Faith No More tekee paluun. Paluut ovat aina huono juttu. Ei tule mieleen yhtään hyvää sellaista.
Faith No More oli kova bändi silloin, kun kävin yläastetta. Album of the Yearia ja King for a Day:ta silloin kuunneltiin volat kaakossa. Se yksi lappajärveläinen bändi, josta ei tullutkaan kuuluisaa, taisi aika paljon ottaa mallia FNM:stä.
Sitten tiedostavana opiskelijana ostin Angel Dustin. Tiedostavina aikoina oli myös tapa kierrättää varsin rivakasti levykokoelmaa Swampparin toisen käden pajan kautta. Sinne meni joskus Bowiet, Soundgardenit ja Faith No Moret.
FNM jäi paitsioon. Kun välillä on yrittänyt kuunnella uudestaan, niin ei ole innostunut. Angel Dust vaikuttaa jopa puuduttavalta, osa FNM:stä tuo kiduttavalla tavalla mieleen maailman huonoimman bändin RHCP:n ja rokkivetonikin haen muualta.
Pelkona on, että paluu vie loputkin siitä kaipuusta, joka bändiä kohtaan on olemassa. FNM ei varmasti ole huono bändi, se vaan on tartuttanut itseensä jotain, joka on tällä hetkellä luotaan työntävää. Niin ei välttämättä ole aina, mutta nyt näyttää pahalta.
FNM:n kuunteleminen vaikuttaisi tunkkaiselta. Sen sijaan esimerkiksi nyt soiva Glasvegas on raikas. Yhden idean rokkimusiikkia, ja ideakin on aika vanha, mutta toimii, koska perusjutut toimii aina.
Kuunnelkaa Glasvegasia.
keskiviikko 25. helmikuuta 2009
perjantai 20. helmikuuta 2009
Kevytmetalliseos
Jotkut levyt ovat raskaita kuunnella. Limonadi Elohopean Ahmatti on malliesimerkki siitä. Levyn kuunteleminen herättää samoja tunteita kuin nimi. Tulee ähky.
Turvaudun tunnemuistiin Ahmattia analysoidessani, sillä aikoihin en ole sitä kuunnellut läpi. Jos pitäisi eritellä tunteita, jotka mielestäni levyä hallitsevat, niin ensimmäinen mieleen tuleva on katkeruus. Toinen on ilkeys. Katkeruus ja ilkeys ovat raskaita tunteita, ja levy on siksi raskas. Hyvä ja taitava levy se on silti. Sitä silti ennemmin diggailee kuin kuuntelee.
Soundtrack of Our Livesin levyt ovat minusta raskaita. Aivan pelottaa se, että uusin on tupla. Vanhoissa älppäreissä on jo kestämistä. Iskusävelmät ovat sinänsä hyviä, mutta niitä on liikaa. Tehkää vähemmän hyviä piisejä!
Tietenkin pitää myös tunnustaa, että progressiivisen rockin klassikoista monet ovat raskaita. Loistavia, mutta raskaita. Levyn ei tarvitse olla edes 72-minuuttinen, kyllä 40 minuutin pitkäsoitto voi olla puhdasta lyijyä.
Mutta on poikkeus toiseen suuntaan: Porcupine Treen levyjen takakansia (tai oikeastaan nykyaikana piisilistoja) lukiessa alkaa ahdistaa. Mutta kuuntelukokemus onkin sitten intensiivinen, mutta ei ollenkaan raskas.
Jo Fear of a Blank Planetin kanssa kävi aina niin, että levy loppuikin yhtäkkiä, ja oikeastaan joka kerta olen laittanut sen soimaan toisen kierroksen heti perään. Kyseessä on teemalevy, jossa draamankaari on siis ilmeisen onnistunut. Nyt olen muutaman päivän ajan pyöritellyt myös Deadwingiä ja In Absentiaa. Vaikka Blank Planetin tinnalle näistä ei ole (enkä sitä totta vie odottanutkaan), niin komeat levyt kertovat, että Steven Wilson osaa asiansa.
