistä johtuen, herättää, ansaittua ja ansaitsematonta, huomiota, ja, pakko se on sanoa, esiintuo ajatuksia, relevantteja tai irrelevantteja, joita, paremman median puutteessa, voi kirjata sitten vaikkapa tällaiseen blogiin.
Kaiken keskellä kannattaa muistaa, että karjahtelukin on kiinnostavaa.
Kun oli aika, että piti ottaa kantaa Eddie Vedderiin, niin onneksi olin niin ulapalla, etten osannut. En edes tiedä mitä se oli, silloin 90-luvun alussa, se kaikki. Jotain tyhmää riitelyä rokkikukkojen kesken. Turhaa. Ei ole koskaan kiinnostanut, musiikki vain.
Jos joku nyt ei tiedä, niin Eddie Vedderin lauluäänellä ja –tavalla on tavattomasti seuraajia. Se on osaltaan aiheuttanut paljon ikävyyksiä. Erityisen huono juttu on se, että mielikuvissa se syö tenhoa Eddiestä. Mutta toisaalta paluu alkulähteille onkin sitten aina virkistävä.
Pearl Jamin Jeremy on kuulunut soittolistalleni läpi vuosien, mutta viime viikolla näin videon ensi kertaa aikoihin. Video sinänsä oli tyypillistä ysäriä. Vaan kun ruudussa oli Eddie, niin tajusin, mitä eroa on rokkitähdellä ja rokkitähdellä.
Hieno ääni, hieno tulkinta ja karismaakin niin paljon, että katsoin laulamista.
Ei se ole hyvän miehen vika, että muut yrittävät matkia.
1 kommentti:
Oijoi, oli ihan pakko kesken taittopäivän ottaa Eddie-tauko, kun tämä pamahti readeriin. On se vaan hieno mies, tuo Eddie, ja kova laulamaankin.
Lahjomaton kananlihamittari värähtää aina piisin loppupuolella, kun tulee ne WOO-OO'OOT (oo-oou): Eikä tämä ole edes Eddien parhaimpia ralleja.
Lähetä kommentti