Lähdin sitten käymään Seinäjoen Vauhtiajoissa silleen ironisesti. No sellainenhan kolahtaa omaan nilkkaan. Kun nimittäin siellä, kaikista paikoista nyt siellä, vedettiin kova keikka. Ismo Alanko & Teho-osasto oli kultaa, Jerry, kultaa. Olihan se hyvä Provinssissakin, mutta nyt, no, nyt!
Pornografiaa on laitettu aivan rautaiseen keikkakuosiin, Peltirumpu on silkkaa timanttia, mutta lauantai-iltana parhaiten toimi Rakas, rämä elämä. Sen aikana, ihmiset hyvät, melkein, melkein, hyvin lähellä oli, että olin takoa rytmiä jalkaterällä. Taisi se pää nyökätä pari kertaa. Free spirit!
Että menkäähän nyt katsomaan, kun on hyvää tarjolla.
PMMP:kin oli siellä, ihan kiva. Ja Eläkeläiset, hah hah. Kun Eppu Normaali sitten aloitti, niin ei siinä enää ironiat auttaneet. Kotiin.
Vähänlaisesti olen koskaan jumaloinut muusikkoja. Monestikaan en osaa hienosta bändistä mainita soittajaakaan nimeltä, puhumattakaan siitä, että hallussa olisi basistin horoskooppimerkki tai rumpalin lempiväri.
Harvoin luen bändikirjoja. Eivät yleensä jaksa vetää. Mötley Crüen Törkytehdas on toki luettu yleissivistyksen nimissä. Frank Zappan muistelmia olen lukenut, ja siinä sitten onkin poikkeuksellinen teos. Mutta niin oli mieskin.
Kuuluisaksi on tullut sanonta, että ajat ovat sellaiset, että Zappalle olisi tarvetta. Toisellekin kuolemankorjaamalle olisi, se kerrottakoon.
Nimittäin Joe Strummerille. The Clash on sellainen yhtye, että osaan nimetä bändin jäsenet ja joskus jopa muistan kuka soittaa mitäkin. Lisäksi olen peräti lukenut kirjan The Clashista. Bändin ulkomusiikillisetkin olemiset ovat siis välttävästi hallussa.
Ihmisinä cläshärit ovat monitahoisia, kuten oli Joe Strummer. Hänessä oli paljon ihailtavaa, mutta ei kaikessa ole syytä ottaa mallia miehestä. Luonnollista.
Juuri tuli televisiosta Strummer-dokkari The Future is Unwritten. Hieno dokumentti. Varsin hieno. Strummer oli parhaimmillaan hyvin viisas mies, jonka seestynyttä näkemystä varsin mieluusti edelleen seuraisi.
Joskus olen maininnut, että The Clash oli maailman paras bändi, siis sillä tavalla, että soittonsa kuuleminen on aina nautinto. Punk tuli, jotta kaikki saisivat soittaa. Hyvä, että The Clash sai. Strummer ei väitteensä mukaan osannut soittaa, mutta oli kyllä parhaita soittomiehiä, kun katsoo oikeasta kulmasta.
Että ei tässä nyt ole mitään muuta sisältöä, kuin että oli se Strummer vaan hieno mies, mutta senhän te tiesittekin.
Kauan, kauan sitten, toukokuussa, kirjoitin, että olen kuunnellut Arthur Russellia. Sitten kävi niin, että kuuntelin lisää. Aika paljon lisää. Pariin viikkoon en muuta kuunnellutkaan.
Silloin, toukokuussa, tulin pohtineeksi sitä, oliko Russell nero. Tuskin nyt oli. Mutta varsin loistava ja mielenkiintoinen muusikko kyllä. Russell oli kiva löytää siksi, että hänen tuotantonsa on niin monipuolinen. Miehen katalogi sisältää nättejä pieniä popsävelmiä, mutta myös kummallista elektronista huminaa ja vinoa sellonsahausta. Mielenkiinto kestää. Voisi sanoa, nyt sanon, että Russell oli edelläkävijä. Mutta ottikohan kukaan hänestä mallia, kun oli kuitenkin aika tuntematon eläessään. Niin se menee.
Russell nousi vain muutaman viikon jälkeen LastFM-listani top kasiin, ihan The Clashin kantaan. Ylenmääräinen yhden ruokalajin mättäminen on vaarallista, mutta Russell on onneksi seisova pöytä.
Alla on kuvitus Russellin piisiin This Is How We Walk on the Moon. Kuten eräs kommentoija kirjoittaa, tuo kirjaimellinen kuvitus tekee piisistä vieläkin mystisemmän ja tehokkaamman. Tohtiiko edes sanoa, mutta nyt ollaan lähellä taidetta.
On vähän noloakin kirjoittaa bändistä, jonka vaikutteet ovat ilmiselvästi Depeche Mode, Interpol ja Editors. Koska onhan niitä bändejä nyt niin tavattoman paljon.
Tanskalaisen Nephew'n koukku on siinä, että sen teksteissä on hiukan tanskaa mukana. No ei se vielä ole kovin omaperäistä. Mutta jos ei anna tavanomaisuuden karkottaa pois hyvän ääreltä, niin tässä on paljon pidettävää.
Bändi on Tanskassa kovinkin iso. Se on vähän hassua ainakin uuden DanmarkDenmark -levyn perusteella, koska tämä on aika lailla uhkaava, pidätellyn väkivaltainen albumi. Kuitenkin bändillä on hittejä, siis ihan singlelistajyriä. Ehkä Tanska ei olekaan niin joviaali ilmiö.
Kyllä tämä saa puristamaan nyrkkiä taskussa ja ehkä takomaan ilmaa, kun kukaan ei näe. Kylläpä siellä Tanskassa pyritään ja onnistutaan.
Ihan huvin vuoksi on silloin tällöin tullut laitettua videomateriaalia YouTubeen. Vähän irkissä ja Facebookissa olen niistä saattanut vinkata, mutta yleensä nyt laittanut vaan. Kahteen on joskus aiemmin kommentoitu kerran. HJK:n ja AIK:n pelistä ollutta videota on sentään katsottu pitkälti toista tuhatta kertaa.
Mutta sitten kun laittaaMannaa, eikä mainosta sen enempää, niin heti on joku Brasiliasta ja joku Norjasta kommentoimassa. Kestää hetken, ennen kuin sen tajuaa. Manna on tehnyt yhteistyötä Ville Valon kanssa. On siinä melkoinen taikasana.
Jos muuten Provinssista jotakin jäi pitkäksi aikaa mieleen, niin kyllä se vaan Manna oli. Toki skenepisteitä hakiessa pitää mainita Jello ja Crystal Castles, mutta kuitenkin. Tai mistä sen aina tietää. Pidin yllä kuvitelmaa, että viime vuoden Provinssin kruunu oli The Ting Tingsin veto, mutta loppujen lopuksi aidosti ekana mieleen tulee VETO:n lauantai-illan hikinen veto Rumba-teltassa.