Ei saa silti käyttää sanoja kevytproge ja kevytmetalli.
Turvaudun tunnemuistiin Ahmattia analysoidessani, sillä aikoihin en ole sitä kuunnellut läpi. Jos pitäisi eritellä tunteita, jotka mielestäni levyä hallitsevat, niin ensimmäinen mieleen tuleva on katkeruus. Toinen on ilkeys. Katkeruus ja ilkeys ovat raskaita tunteita, ja levy on siksi raskas. Hyvä ja taitava levy se on silti. Sitä silti ennemmin diggailee kuin kuuntelee.
Soundtrack of Our Livesin levyt ovat minusta raskaita. Aivan pelottaa se, että uusin on tupla. Vanhoissa älppäreissä on jo kestämistä. Iskusävelmät ovat sinänsä hyviä, mutta niitä on liikaa. Tehkää vähemmän hyviä piisejä!
Tietenkin pitää myös tunnustaa, että progressiivisen rockin klassikoista monet ovat raskaita. Loistavia, mutta raskaita. Levyn ei tarvitse olla edes 72-minuuttinen, kyllä 40 minuutin pitkäsoitto voi olla puhdasta lyijyä.
Mutta on poikkeus toiseen suuntaan: Porcupine Treen levyjen takakansia (tai oikeastaan nykyaikana piisilistoja) lukiessa alkaa ahdistaa. Mutta kuuntelukokemus onkin sitten intensiivinen, mutta ei ollenkaan raskas.
Jo Fear of a Blank Planetin kanssa kävi aina niin, että levy loppuikin yhtäkkiä, ja oikeastaan joka kerta olen laittanut sen soimaan toisen kierroksen heti perään. Kyseessä on teemalevy, jossa draamankaari on siis ilmeisen onnistunut. Nyt olen muutaman päivän ajan pyöritellyt myös Deadwingiä ja In Absentiaa. Vaikka Blank Planetin tinnalle näistä ei ole (enkä sitä totta vie odottanutkaan), niin komeat levyt kertovat, että Steven Wilson osaa asiansa.
Ei saa silti käyttää sanoja kevytproge ja kevytmetalli.
tiistai 17. helmikuuta 2009
Hewkkää
Kunnianhimoiset indiehippeilyt ja trendimusiikkin tutustuminen on nyt jäissä, koska on jotain paljon parempaa.
Enhän minä tajunnut, että Johanna Kurkelan tuotanto on spotifyssa, mutta niin vaan on, ja voi taivaan vallat, kiitos että on.
Pelkäsin, että Sun särkyä anna mä en olisi ehkä ainoa kova piisi, mutta pyh. Marmoritaivas on kovvaa kammaa lähes kauttaaltaan, erityisesti Jossain metsäin takana ja Kaunis mieli ovat lähes samaa tasoa kuin Sun särkyä anna mä en.
Kauriinsilmät on hyvä levy sekin, mutta ehkä vähän olisi kaivannut uudistumista. Lisäksi settiin tekisi poikaa saada pari uptempo-piisiä, se tekisi tästä dynaamisempaa, vaikka Johanna Kurkelan leipä on aina eteerisemmässä materiaalissa.
Plussaa pitää antaa yllättäen myös sovituksille. On folkia, on vähän rautalankaakin, kaikenlaista pientä ja mukavaa.
75 scrobblea vuorokauteen on kai tarpeeksi, eli jäähdytellään vähän.
Enhän minä tajunnut, että Johanna Kurkelan tuotanto on spotifyssa, mutta niin vaan on, ja voi taivaan vallat, kiitos että on.
Pelkäsin, että Sun särkyä anna mä en olisi ehkä ainoa kova piisi, mutta pyh. Marmoritaivas on kovvaa kammaa lähes kauttaaltaan, erityisesti Jossain metsäin takana ja Kaunis mieli ovat lähes samaa tasoa kuin Sun särkyä anna mä en.
