Tämä teksti näyttää vähän isolta, mutta se johtuu siitä, että luette sitä niin läheltä. Ei kun se johtuu siitä, että tästä piti tulla kolumni maakuntalehteen, mutta ei se sitä halunnut millään olla.
Suuri teltta on täynnä porukkaa, on täysin pimeää. Illan viimeisen bändin piti jo aloittaa. Paikalla on paljon ihmisiä, joilla ei ole aavistustakaan siitä, mitä on tulossa. Kun esitys alkaa, moni hämmästyy.
On edelleen pimeää, mutta lavalla on kaksi hahmoa, mies seisoo soitintelineen takana. Nainen on valmis laulamaan. Kuin salama kirkkaalta taivaalta korvia huumaava elektroninen ääni täyttää salin ja samalla hetkellä alkaa valoshow, joka koskee silmiä. Teltassa on vain joko täysin pimeää tai äärettömän kirkasta.
Nainen alkaa laulaa, ei, hän kiljuu. Hän hyppää yleisön käsien päälle kuljetettavaksi. Hän kiipeää rumputelineelle huutamaan. Mies seisoo telineensä takana ja vääntää nappuloita. Kummankaan esiintyjän kasvoja ei näy kertaakaan.
Tunnin ajan Törnävänsaaressa soi vimmainen elektronisen musiikin esitys, joka asiaan perehtymättömän mielestä on pelkkää kakofoniaa, surinaa ja suoraa huutoa. Hiki valuu ja tunnelma on lievästi uhkaava. Onko tämä vaarallista, varmaan sentään typerää.
Ei, se on Crystal Castlesin show, ja se on häviäjien, kiusattujen, sorrettujen ja hylkiöiden ääni.
Elektronista musiikkia pidetään yleensä huumeidenkäytön taustanauhana ja pintaliitäjien suosikkina. Missään nimessä se ei ole sisältänyt muuta sanomaa kuin "bailatkaa ankarasti." Mutta tämä ajatus on tietenkin väärin, sillä tämä musiikinlaji on alusta asti jakautunut alakulttuureihin, joissa erilaiseksi itensä kokeneet ovat löytäneet kaltaistaan seuraa.
Tämä on rockmusiikin suuri jakolinja: häviäjien musiikki ja voittajien musiikki. Monet häviäjät hakeutuvat voittajien seuraan etsimään voimaa. Sankarihevi on ollut lukemattomien koulukiusattujen tuki ja turva.
Toinen osa sorretuista ja sortuneista ei ole halunnut liittyvä sortajien joukkoon, vaan on päättänyt omistautua häviäjyydelleen. Rockin alakulttuureissa heikkous on ollut hyväksyttyä ja siitä on tehty voimavara. Punkin tee-se-itse-aate on jalostunut ole-mitä-olet-aatteeksi.
Crystal Castlesin Ethan Kath on luusereiden uusi sankari. Kanadalainen Kath on epärocktähti, paitsi siinä mielessä, että hän on outo. Mutta hän ei ole outo niin kuin Mick Jagger tai Steven Tyler tai Axl Rose, edellisten sukupolvien kummalliset tähdet, joiden itseriittoisuudelle ei ole rajoja. Kath on outo syrjäänvetäytyjä, oman tiensä kulkija, riippumaton ihminen.
Minulle musiikki on aina ollut musiikkia ja ulkomusiikilliset asiat sivuseikka. Paitsi kerran, ja nyt toisen kerran.
Vajaat kaksikymmentä vuotta sitten Kurt Cobainin johtaman Nirvanan vanavedessä levisi ajatus siitä, että ollaksesi joku sinun ei tarvitse olla koulun suosituin tyyppi. Se oli minusta silloin ja on edelleen hienointa, mitä rockissa on koskaan keksitty. Ethan Kath on nyt samalla asialla ja hänellä on satojatuhansia seuraajia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti