Kauneimmat marraslaulut

Tuossa joskus tarkkailin keskustelua siitä, pitääkö örinälle altistua varhain, vai voiko siitä oppia pitämään vanhemmiten. Jaa-a. Oma kokemukseni on, että örinään voi sopeutua, ja oppia arvostamaan musiikkia örinän ympärillä, mutta itse örinäosuus aiheuttaa jonkinsortin huvitusta. Sen saa kyllä häivytettyä taka-alalle.

Ei sillä, että se örinämusiikki nyt aivan suosikkigenreksi voisi nousta, mutta onpahan poikkeuksia. Siellä örinän ja Juha Tapion välissä asuu Opeth, joka omassa lajissaan on lyömätön. Mutta aina ei jaksa kuunnella pelkästään mestaria, vaan vaihtelun vuoksi jotain muuta samasta genrestä.

Siksi on hyvä, että Jyväskylässä on perustettu Ghost Brigade. Opethin lisäksi mieleen tulee Porcupine Tree industriaalisimmillaan. (Hieno sana, muuten.)

Jos joku ei vielä tiennyt, niin Ghost Brigaden Into the Black Light on vuoden kauneimpia kappaleita. Paljon velkaa Opethille, Juha Tapiolle ja Porcupine Treelle, mutta hyvä suoritus silti.

Testamenttini pesäpallokansalle

Taisi olla Valamonks, joka yhdisti gregoriaanisen kirkkolaulun ja Tahdon rakastella sinua -coveroinnin. Siitä on hankala pistää pahemmaksi, vaikka levy-yhtiöissä on kova yritys.

The Baseballs ei aivan Valamonksin tasoinen hirveys ole, mutta surullista on huomata, että orkesteri myi Seinäjoelle maaliskuuksi buukatun keikan ennätysajassa loppuun. Maaliskuussa! Kuka muistaa The Baseballsin enää maaliskuussa?

Älkää nyt vaan sanoko, että The Baseballs on rockabilly-revivalin airut. Yksikään oikea rockabilly-artisti ei näiden hajujälkiä kuitenkaan seuraa suosioon.

The Baseballsia on puolusteltu sillä, että se osoittaa kuinka päivän pop-hiteistä löytyy laadukkaita lauluja siinä missä entisaikojen hittimaakareiden tuotannosta. No niin niin. Ei siihen tarvita kuitenkaan levy-yhtiön markkinointiosastoa, koska sen voi tehdä itse.

Hyvä esimerkki on se, että netti on täynnä hienoja versioita Lady Gagan -kappaleista. Esimerkiksi ortoPilotin versio Just Dancesta osoittaa mainiosti, että Lady Gaga on aikamme parhaimpia popsäveltäjiä, oli sitten tuotantoratkaisuista ja artistipersoonasta mitä mieltä tahansa.

Ja siitä Umbrellasta on paljon parempia versioita kuin Peäspallojen renkutus.

Pre coitum

Yhtenä iltana töissä, kun puheiden saattoi jo antaa karkailla, keskusteltiin Zen Cafésta.

Kun silloin soi Harri, niin tuli mieleen kuinka hienoa olisi soittaa sitä livenä känniuhosta täyttyneelle täydelle tuvalle. Paras kohta ei olisi se, kun maa järisee kansan pogotessa "tööt tööt töötin" tahtiin, vaan se kohta, kun lauletaan "myöö-hem-min illl-lal-la", koska se ennustaa kliimaksia olematta sitä.

Kun Samuli Putro pääsee kohtaan "myöö-hem-min illl-lal-la" hän tietää mitä tapahtuu muutaman sekunnin kuluttua. Luulen, että siinä tilanteessa soittaja saa tunteen vallasta. Valta kiehtoo sitäkin, joka sitä ei tunnusta. Kun tietää, että kohta koko jengi pogoo, on vaikea olla saamatta kusta päähänsä.

Ja sitä kaikki haluavat, kusta päähänsä. Sen kanssa on helpompi elää kuin olla vaan ja miettiä mitä ne minusta jattelevat.

You gotta have a montage

Yksi heikkouksistani ovat uplifting-piisit. Sellaiset maailmaa syleilevät kappaleet. Sellaiset, jotka on tehty montaaseja varten. You gotta have a montage, always fade in a montage.

Tässä alkusyksystä törmäsin YouTube-videoon, jossa toimistotyöntekijät saivat hermoromahduksia varsin vetävän piisin tahtiin. Heti seuraavana päivänä sama piisi soi taustalla, kun 50 jalkapalloilijaa missasi avopaikan. Tämä on nyt jatkunut kuukausien ajan.

Tämä kuin montaaseja varten tehty kappale on 009 Sound Systemin With a Spirit. Projektin takana on Los Angelesissa asuva Alexander Perls, joka näyttää enemmän hamppua polttelevalta osa-aikahipiltä kuin ekstaasipäissään klubihittejä tehtailevalta insinööri-drop-outilta, mutta se hän on, se hittinikkari.