Kauriinsilmät on hyvä levy sekin, mutta ehkä vähän olisi kaivannut uudistumista. Lisäksi settiin tekisi poikaa saada pari uptempo-piisiä, se tekisi tästä dynaamisempaa, vaikka Johanna Kurkelan leipä on aina eteerisemmässä materiaalissa.
Plussaa pitää antaa yllättäen myös sovituksille. On folkia, on vähän rautalankaakin, kaikenlaista pientä ja mukavaa.
75 scrobblea vuorokauteen on kai tarpeeksi, eli jäähdytellään vähän.
maanantai 16. helmikuuta 2009
Lyriikkaa, Tommy Tabermann
Viimeksi päästiin hyvän lyriikan makuun. Jatketaan siitä.
Tämän hetken top3:
3. The Editors: Munich
2. Editors: Smokers Outside the Hospital Doors
1. Pet Shop Boys: Rent
Rent on ikisuosikki. Kappaletta ei voi kuunnella kuuntelematta sanoja. Silti pelkästään tekstiä lukemalla ei tekstin neroutta ymmärrä. Tarvitaan musiikki, ja erityisesti tässä tapauksessa Neil Tennantin laulu. Editorsin kappaleissa on samaa vikaa. Varsinkaan Smokers Outside the Hospital Doors ei vaikuta niin vahvalta luettuna, mutta kuultuna se on äärettömän hieno.
Pitäisikö joskus blogata vihdoin ratkaisu maailmaa jakavalla kysymykselle, kumpi on kovempi Interpol vai Editors. Sanoisin, että Interpol karkasi suvereenilla pelillä 2-0-eräjohtoon, mutta Editorsin kulmikkaampi, mutta yritteliäs peli on vienyt taistelun nyt viidenteen erään. Ja näissä ei sitten ole katkaisupelejä.
Tämän hetken top3:
3. The Editors: Munich
People are fragile things
you should know by now
be careful what you put them through
people are fragile things
you should know by now
you'll speak when you're spoken to
2. Editors: Smokers Outside the Hospital Doors
The saddest thing that I’d ever seen
were smokers outside the hospital doors
1. Pet Shop Boys: Rent
And look at the two of us in sympathy
And sometimes ecstasy
Words mean so little, and money less
When you're lying next to me
But look at my hopes, look at my dreams
The currency we've spent
(Ooooh) I love you, oh, you pay my rent
(Ooooh) I love you, you pay my rent
(Ooooh) Ooh, I love you, you pay my rent
Rent on ikisuosikki. Kappaletta ei voi kuunnella kuuntelematta sanoja. Silti pelkästään tekstiä lukemalla ei tekstin neroutta ymmärrä. Tarvitaan musiikki, ja erityisesti tässä tapauksessa Neil Tennantin laulu. Editorsin kappaleissa on samaa vikaa. Varsinkaan Smokers Outside the Hospital Doors ei vaikuta niin vahvalta luettuna, mutta kuultuna se on äärettömän hieno.
Pitäisikö joskus blogata vihdoin ratkaisu maailmaa jakavalla kysymykselle, kumpi on kovempi Interpol vai Editors. Sanoisin, että Interpol karkasi suvereenilla pelillä 2-0-eräjohtoon, mutta Editorsin kulmikkaampi, mutta yritteliäs peli on vienyt taistelun nyt viidenteen erään. Ja näissä ei sitten ole katkaisupelejä.
sunnuntai 15. helmikuuta 2009
Siinäpä Se
Kaksi nerouden hetkeä hetkessä.
Se: Mä halua elää. Kitarakuvio suoraan rock-musiikin huipulta.
Se: Kevyesti puoli viiteen. Sanoitus, joka yhdistää "lalalalalaaan" ja esimerkiksi tämän: "vastaan tuli linja-auto ja meihin törmäsi sun suolet oli punaiset minun lempivärini."
