Jotkut levyt ovat raskaita kuunnella. Limonadi Elohopean Ahmatti on malliesimerkki siitä. Levyn kuunteleminen herättää samoja tunteita kuin nimi. Tulee ähky.
Turvaudun tunnemuistiin Ahmattia analysoidessani, sillä aikoihin en ole sitä kuunnellut läpi. Jos pitäisi eritellä tunteita, jotka mielestäni levyä hallitsevat, niin ensimmäinen mieleen tuleva on katkeruus. Toinen on ilkeys. Katkeruus ja ilkeys ovat raskaita tunteita, ja levy on siksi raskas. Hyvä ja taitava levy se on silti. Sitä silti ennemmin diggailee kuin kuuntelee.
Soundtrack of Our Livesin levyt ovat minusta raskaita. Aivan pelottaa se, että uusin on tupla. Vanhoissa älppäreissä on jo kestämistä. Iskusävelmät ovat sinänsä hyviä, mutta niitä on liikaa. Tehkää vähemmän hyviä piisejä!
Tietenkin pitää myös tunnustaa, että progressiivisen rockin klassikoista monet ovat raskaita. Loistavia, mutta raskaita. Levyn ei tarvitse olla edes 72-minuuttinen, kyllä 40 minuutin pitkäsoitto voi olla puhdasta lyijyä.
Mutta on poikkeus toiseen suuntaan: Porcupine Treen levyjen takakansia (tai oikeastaan nykyaikana piisilistoja) lukiessa alkaa ahdistaa. Mutta kuuntelukokemus onkin sitten intensiivinen, mutta ei ollenkaan raskas.
Jo Fear of a Blank Planetin kanssa kävi aina niin, että levy loppuikin yhtäkkiä, ja oikeastaan joka kerta olen laittanut sen soimaan toisen kierroksen heti perään. Kyseessä on teemalevy, jossa draamankaari on siis ilmeisen onnistunut. Nyt olen muutaman päivän ajan pyöritellyt myös Deadwingiä ja In Absentiaa. Vaikka Blank Planetin tinnalle näistä ei ole (enkä sitä totta vie odottanutkaan), niin komeat levyt kertovat, että Steven Wilson osaa asiansa.
Ei saa silti käyttää sanoja kevytproge ja kevytmetalli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti