Viime kesänä Provinssirockin aikaan olin yömyöhään ihmettelemässä mitä teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat olivat naapurustossani saaneet aikaan. Niin eikös vaan eräät kurikkalaiset juniorit, terveiset teille, yrittäneet saada tällaista vanhaa setää mukaan riemuun reimaan. Olisi pitänyt juoda taikamukista ja hihkaista jihuu.
Ilmoitin ilmaisevani itseäni enemmän kirjallisesti ja lupasin heidät kuljettaa tulevaan romaaniini. Olivat innoissaan siitä.
Mutta käy niinkin, että hannes osoittaa inhmillisyyttä ja tempautuu hetkeen, hymyilee.
Lauantai-iltana Koe-eläinpuisto loppui ja etsin uutta kuunneltavaa. Noin kello 22.45-23.00 sieltä tulikin sitten elämys. On siitä aikaa, kun on tullut oikein kunnon kolahdus progesta. Kanava oli joku ruotsinkielinen ja soittivat muun muass New York Dollsia ja Nicoa. Ja sitten tämän proge-eepoksen, jossa oli piiiiiitkä hieno bassosoolo, ja nainen lauloi kuin Nico. Bassosoolon aikaan oli pakko hymyillä, kornia ja silti niin hienoa. Vähän kuin Focuksen Hocus Pocus.
Esitys oli Ashes Are Burning bändiltä nimeltä Renaissance. Tässä on eräs liveversio. Bassosooloa ei tässä ole, mutta neito sentään huutaa kuin palosireeni.
1 kommentti:
Renaissance veti kyllä maton jalkojen alta. En tiennyt tuollaista olevankaan, mutta minähän olenkin progevammainen. Annie Haslamin ääni oli varsin kaunista huutoa.
Lähetä kommentti