Lauletaan myös Jake Nymanista, ämy-festareista ja Kari Peitsamosta. Yarin havainnot ovat välillä hämmentävän lähellä Tommi Liimatan tuotantoa.
"Sillä siinä seisoi Kari Peitsamo! Hän oli niin erinäköinen kuin valokuvissa."
Sen jälkeen ja innoittamana Ratsia: Ole hyvä nyt.
On hienoa muistella aikoja, joita ei voi muistaa. Ne on ihan parhaita.
PS: Olin ihan varma, että olen kirjoittanut tänne Ratsiasta. Enpäs vaan ole. "Lontoon skidit sanoo että niillä on tylsää. Lontoon skidit sanoo ettei oo mitään telemistä. Mutta tietääks ne, millaista on Pihtiputaalla? Täällä rock'n'roll on pirun harvinaista."
Ei sitä paremmin voi sanoa.
Se: Mä halua elää. Kitarakuvio suoraan rock-musiikin huipulta.
Se: Kevyesti puoli viiteen. Sanoitus, joka yhdistää "lalalalalaaan" ja esimerkiksi tämän: "vastaan tuli linja-auto ja meihin törmäsi sun suolet oli punaiset minun lempivärini."
Lauletaan myös Jake Nymanista, ämy-festareista ja Kari Peitsamosta. Yarin havainnot ovat välillä hämmentävän lähellä Tommi Liimatan tuotantoa.
"Sillä siinä seisoi Kari Peitsamo! Hän oli niin erinäköinen kuin valokuvissa."
Sen jälkeen ja innoittamana Ratsia: Ole hyvä nyt.
On hienoa muistella aikoja, joita ei voi muistaa. Ne on ihan parhaita.
PS: Olin ihan varma, että olen kirjoittanut tänne Ratsiasta. Enpäs vaan ole. "Lontoon skidit sanoo että niillä on tylsää. Lontoon skidit sanoo ettei oo mitään telemistä. Mutta tietääks ne, millaista on Pihtiputaalla? Täällä rock'n'roll on pirun harvinaista."
Ei sitä paremmin voi sanoa.
torstai 12. helmikuuta 2009
Jo oli aikakin
Koska nyt on mahdollisuus perehtyä kohutuimpiin.
The National: Boxer. Vahva. Jäntevä. Vangitseva. Upea.
My Morning Jacket: Evil Urges. Monipuolinen. Lupaava. Kiehtova.
MGMT: Oracular Spectacular. Loistelias. Kehno. Kummallinen. Hämmästyttävä. Epätasainen. Odotetunlainen.
Jonossa ainakin: TV on the Radio, Glasvegas, The Gaslight Anthem, M83, Fleet Foxes, LCD Soundsystem.
The National: Boxer. Vahva. Jäntevä. Vangitseva. Upea.
My Morning Jacket: Evil Urges. Monipuolinen. Lupaava. Kiehtova.
MGMT: Oracular Spectacular. Loistelias. Kehno. Kummallinen. Hämmästyttävä. Epätasainen. Odotetunlainen.
Jonossa ainakin: TV on the Radio, Glasvegas, The Gaslight Anthem, M83, Fleet Foxes, LCD Soundsystem.
keskiviikko 11. helmikuuta 2009
Aika multaa puistot
LastFM:n Loved Tracks -lista on kasvanut 608 piisiä pitkäksi. Päätin vähän seuloa. Kopioin listan tekstieditoriin ja poistin kaikki tutuiksi tulleet kappaleet. Listalle jäi n. 150 piisiä, joista olen siis tykännyt, mutta joita en osaisi hyräillä, ja/tai en ole kuullut aikoihin ja/tai useammin kuin yhden kerran. Tai muuten vain ovat unohtuneet.
