Hyvää musiikkia on kahdenlaista. Hyvää, mutta ei niin tärkeää ja hyvää ja hyvin tärkeää. Oikeasti suurin osa hyvästä musiikista ei ole kovin tärkeää. Paitsi tärkeää siten, että on hyvää ja tuo ehkä iloa. Mutta että jos olisi jäänyt julkaisematta, niin ei olisi tullut vahinkoa kenellekään.
Mutta aina silloin tällöin tulee kuunneltua hyvää ja tärkeää musiikkia. Silloin muu menettää täysin merkityksensä. Onneksi vain hetkeksi. Silloin mielessä pyörii, että onko tarpeellista enää koskaan kuunnella Jenni Vartiaisen Nettiin-kappaletta. Vaikka on. Tarpeellista. Ihan vain siksi, että se on hauska piisi.
Viimeksi tällainen "millään muulla ei ole väliä" -hetki tuli, kun katsoin sen dokkarin Teemalta. Juuri sen: Paholainen ja Daniel Johnston. Kun tietyissä piireissä (j'accuse!) minua väitetään jotenkin hyvinkin indiehipiksi ja alternativehuoraksi, niin myönnänpä suoraan, etten ollut kuullutkaan koko jätkästä. Onneksi kuulin sentään nyt, koska jos populaarimusiikki on joskus TAIDETTA, niin Daniel Johnstonin musiikki on. Ne ovat tärkeitä kappaleita, koska niiden oli pakko tulla ulos Johnstonin sekopäisestä kurpitsasta.
TJEU: Daniel Johnstonin Some Things Last A Long Time. Varsinkin jos tuntee jampan tarinan, niin tässä kohtaa pitää sanoa: eeppistä. Ja tämän blogin historian painavin kehotus, ei tämä on uhkaus: katsokaa se dokumentti tai!
lauantai 28. elokuuta 2010
lauantai 14. elokuuta 2010
Sorron yö
Tämä teksti näyttää vähän isolta, mutta se johtuu siitä, että luette sitä niin läheltä. Ei kun se johtuu siitä, että tästä piti tulla kolumni maakuntalehteen, mutta ei se sitä halunnut millään olla.
Suuri teltta on täynnä porukkaa, on täysin pimeää. Illan viimeisen bändin piti jo aloittaa. Paikalla on paljon ihmisiä, joilla ei ole aavistustakaan siitä, mitä on tulossa. Kun esitys alkaa, moni hämmästyy.
On edelleen pimeää, mutta lavalla on kaksi hahmoa, mies seisoo soitintelineen takana. Nainen on valmis laulamaan. Kuin salama kirkkaalta taivaalta korvia huumaava elektroninen ääni täyttää salin ja samalla hetkellä alkaa valoshow, joka koskee silmiä. Teltassa on vain joko täysin pimeää tai äärettömän kirkasta.
Nainen alkaa laulaa, ei, hän kiljuu. Hän hyppää yleisön käsien päälle kuljetettavaksi. Hän kiipeää rumputelineelle huutamaan. Mies seisoo telineensä takana ja vääntää nappuloita. Kummankaan esiintyjän kasvoja ei näy kertaakaan.
Tunnin ajan Törnävänsaaressa soi vimmainen elektronisen musiikin esitys, joka asiaan perehtymättömän mielestä on pelkkää kakofoniaa, surinaa ja suoraa huutoa. Hiki valuu ja tunnelma on lievästi uhkaava. Onko tämä vaarallista, varmaan sentään typerää.
Ei, se on Crystal Castlesin show, ja se on häviäjien, kiusattujen, sorrettujen ja hylkiöiden ääni.
Elektronista musiikkia pidetään yleensä huumeidenkäytön taustanauhana ja pintaliitäjien suosikkina. Missään nimessä se ei ole sisältänyt muuta sanomaa kuin "bailatkaa ankarasti." Mutta tämä ajatus on tietenkin väärin, sillä tämä musiikinlaji on alusta asti jakautunut alakulttuureihin, joissa erilaiseksi itensä kokeneet ovat löytäneet kaltaistaan seuraa.
Tämä on rockmusiikin suuri jakolinja: häviäjien musiikki ja voittajien musiikki. Monet häviäjät hakeutuvat voittajien seuraan etsimään voimaa. Sankarihevi on ollut lukemattomien koulukiusattujen tuki ja turva.
Toinen osa sorretuista ja sortuneista ei ole halunnut liittyvä sortajien joukkoon, vaan on päättänyt omistautua häviäjyydelleen. Rockin alakulttuureissa heikkous on ollut hyväksyttyä ja siitä on tehty voimavara. Punkin tee-se-itse-aate on jalostunut ole-mitä-olet-aatteeksi.
Crystal Castlesin Ethan Kath on luusereiden uusi sankari. Kanadalainen Kath on epärocktähti, paitsi siinä mielessä, että hän on outo. Mutta hän ei ole outo niin kuin Mick Jagger tai Steven Tyler tai Axl Rose, edellisten sukupolvien kummalliset tähdet, joiden itseriittoisuudelle ei ole rajoja. Kath on outo syrjäänvetäytyjä, oman tiensä kulkija, riippumaton ihminen.
