Suurmiessarja jatkuu

Musiikilla välitetään tunnetta. Kuuntelija tavoittelee tunnetta. Tunnetta se on energinen ilokin, vaikka se usein unohdetaan. Humppa ja sukkahousuhevi ovat usein puhtaaksiviljeltyä energiaa, vaikka "sisältö" puuttuisi.

Ja jos ei ole piisiä, niin sen voi pelastaa tunnelmalla. Yleensä tunnelmalla tarkoitetaan jotain soundimattoja tai Sigur Rós –kilkutusta. Sellaista, jota tässä tulee kuunneltua.

Tutustun juuri nyt Poomaan. Suomalaisbändi yrittää rakentaa eeppisiä tunnelmapaloja. Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että levynsä Persuader ei sisällä piisejä. En ole vielä löytänyt energiaakaan. Tämä musiikki pyrkii olemaan ”tunnelmallista” tietyin genrerajojen reunaehdoin. Se on vaarassa muuttua geneeriseksi. Olen kuitenkin liian kokenut musiikinkuuntelija tätä vielä tuomitsemaan. Piisi voi löytyä (tosin tuskin), mutta ennen kaikkea voi löytyä tunnelma, juju.

Kun musiikki kuvataan tunnelmalliseksi, niin onko se varma merkki siitä, että varsinainen tunne puuttuu?

Ja: jos tulkitsija on taituri, mutta ei tunteikas, voiko tunnelma välittyä?

Jälkimmäiseen sanon: voi. Tapani Kansa on rokkitähdempi kuin rokkitähdet. Ääni ja osaaminen on valtavan kovalla tasolla. Stefan People on iskelmälaulaja minun mieleeni. Mutta onhan se myös pökkelö ja sillä tavalla mulkero, että sympaattisesta tunteiden tulkista on hankala puhua. Mutta silti olennainen välittyy. Tarkastakaapa nyt vaikka tämä. Jos kappale on juustoinen, niin tämä se on. Mutta niin totta. Niin totta.

Joka seuraa aikaansa, on sitä jäljessä

Olen luvannut itselleni, etten koskaan hauku Mikko Alataloa. Syyksi riittää se, että Alatalon haukkuminen on kansanhupina niin yleistä, ettei siinä taidossa voi keksiä juuri mitään virkistävää tarjottavaa.

Lisäksi Alatalo on niin merkittävä tekijä suomalaisen populäärimusiikin luojana, että kaikki myöhempi sekoilu on, jos ei helppo, niin mahdollista antaa anteeksi. Tiedän kyllä, että valveutuneet ihmiset ymmärtävät Mikon merkityksen.

Toinen iskelmäkasvo, joka nuorta polvea naurattaa, on Jukka Kuoppamäki. Jukka vaikuttaa vähän tosikolta, mikä oikeastaan tekee hänestä vielä mielenkiintoisemman, jos pääsee kuuntelemaan miehen hippimusiikkia. Kuoppis muun muassa puolustelee kannabista kappaleella Kukkasen valta. Aurinkomaa taas on kaunis hippikappale.

Molemmat löytyvät kokoelmalta Psychedelic Phinland, jolla on kaikenlaista häröilyä vuosilta 1967-1974.

Those Lovely Hula Hands kuulostaa tutulta. Sitten sitä tajuaa: Eleanoora Rosenholm. Samaa kamaa vuonna 1968 ja 2008.

Hyvä kokoelma, mielenkiintoista musiikkia. Jopa hyvääkin.

Hyviä hommia

"I love how while I'm watching this video, a Google ad pops up and asks me "do you suck at piano?" Well after watching this guy, I think I can safely answer "yes, yes I do suck at piano."

Hän on Ronald Jenkees, ja hän on parempi kuin sinä.

Ronald soittaapi aika hyvin. Sanoisin aika velhoksi. Olemukseltaan hän on kuin Trailer Park Boysin Bubbles. Ei se ole huono juttu.

Paitsi että näissä Jenkeesin videoissa on ilmiömäistä taituruutta, niin niistä tulee myös hyvä mieli. Netissä ei aina ole niin. Siksipä netin kaikkien aikojen paras video onkin tämä Where the hell is Matt?

Heipä hei

Tämä on YouTube-linkki.

Yllä olevassa linkissä Mat Weddle Obadiah Parker -nimisestä orkesterista (taitaapi olla yhden miehen orkesteri) coveroi Outkastin Hey Ya -kappaleen. Paitsi saattaa olla, että olet muukalainen ja luet tätä vuonna 3079, jolloin YouTube on ajat sitten kadonnut, mutta tämä blogi on säilytetty kulttuurihistoriallisesti arvokkaana.

Weddlen versio on joka tapauksessa pysäyttävän herkkä. Loppua kohti se toisaalta uppoaa indiekliseiden suohon, mutta se ei nyt ole tärkeää. Olennaista on ensivaikutelma. Alkuperäisen kappaleen tempoa on hidastettu, sovitus on karsittu minimiin ja Weddle laulaa kuin enkeli. (Enkelit ovat miehiä. Kai.)