Alkupäästä löytyi muun muassa piisejä, jotka löysin huhtikuussa 2006 Pandorasta. Pandora aloitti uuden musiikillisen elämäni. Sitä vahvisti toukokuussa 2006 rekkautumiseni LastFM:ään. Nyt helmikuussa 2009 saatoin kaivaa esiin noita Pandora-löytöjäni ja kuunnella niitä Spotifyn kautta. Mitä synenergiaa!
Erityisesti Pandorasta jäi mieleen neljä piisiä.
Prongin Innocence Gone on metallibändin elektropiisi, ja sitä on aina silloin tällöin myöhemminkin tullut kuunneltua. Se on hyvä, vaikka Prong-fanien keskuudessa se kai ei kauheasti kiitosta kerää.
Lifehousen Sick Cycle Carousel on sukua Live-bändille ja on sinänsä aika hönttiä post-grunge-ajan poppia. Sellainen guilty pleasure, mutta ei niin kovin guilty eikä oikeastaan pleasurekaan.
Tonicin Waiting for the Lights to Change on sitten ihan puhdasta tv-sarjarokkia, teinielokuvien taustamusiikkia, muovista grungevaikutteista mukarokkia. Vähän hävettää, että tästä niinkin innoissaan oli, vaikka on tämä silti hiukan tenhoava kappale. Mahtipontisuus vetoaa kyllä.
The Delgadosin Coming in from the Cold on ehkä "uskottavin" näistä, indiepoppismaista, mutta mainstreamia silti. Muistan olleeni vallan innoissani tästä kappaleesta. Nyt se on ihan kiva.
Huomaan, että vuonna 2006 innostukseeni vaikutti paljon se, että musiikin kuluttamiseni oli ollut puolitehoista jo jonkin aikaa. En tuntenut skenejä kovin hyvin, ja kun niitä löysin, keskinkertainenkin kolahti.
Alkupäästä löytyi muun muassa piisejä, jotka löysin huhtikuussa 2006 Pandorasta. Pandora aloitti uuden musiikillisen elämäni. Sitä vahvisti toukokuussa 2006 rekkautumiseni LastFM:ään. Nyt helmikuussa 2009 saatoin kaivaa esiin noita Pandora-löytöjäni ja kuunnella niitä Spotifyn kautta. Mitä synenergiaa!
Erityisesti Pandorasta jäi mieleen neljä piisiä.
Prongin Innocence Gone on metallibändin elektropiisi, ja sitä on aina silloin tällöin myöhemminkin tullut kuunneltua. Se on hyvä, vaikka Prong-fanien keskuudessa se kai ei kauheasti kiitosta kerää.
Lifehousen Sick Cycle Carousel on sukua Live-bändille ja on sinänsä aika hönttiä post-grunge-ajan poppia. Sellainen guilty pleasure, mutta ei niin kovin guilty eikä oikeastaan pleasurekaan.
Tonicin Waiting for the Lights to Change on sitten ihan puhdasta tv-sarjarokkia, teinielokuvien taustamusiikkia, muovista grungevaikutteista mukarokkia. Vähän hävettää, että tästä niinkin innoissaan oli, vaikka on tämä silti hiukan tenhoava kappale. Mahtipontisuus vetoaa kyllä.
The Delgadosin Coming in from the Cold on ehkä "uskottavin" näistä, indiepoppismaista, mutta mainstreamia silti. Muistan olleeni vallan innoissani tästä kappaleesta. Nyt se on ihan kiva.
Huomaan, että vuonna 2006 innostukseeni vaikutti paljon se, että musiikin kuluttamiseni oli ollut puolitehoista jo jonkin aikaa. En tuntenut skenejä kovin hyvin, ja kun niitä löysin, keskinkertainenkin kolahti.
sunnuntai 8. helmikuuta 2009
Utopia
Joo, olenhan siellä minäkin, eli Spotify on nyt koneella.
Rikolliseltahan tämä tuntuu, ei tämä voi olla totta.
Toisaalta, onhan noita pettymyksiäkin jo ollut: ei ole tarjolla Oral Groovea, ei Letters to Cleoa, ei Phil Seymouria.