Piisi on hieno, loistava, mutta jos ja kun se soi vielä vuosia montaasien taustalla, niin kuluuhan se. Joten kuunnellaan tätä nyt vielä kun se on tuore ja raikas.

Lisää Alexander Perlsistä voi opiskella täältä.

Esinekeräilyn hitaus

Ostin sitten vinyylisinglen, Magenta Skycoden We're going to climb/Escaping outdoors. Näitä on 529 kappaletta, minulla on numero 189. Hinta oli 8 euroa. Minulla ei ole vinyylisoitinta.

Että sikäli ihan typerä ostos, ei ollenkaan luonteenomaista minulle. Mutta nyt vähän harmittaa, etten ostanut niitä kahta muuta kappaletta Seinäjoen Anttilasta.

Näin kai ne sairaudet alkavat.

Vastakkainasettelun aika on ohi

Olenpa vihdoin minäkin nähnyt Veikko Aaltosen dokumentin Punk - tauti joka ei tapa. Ihan hyvä, mutta tietenkin se mielenkiintoisin osa suomipunkia puuttui. Olisin mielelläni katsonut elävää kuvaa ja kuullut musiikkia maaseutupunkista, karhuloista ja pihtiputailta. Ja Miettinenkin puuttui!

No mutta, Akupunktion Seven bändinjohtaminen oli hauskaa seurattavaa ja silleen. Semmoisia ajatuksia kuitenkin heräsi, että edes Pelle Miljoona ei enää jaksanut sen kummemmin alkaa progea rienata, ja miksipä sitä nyt. Vastakkainasettelu oli ehkä joskus aitoa, mutta kun en ole genrehippi, niin en näe sellaiselle mitään syytä.

Tosiasiassahan punkilla ja progella on paljon yhteistä, molemmissa toteutetaan ihanteita. Progessa musiikkia, punkissa elämäntapaa. Kertoohan siitä jo sekin mitä kävi CMX:n ja YUP:nkin voisi laittaa kumpaan genreen vaan.

Dokumentin innoittamana kuuntelinkin sitten Kalevalaa ja Mr. Jäähyaition tyttömäistä tappopoppia.

Who needs guitars anyway?

Kuten muutkin kunnon ihmiset, olen viime aikoina kuunnellut Kentin uutta levyä Röd. Se on järjestyksessään toinen levy sen jälkeen, kun Harri Mänty lähti bändistä ja, kuten Ville asian esitti, kitarat jäivät Harrin haltuun.

Kent goes Depeche Mode osa kaksi ei ole siis enää yllätys. Edellinen teos Tillbaka till samtiden sitä oli, mutta lopulta se oli uudenlainen tapa esittää Kent-piisejä. Nyt piisit ovat jääneet entistä enemmän taka-alalle, ja tunnelmien rakentaminen on pääosassa.

Vaikka Tillbaka oli hyvä levy, sen kuunteleminen on jäänyt vähälle. Jos Röd ei tätä enemmän aukea, uhkaa sitä sama kohtalo. Ihan kiva -sarjan levyt eivät paina paljon, kun kyseessä on Tärkeä yhtye.

Kent on Tärkeä yhtye, mutta Tärkeät levyt se on julkaissut vuosia sitten. Kuten jossain jo sanottiin, näillä levyillä Kentistä ei olisi koskaan tullut niin suurta, kuin mitä se nyt on.

En kaipaa kitaroita sinänsä takaisin. Minulle Kent ei koskaa ole ollut kitarabändi, ihmettelen jopa kovasti, että joillekin se sitä on.

Kaipaan takaisin piisejä, joita Kent ei enää osaa/halua tehdä. En vaadi, koska jokaisella yhtyeellä on oikeus tehdä mitä haluaa, ja arvostan suuresti Kentin uskallusta. Se ei tee väärin.

Tässäkö se nyt sitten oli?

Viikonloppuna kuulin ensi kertaa Epilää. Kappale Ajatuspoliisi soi menomatkalla perjantaina ja paluumatkalla sunnuntaina.

Epilästähän on puhuttu jo pitkään, media, puskaradio ja myös yhtye itse. Odotin, että sieltä tulisi kaupallisesti orientoitunutta mutta uskottavaa poprockia.

Ensimmäisellä kuuntelukerralla epäilin bändiä kuitenkin Happroradioksi, ellen peräti Sadetanssiksi, tosin ihan ok-vedoksi huomioon ottaen kyseisten bändien yleisen siedettävyyden. Kun oikea laita paljastui, olin kovin pettynyt.

Sunnuntaina kappale kuulosti jo hieman omaperäisemmältä. Luulenpa, että pidän Epilää sarjassaan taitavana, joskin geneerisenä yhtyeenä.

Mikä sarja siis? Sanoisin, että avoliittorock. Musiikkia yhteenmuuttaneille nuorille aikuisille ja heidän yhteenmuuttaneille ystäväpariskunnille kaupunkien kaksioissa järjestettävien juhlien taustamusiikiksi.

Ei siis mitään, mistä tuohtua, mutta vieras maailma minulle. (Tosin Sadetanssista pitää tuohtua. Roskaa.)