Olen aina pitänyt Hey Yasta, koska pidän tarttuvista ralleista. Luulin kuitenkin, että pitämiseni perustuu kappaleen energiaan ja efekteihin, eikä se niistä riisuttuna olisi juuri mitään. Mutta Weddle paljastaa perustasta vahvan sävellyksen.

Obadiah Parkerin MySpace -sivuilla kappaletta on kuunneltu jo 40 000 kertaa ja yllä oleva linkkikin näyttää kiertävän vaikka missä. Tää on kai sitä viraalista mainontaa nyt.

Negatiivisemman ajattelun ryhmä

Maailmassa on tietenkin myös virheitä, ei kaikki aina ole ihQukivointa. Esimerkkivirhe on Chris Cornell, joka on joskus ollut ÄIJJÄ, mutta jonka uusi tuotanto vaikuttaa pelottavimmalta mitä on tehty. Senkin uhalla, että leimaannun taantumukselliseksi juntiksi, niin parahdan: Ei Soundgardenin-laulaja voi näin toimia.

Jos olisin ilkeä ihminen, niin sanoisin vielä, että nuorena kuolemisella on puolensa.

Ihmetellä täytyy, että kukaan enää etsii uralleen kimalletta Timbalandin tallista. Onkos sillä ollut edes hittejä enää? Mitään tuoretta Timbaland ei ole aikoihin tehnyt.

Tuo kolmen markan runpukone on yhtä sietämätön kuin DJ Shadowin piisissä Midnight in a Perfect World. Tämä herra Varjo on saanut nyt Suomessa viisitoistaminuuttisensa, koska on aikoinaan sämplännyt Pekka Pohjolaa. Ja tämä kirjoitetaan nyt sitten kaikkiin Pohjola-muisteloihin suurenakin kunniana. Shadow on kuulemma tehnyt komjan levyn, mitä näytteen perusteella ihmettelen.

Welcome to the Jazz Club. Nice.

Herra Zimmerman ei millään saa nyt vuoroa esittää asiaansa, sillä Renaissancen ja Pekka Pohjolan ylivoima vie mielenkiinnon.

Renaissance on lunastanut kaikki odotukset. Bändillä on aika sekava tarina, mutta musiikissa on kaikkea tarpeellista hyvässä järjestyksessä. Can You Understandin maaninen viulujen ja pianon kilpajuoksu vaihtuu seuraavassa piisissä Carpet of the Sunin keijukaiskauneuteen. Erinomaista soittamisen juhlaa ja Annie Haslam on kyllä sellainen laulaja, että kuuntelemaanhan sitä jää.

Pekka Pohjolan Visitation on täydellinen levy. Odotukset olivat kovat ja ne ylittyivät. Nimenomaan tämä fuusiojazz maistuu näköjään meikäläiselle eniten. Visitation asettuu Pohjolan varhaisten levyjen juurevan mytologian ja Jokamiehen elektronisvaikutteisten bach-teosten väliin ja löytää siellä täydellisyyden.

Pihkasilmä kaarnakorva ja Harakka Bialoipokku ovat erinomaisia levyjä nekin.

Olipas vaikea keksiä otsikko, kun väsyttikin niin

Ihan vasta joku onneton väitti, että jos ei saa sanottavaansa sanotuksi kolmessa minuutissa, niin ei ole mitään sanottavaa. Enter Reneissance.

Nimittäin! Kävin Tampereella, ja silloinhan käydään levykaupassa. Ja kas, bändi josta kuukausi sitten en mitään tienny, Renaissance, pomppasi esille. Swampin toisen käden kaupassa oli kaupan parikin normilevyä ja tämä mukaan tarttunut live. Saatan ehkä joskus katua, etten pelastanut muita mukaani, mutta näillä mennään.

Live-levyn toisella cd:llä on kaksi kappaletta. 29-minuuttinen ja 23-minuuttinen. Se lyhyempi on Ashes Are Burning. Eiköhän tässä versiossa ole se bassosoolokin.

Muuten kokoelma täydentyi 3 Pekka Pohjola- ja 2 Bob Dylan -musiikkikiekolla. Ihan hyvä päivä.

Loppujen lopuksi

Irkissä tulee aika usein paukutettua, että se ja se on syy sammuttaa valot. Ihmiskunta on saanut aikaan jotain ylittämätöntä. Hankala parantaa. Parempi lähteä pois.

Tällä hetkellä on kaksi sellaista hetkeä, jotka saavat aikaan tuon olon.

This Empty Flow'n kappale Towards Distant.

Ja Porcupine Treen Sleep Together kohdasta 6.20 kohtaan 7.10 asti. Se pitää lisäksi kuunnella siten kuin se on tarkoitettu, eli Fear of a Blank Planet -levyn viimeisenä piisinä ja viimeisen piisin loppunostatuksena. Eilen kuuntelin Fear of a Blank Planetin kolmesti putkeen. Se kestää sen. Helposti.