Mutta toisaalta esimerkiksi Cranesia voi kuunnella nyt silloin kun tahtoo, Marshall Crenshaw’ta on reilu annos ja äsken Spotify-radio soitti Todd Rundgrenin Chain Letterin. Hui-maa.
Ja LastFM scrobblaa nämä. Kyllä tällaiset mahdollisuudet kerta kaikkiaan aiheuttavat jo hyperventilaatiota.
Rikolliseltahan tämä tuntuu, ei tämä voi olla totta.
Toisaalta, onhan noita pettymyksiäkin jo ollut: ei ole tarjolla Oral Groovea, ei Letters to Cleoa, ei Phil Seymouria.
Mutta toisaalta esimerkiksi Cranesia voi kuunnella nyt silloin kun tahtoo, Marshall Crenshaw’ta on reilu annos ja äsken Spotify-radio soitti Todd Rundgrenin Chain Letterin. Hui-maa.
Ja LastFM scrobblaa nämä. Kyllä tällaiset mahdollisuudet kerta kaikkiaan aiheuttavat jo hyperventilaatiota.
perjantai 6. helmikuuta 2009
Katson televisiosta vain Avaran luonnon ja dokumentteja
Musiikkipedagogi Karhuherra opasti joskus Magenta Skycodesta innostuttuani, että pudota tempoa ja kuuntele This Empty Flow'ta ja pudota sitten lisää tempoa ja kuuntele Thergothonia.
Typeryyttäni ilmentää se, että olen noudattanut vasta ensimmäistä neuvoa, mutta saatanpa päästä Thergothoniin ihan muilta suunnilta.
Ei kai sitä kukaan usko, mutta olen minä kuunnellut nyt doomiakin, jos kalifornialaisen Giant Squidin laskee doomiksi. Minä en tiedä, jossain lasketaan, jossain ei. No, joka tapauksessa piisinsä Metridium Field on sellainen, jossa jauhetaan puolisen tuntia, liioittelen, päälle 20 minuuttia, melkeimpä vaan yhtä ja samaa riffiä. Se on hyvä piisi se. Ehkä vaikuttavin uusi bongaus viimeisen kuukauden aikana.
Ja koska tässä blogissa on viime aikoina tunnustettu turhan tiuhaan tahtiin salaisia paheita, niin nyt yritetään palauttaa uskottavuutta ja mainitaan lisää vaikeaa musiikkia soittavia bändejä. Yndi Haldaa olen kannattanut jo 70-luvulta lähtien, mutta en ole sitä saanut sanottua täällä. Ainakin piisi We Flood Empty Lakes on ihan uskomaton. Tuossa sellainen alle kymmenen minuutin miniversio.
God Is An Astronautin olen maininnut ennenkin, mutta äsken soi Forever Lost, niin saa se sanomaan, että kyllä se kuitenkin on ihan parasta, mitä nykyään missään tehdään.
Typeryyttäni ilmentää se, että olen noudattanut vasta ensimmäistä neuvoa, mutta saatanpa päästä Thergothoniin ihan muilta suunnilta.
Ei kai sitä kukaan usko, mutta olen minä kuunnellut nyt doomiakin, jos kalifornialaisen Giant Squidin laskee doomiksi. Minä en tiedä, jossain lasketaan, jossain ei. No, joka tapauksessa piisinsä Metridium Field on sellainen, jossa jauhetaan puolisen tuntia, liioittelen, päälle 20 minuuttia, melkeimpä vaan yhtä ja samaa riffiä. Se on hyvä piisi se. Ehkä vaikuttavin uusi bongaus viimeisen kuukauden aikana.
Ja koska tässä blogissa on viime aikoina tunnustettu turhan tiuhaan tahtiin salaisia paheita, niin nyt yritetään palauttaa uskottavuutta ja mainitaan lisää vaikeaa musiikkia soittavia bändejä. Yndi Haldaa olen kannattanut jo 70-luvulta lähtien, mutta en ole sitä saanut sanottua täällä. Ainakin piisi We Flood Empty Lakes on ihan uskomaton. Tuossa sellainen alle kymmenen minuutin miniversio.