Can't get it out of my head

VAROITUS! Jos päässänne on ajatus, älkää klikatko alla olevaa videota, koska se sisäöltää takiaislaulun, josta ette vähään aikaan saa rauhaa, ja alkup. ajatus katoaa, ei palaa.

I'm from Barcelona on Ruotsin oma Polyphonic Spree, 29-jäseninen hippikokoonpano Jönköpingistä. Luonnollisesti löysin linkin jalkapalloaiheisen keskustelusivuston ketjusta, jossa etsitään kadonneita kuvia.

Nyt minä etsin pääni sisään jotain muuta täytettä kuin la-la-la-la-la, vaan lienee turha toivo.

Suomessa noin positiivisesta menosta tulisi muuten ehdotonta vankeutta.

Sätiöt elämässäni

Elo-syyskuussa ystävystyin uudestaan vanhan ystäväni radion kanssa, kun vietin kuukauden juurillani. Netissä spämmäämisen sijaan vetäydyin iltaisin vinttiin radion ääreen. Tosin sinne se radion kuuntelu sitten jäi, kun paluu arkeen tuli eteen.

Joka tapauksessa oli varsin nostalgista palata aikaan, jolloin radio oli teksti-tv:n nuorten palstan ohella ja kirjastoautosta lainatun Suosikin ohi tärkein tirkistysreikä maailmaan.

Mutta ei siitä sen enempää, menetetystä viattomuudenajasta, vaan siitä, että toimitettua radio-ohjelmaa sitä ihminen kaipaa, vaikka on Spotifyt ja muut. Veli Kauppisen Hyvä veli -ohjelma on mainio esimerkki siitä, mitä hyvä radio-ohjelma voi olla. Bongasin ohjelman loppukesästä, lähetykset alkoivat vuoden alussa. Olen kuitenkin tehnyt suurtyön ja käynyt läpi YleX:n sivuilta ohjelmien soittolistat ja koonnut ne kahdeksi Spotify-soittolistaksi. Nekin ilostuttavat, vaikka Veli Kauppisen punnittu puhe puuttuu.

Hyvä Veli -ohjelman kautta olen saanut soittolistalleni ainakin Kenny Rogersia, The Webb Brothersia, Sinead O'Connoria ja mitä vielä. Mainio shöy, kuunnelkaa.

Jos tarjolla ei ole hyvää toimitettua radiota, kuten nykyään ei ole, niin nettiradiot riittävät. (Kunhan scrobblaavat LastFM:hän!) LastFM-radio meni maksulliseksi jo joitain aikoja sitten, ja vaikka se oli puutteellinen media, niin sitä kaipaa. Vielä enemmän kaipaan Pandora-radiota, joka on proxyn takana Jenkkilässä. Spotifyn radio on joko surkea, tai sitten en osaa sitä käyttää. Joka tapauksessa se ei ole vakiokäytössäni.

Spotify on mainio media, mutta ei kovin yllätyksellinen, koska on liian helppoa tyytyä kuuntelemaan omia suosikkejaan. Juuri siksi Hyvä Veli -soittolistat ym. ovat tervetulleita. Niitä pitäisi kuitenkin muistaa ja jaksaa myös metsästää ja tehdä.

Anttilassa oli juuri muutamalla eurolla myytävänä kirja Hang the DJ - The Alternative Book of Music Lists. Kävin opuksen läpi ja kokosin soittolistan siellä mainituista kappaleista. Mukaan mahtuu 80-luvun teinileffojen soundtrackia, Sweetia ja Mudia purkka-ajalta, Laurie Andersonin kuuluisan kummalinen O Superman-teos ja yli 300-kiloisten muusikoiden sarjan kruunaamaton kuningas Israel Kamakawiwo'ole sekä kermaa 80-luvun kadonneista autotallibändeistä ja unohdetuista naislauluntekijöistä.

Juuri mitä tarvitaan.

Hyvä Veli -soittolista I, kesää ja loppukesää:
spotify:user:hannes_ko:playlist:1PcNLHAOabNq9KfJm5r5xs

Hyvä Veli -soittolista II, alkuvuosi ja syksyä: spotify:user:hannes_ko:playlist:2nxf0lnaHU19MC5elhz448

Hang the DJ -soittolista: spotify:user:hannes_ko:playlist:5dETQ6dD7Sc2GKF8JDVdDo

Uusinta (uutta)

Mitä tapahtuu vuodessa ja neljässä kuukaudessa? Yksi hannes alkaa pitää The Ting Tingsistä, ja nähtyään livenä pitää vielä enemmän.

Mutta se ei muutu, että Santogoldin Lights Outia voi soittaa repeatilla järjettömiä määriä kyllästymättä. Nyt kun tuo löytyy myös Spotifysta, niin hieman päälle viikossa on tullut n. 25 kuuntelua.

Ymmärrän, että jos samaa piisiä pitäisi kuunnella jatkuvasti, niin kidutukseksihan se menee, mutta jos sellaisten riettaiden käsiin joutuisin, niin toivoisin, että kidutuskeino olisi edes Lights Out. Olisin voimissani melko pitkään.