Minulle musiikki on aina ollut musiikkia ja ulkomusiikilliset asiat sivuseikka. Paitsi kerran, ja nyt toisen kerran.
Vajaat kaksikymmentä vuotta sitten Kurt Cobainin johtaman Nirvanan vanavedessä levisi ajatus siitä, että ollaksesi joku sinun ei tarvitse olla koulun suosituin tyyppi. Se oli minusta silloin ja on edelleen hienointa, mitä rockissa on koskaan keksitty. Ethan Kath on nyt samalla asialla ja hänellä on satojatuhansia seuraajia.
Suuri teltta on täynnä porukkaa, on täysin pimeää. Illan viimeisen bändin piti jo aloittaa. Paikalla on paljon ihmisiä, joilla ei ole aavistustakaan siitä, mitä on tulossa. Kun esitys alkaa, moni hämmästyy.
On edelleen pimeää, mutta lavalla on kaksi hahmoa, mies seisoo soitintelineen takana. Nainen on valmis laulamaan. Kuin salama kirkkaalta taivaalta korvia huumaava elektroninen ääni täyttää salin ja samalla hetkellä alkaa valoshow, joka koskee silmiä. Teltassa on vain joko täysin pimeää tai äärettömän kirkasta.
Nainen alkaa laulaa, ei, hän kiljuu. Hän hyppää yleisön käsien päälle kuljetettavaksi. Hän kiipeää rumputelineelle huutamaan. Mies seisoo telineensä takana ja vääntää nappuloita. Kummankaan esiintyjän kasvoja ei näy kertaakaan.
Tunnin ajan Törnävänsaaressa soi vimmainen elektronisen musiikin esitys, joka asiaan perehtymättömän mielestä on pelkkää kakofoniaa, surinaa ja suoraa huutoa. Hiki valuu ja tunnelma on lievästi uhkaava. Onko tämä vaarallista, varmaan sentään typerää.
Ei, se on Crystal Castlesin show, ja se on häviäjien, kiusattujen, sorrettujen ja hylkiöiden ääni.
Elektronista musiikkia pidetään yleensä huumeidenkäytön taustanauhana ja pintaliitäjien suosikkina. Missään nimessä se ei ole sisältänyt muuta sanomaa kuin "bailatkaa ankarasti." Mutta tämä ajatus on tietenkin väärin, sillä tämä musiikinlaji on alusta asti jakautunut alakulttuureihin, joissa erilaiseksi itensä kokeneet ovat löytäneet kaltaistaan seuraa.
Tämä on rockmusiikin suuri jakolinja: häviäjien musiikki ja voittajien musiikki. Monet häviäjät hakeutuvat voittajien seuraan etsimään voimaa. Sankarihevi on ollut lukemattomien koulukiusattujen tuki ja turva.
Toinen osa sorretuista ja sortuneista ei ole halunnut liittyvä sortajien joukkoon, vaan on päättänyt omistautua häviäjyydelleen. Rockin alakulttuureissa heikkous on ollut hyväksyttyä ja siitä on tehty voimavara. Punkin tee-se-itse-aate on jalostunut ole-mitä-olet-aatteeksi.
Crystal Castlesin Ethan Kath on luusereiden uusi sankari. Kanadalainen Kath on epärocktähti, paitsi siinä mielessä, että hän on outo. Mutta hän ei ole outo niin kuin Mick Jagger tai Steven Tyler tai Axl Rose, edellisten sukupolvien kummalliset tähdet, joiden itseriittoisuudelle ei ole rajoja. Kath on outo syrjäänvetäytyjä, oman tiensä kulkija, riippumaton ihminen.
Minulle musiikki on aina ollut musiikkia ja ulkomusiikilliset asiat sivuseikka. Paitsi kerran, ja nyt toisen kerran.
Vajaat kaksikymmentä vuotta sitten Kurt Cobainin johtaman Nirvanan vanavedessä levisi ajatus siitä, että ollaksesi joku sinun ei tarvitse olla koulun suosituin tyyppi. Se oli minusta silloin ja on edelleen hienointa, mitä rockissa on koskaan keksitty. Ethan Kath on nyt samalla asialla ja hänellä on satojatuhansia seuraajia.
perjantai 13. elokuuta 2010
Kreisi karaoke
Karaoke ei ole ihan tyhmä keksintö ja kohta yhdistän tähän ajatukseen Joy Divisionin.
Nimittäin televisiosta tuli dokumentti nimeltään Joy Division, jossa jossain vaiheessa alleviivattiin Ian Curtisin demoneja soittamalla Isolationia ja lyömällä ruutuun tekstiä sitä mukaan kun Curtis sitä lauloi.