God Is An Astronautin olen maininnut ennenkin, mutta äsken soi Forever Lost, niin saa se sanomaan, että kyllä se kuitenkin on ihan parasta, mitä nykyään missään tehdään.
torstai 5. helmikuuta 2009
Keeping it real
Jos musiikki kiinnostaa enemmän kuin vähän alusta, niin sitten aletaan miettiä uskottavuutta. Pohditaan katu- sellaista tai semmoista, joka on kaduille päinvastaista, juurevaa. Usein puhutaan myös popkredibiliteetistä. Pitää näyttää miltä soittaa, elää mistä laulaa.
Ennen kaikkea pitää muistaa, että kulkee vastavirtaan. Ei saa mennä joukon mukana kohti uutta trendiä, pitää pysyä lestissään, mutta pitää muistaa uudistua.
Silti eka demo on aina se, joka oli sitä ainoaa oikeaa musiikkia.
Kuinka nurkkakuntaista.
Monesti sitä ajattelee, että kyllä vaikkapa 1970-luvulla oltiin sitten tinkimättömiä, puhdassieluisia, aitoja ja oikeita. Vaan melkoista huoraamistahan se oli, ja trendien haistelua ja kopiointia. Tehtiin sitä, mikä on ajan henki. Niin kuin kai pitää.
Ajatellaanpa nyt tätä Kalevalaa, jota kuuntelen. Tämän alkuperäiskokoonpanossa soittivat Remu Aaltonen ja Lido Salonen, ja tuskin soittivat progea. Remu meni sitten perustamaan jotain ihan muuta, kun taas Kalevala alkoi soittaa progea, ja sitten boogie woogieta. Eikä Salosella ollut kovin isoa sanansijaa välttämättä. Mukana kulki tyyppejä muista progebändeistä, ihan ne samat heput, jotka vierailivat toistensa bändeissä ja toistensa levyillä.
Se oli yhtä ristisiitosta. Ja kai se oli uskottavaa, ja enpä usko, että oli vaihtoehtojakaan. Piirit olivat pienet. Vaikka se oli vapautumisen aikaa, niin on nyt helpompaa hankkia kitara ja antaa tukan kasvaa.
Sitä paitsi se oli onni, että he kulkivat trendien perässä. Eivät jämähtäneet täysin. Virikkeitä tuli ulkoa ja saivat toinen toisiltaan, virikkeitä.
35 vuotta myöhemmin kuuntelijalle on aivan sama kuinka uskottavaa jokin oli Helsingin ainoassa taidekahvilassa.
Odotetaanpa 35 vuotta ja katsotaan sitten, miltä kuulostaa vaikkapa Pirkanmaan pandarokki silloin. Esimerkiksi Lovex kuulostaa välillä hyvältä jo nyt, mutta kaikenlaista muuria ja vallihautaa on hanneksen ja Lovexin yhteisen taipaleen välillä.
Muureilla on tapana murtua ja vallihauta voi kasvaa umpeen, jos sitä ei jaksa pitää keinotekoisesti yllä.
Ennen kaikkea pitää muistaa, että kulkee vastavirtaan. Ei saa mennä joukon mukana kohti uutta trendiä, pitää pysyä lestissään, mutta pitää muistaa uudistua.
Silti eka demo on aina se, joka oli sitä ainoaa oikeaa musiikkia.
Kuinka nurkkakuntaista.
Monesti sitä ajattelee, että kyllä vaikkapa 1970-luvulla oltiin sitten tinkimättömiä, puhdassieluisia, aitoja ja oikeita. Vaan melkoista huoraamistahan se oli, ja trendien haistelua ja kopiointia. Tehtiin sitä, mikä on ajan henki. Niin kuin kai pitää.