Kyseinen levy on teema-albumeista ehdoton ykkönen. Onhan noita muitakin, vaikkapa Queensrÿchen Operation Mindcrime. Mutta FoaBP on vielä vähän parempi. Äärimmäisen mainio esimerkki siitä, millainen on hyvä levykokonaisuus.

Puolan johto on vaihdettava!

Ajatellaanpa kuinka paljon hyvää musiikkia on tullut ja tulee Brittein saarilta.

Ajatellaanpa vielä hetki, että hitaammatkin ehtivät mukaan.

No hyvä. Ajatellaanpa kuinka paljon hyvää musiikkia on tullut ja tulee Amerikan Yhdysvalloista. Huimaa päätä.

Ajatellaanpa kuinka paljon hyvää musiikkia on tullut ja tulee Ruotsista. Kanadasta! Nykyään Tanskastakin.

Ja kuinka paljon aivan valtavan hienoa musiikkia löytyy Suomesta.

Ajatellaanpa sitten, että siinä on kuitenkin vain pieni osa maailman musiikista. Ajatellaan J.M.K.E.:ta. Sepulturaa. Laibachia. Harvassa ovat eksoottiset hittibändit. Mutta kun ajattelee miten paljon hyvää musiikkia tehdään Suomessa, niin pakko on ajatella, mitä helmiä löytyisi vaikkapa Serbiasta, Belgiasta, Hondurasista. Jopa Iranissa on hevibändejä.

Entäpä vaikka Puola. Ennestään tiedän Paprika Korpsin ja sen, että heviä soittavat kovasti. Äsken vain yllätti ja pisti miettimään, kun soi Manaam-nimisen bändin kappale Zadza Pieniadza. Meno oli hurja. Bändi on perustettu jo 1976. Puolassa on siis tehty hyvää rokkia ainakin 30 vuotta. Mitä kaikkea siellä voi ollakaan? Mitä kaikkea voi olla muualla? Huimaa, huimaa.

Tuossapa alla pari linkkiä Manaamin soitteloihin. Noissa on selvästi slaavilaisempi meininki, kuin e.m. piisissä, mutta soitto kulkee ja asennetta on, että kelpaa kyllä. Saa sitä kitaraa rääkätä. Fcuk the Sytsem!!!

Ja kun laittaa Manaam-kanavan soimaan LastFM:ssä, niin eikös heti tarjota shoegazea. Aika moista.

Manaam 1

Manaam 2

Kuunnelkaa Rakkauden sanomaa tai annan katkaista kätenne

Käsittämättömältä tuntuu, että kukaan musiikista pitävä ei hyväksyisi Loven Forever Changes -levyä mestariteokseksi. Siksi voisi olettaa, että kaikki tämän klassikon tuntevat. Silti monesti tulee kohdanneeksi ihmisiä, jotka eivät tunne yhtyettä.

Että mitä!? Vakavasti otettavat musiikinharrastajat raapivat päätään. Tuntuu kummalliselta, että Lovea ei edes tiedetä. Siis nimi ei sano yhtään mitään. Forever Changes on kumminkin levy, joka äänestetään kriitikoiden äänestyksissä aina korkealle, joten niiltä listoilta sen pitäisi loistaa näkyvästi, niin ettei sitä voi ohittaa.

Sitä en ihmettelisi, jos Lovea pidettäisiin yliarvostettuna tai siihen liittyisi vahvoja ennakkoluuloja. Mutta kun ei se ole sitäkään. Lovea ei tunneta. Onko syynä bändin nimi, joka ei ole persoonallinen? Sitä paikkaa se, että nokkamies Arthur Lee oli psykedeliakauden kuuluimpia häröjä. Vankilassakin istui. Ei, ei soita kelloja.

On olemassa muitakin loistavia levyjä, mutta jos pitää mainita joku levy, jota kutsua mestariteokseksi, niin se on Forever Changes. Miksi, koska se kuulostaa vaivattomalta. Koska samanlaista levyä ei ole, ei vaikka musiikki on periaatteessa hyvin yksinkertaista ja konstailematonta. Se on konstailematonta, vaikka se on samalla psykedeellistä.

Jos joku levy kuulostaa vuodelta 1967, niin Forever Changes. Eikä se silti 40 vuotta myöhemmin kuulosta yhtään vanhentuneelta.

En kuuntele Lovea joka viikko, en edes joka kuukausi. Mutta kun muotibändit käyvät raskaaksi, ja pääkaoppa kaipaa puhdistusta, aitoa juttua, niin silloin on ehdottomasti järkevää soittaa Forever Changes. Se toimii aina. Se on levy, jolla on kaikki tarpeellinen, eikä mitään liikaa. Sen suloa lisää se, että se on niin yksin. Mitään levyä ei voi verrata siihen. Ei edes Loven myöhempiä yrityksiä.