Piisihän on vähän maaniseen vivahtava, ja jos ei jaksa paneutua lyriikkaan, niin kuin monesti ei osaa, niin huomaa ehkä vain, kuinka helposti sanat Curtisin suusta rullaavat. Kaikki on paikallaan, aivan kuin ne olisi tähtiin kirjoitettu ja Curtis olisi ne sieltä löytänyt.
Siis varsinkin tämä kohta:
Mother, I tried, please believe me
I'm doing the best that I can
I'm ashamed of the things I've been put through
I'm ashamed of the person I am
Aika vaikuttavaa sitten kun sen lukee. Rullaa niin kuin oltaisiin valtatiellä helvettiin mutta juhla jatkuisi. Niin kuin olikin.
Tuleekohan ihmisille koskaan tällaista mieleen, kun ne vetävät Mombasaa karaokessa? Mutta jos siellä vedettäisiinkin jotain muuta.
Nimittäin televisiosta tuli dokumentti nimeltään Joy Division, jossa jossain vaiheessa alleviivattiin Ian Curtisin demoneja soittamalla Isolationia ja lyömällä ruutuun tekstiä sitä mukaan kun Curtis sitä lauloi.
Piisihän on vähän maaniseen vivahtava, ja jos ei jaksa paneutua lyriikkaan, niin kuin monesti ei osaa, niin huomaa ehkä vain, kuinka helposti sanat Curtisin suusta rullaavat. Kaikki on paikallaan, aivan kuin ne olisi tähtiin kirjoitettu ja Curtis olisi ne sieltä löytänyt.
Siis varsinkin tämä kohta:
Mother, I tried, please believe me
I'm doing the best that I can
I'm ashamed of the things I've been put through
I'm ashamed of the person I am
Aika vaikuttavaa sitten kun sen lukee. Rullaa niin kuin oltaisiin valtatiellä helvettiin mutta juhla jatkuisi. Niin kuin olikin.
Tuleekohan ihmisille koskaan tällaista mieleen, kun ne vetävät Mombasaa karaokessa? Mutta jos siellä vedettäisiinkin jotain muuta.
maanantai 9. elokuuta 2010
Nuoret toivot
Levyhyllyssä on Samae Koskisen levy Vol. 1, mutta ei Sister Flota. Sepä voisi olla yllättävää, vähän se onkin. Koskisen levy on sinne hyllyyn vähän jäänyt, ei kuitenkaan siksi, etteikö se olisi hyvä. Se on hyvä, mutta jäänyt nyt vaan muun jalkoihin.
Sitä toista sooloa ei olekaan, enkä ole kuullutkaan siltä muuta kappaletta kuin aika lailla hermoille käyvän Hevosen.
Koskisesta odotettiin kai jossain piireissä seuraavaa isoa breikkaajaa. Vieläkin se on mahdollista, mutta olisikohan Samae silti liian vierestäkatsoja suurtähdeksi?
Samae tuli mieleen, kun nyt on soinut Olavi Uusivirran uusi levy, enemmänkin tosin vain muutamat vedot sieltä. Olavistakin on odotettu suurta, taiteellisesti ja kaupallisesti. Ehkä molemmilla osa-alueilla on tullut puolittainen onnistuminen. Uusivirran musiikki on jotenkin turvallista päivitettyä 80-lukulaista valiosuomirockia. Siis suomirockia hyvässä mielessä, ei sanan laimenneessa merkityksessä.
Väitän hokanneeni Uusivirran kyvyt jo kauan kauan sitten, kun mies tuli skeneen kuin raivo härkä. Niistä ajoistahan on puhuttu vähän vähätellen, mutta kyllä silloin huomasi, että nyt on tässä jamppa, josta kuullaan vielä hyvää. Täysosumia on tulossa, Preeria-levy ainakin on ties, jota pitkin sinne mennään.
Sitä toista sooloa ei olekaan, enkä ole kuullutkaan siltä muuta kappaletta kuin aika lailla hermoille käyvän Hevosen.
Koskisesta odotettiin kai jossain piireissä seuraavaa isoa breikkaajaa. Vieläkin se on mahdollista, mutta olisikohan Samae silti liian vierestäkatsoja suurtähdeksi?
Samae tuli mieleen, kun nyt on soinut Olavi Uusivirran uusi levy, enemmänkin tosin vain muutamat vedot sieltä. Olavistakin on odotettu suurta, taiteellisesti ja kaupallisesti. Ehkä molemmilla osa-alueilla on tullut puolittainen onnistuminen. Uusivirran musiikki on jotenkin turvallista päivitettyä 80-lukulaista valiosuomirockia. Siis suomirockia hyvässä mielessä, ei sanan laimenneessa merkityksessä.
Väitän hokanneeni Uusivirran kyvyt jo kauan kauan sitten, kun mies tuli skeneen kuin raivo härkä. Niistä ajoistahan on puhuttu vähän vähätellen, mutta kyllä silloin huomasi, että nyt on tässä jamppa, josta kuullaan vielä hyvää. Täysosumia on tulossa, Preeria-levy ainakin on ties, jota pitkin sinne mennään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)