Ajatellaanpa nyt tätä Kalevalaa, jota kuuntelen. Tämän alkuperäiskokoonpanossa soittivat Remu Aaltonen ja Lido Salonen, ja tuskin soittivat progea. Remu meni sitten perustamaan jotain ihan muuta, kun taas Kalevala alkoi soittaa progea, ja sitten boogie woogieta. Eikä Salosella ollut kovin isoa sanansijaa välttämättä. Mukana kulki tyyppejä muista progebändeistä, ihan ne samat heput, jotka vierailivat toistensa bändeissä ja toistensa levyillä.
Se oli yhtä ristisiitosta. Ja kai se oli uskottavaa, ja enpä usko, että oli vaihtoehtojakaan. Piirit olivat pienet. Vaikka se oli vapautumisen aikaa, niin on nyt helpompaa hankkia kitara ja antaa tukan kasvaa.
Sitä paitsi se oli onni, että he kulkivat trendien perässä. Eivät jämähtäneet täysin. Virikkeitä tuli ulkoa ja saivat toinen toisiltaan, virikkeitä.
35 vuotta myöhemmin kuuntelijalle on aivan sama kuinka uskottavaa jokin oli Helsingin ainoassa taidekahvilassa.
Odotetaanpa 35 vuotta ja katsotaan sitten, miltä kuulostaa vaikkapa Pirkanmaan pandarokki silloin. Esimerkiksi Lovex kuulostaa välillä hyvältä jo nyt, mutta kaikenlaista muuria ja vallihautaa on hanneksen ja Lovexin yhteisen taipaleen välillä.
Muureilla on tapana murtua ja vallihauta voi kasvaa umpeen, jos sitä ei jaksa pitää keinotekoisesti yllä.
tiistai 3. helmikuuta 2009
Perusasioiden äärellä
Taas pengotaan jäämistöä. Lido Salonen kuoli joulukuussa. Häpeäni oli myöntää, etten Kalevalan tuotantoa tuntenut tuolloin. Kalevala-bändin Matti Kurkisen varhainen poismeno oli tuttu juttu suomalaisen rockin mytologiasta, mutta sekään ei ollut saanut tutustumaan tähän peruskiveen.
No, nyt on hyvä mahdollisuus perehtyä Kalevalan tuotantoon, kun Anttilan alessa sisäänheittotuotteena on Kalevalan kaksi albumia People No Names ja Jungle Boogie yhdelle cd:lle koottuna.
Pari kertaa ehdin käydä tuon ympärillä kiertelemässä ja otin nyt pois. Hintahan ei missään nimessä ole este, 3,99, vaan se, ettei tahtoisi turhia levyjä pyörimään. Ei ole turha, hakekaa pois. Ja Haikaraakin on vielä, ainakin Seinäjoella. Sen aukon sivistyksessäni täytin jo vuosi sitten.
maanantai 2. helmikuuta 2009
Tervehdys Törnävä!
On pieni tekninen vika, joten kuuntelen musiikkia hetken aikaa YouTuben kautta. Ei se haittaa. Juuri nyt tarvitaan vain yksi piisi.
Live.
Cover.
Haloo Helsinki! teki vuoden 2008 (teknisesti 2007) kovimman piisin, ja alkuvuoden 2009 (teknisesti 2008) löytö on saman bändin cover Pelle Miljoonan piisistä Juokse villi lapsi.
Vaikka Elli laulaa nenäänsä.
Vaikka vanha setä ei tykkää, kun pienillä tytöillä on tatskoja.
Live.
Cover.
Haloo Helsinki! teki vuoden 2008 (teknisesti 2007) kovimman piisin, ja alkuvuoden 2009 (teknisesti 2008) löytö on saman bändin cover Pelle Miljoonan piisistä Juokse villi lapsi.
Vaikka Elli laulaa nenäänsä.
Vaikka vanha setä ei tykkää, kun pienillä tytöillä on tatskoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)