Hyvää musiikkia on kahdenlaista. Hyvää, mutta ei niin tärkeää ja hyvää ja hyvin tärkeää. Oikeasti suurin osa hyvästä musiikista ei ole kovin tärkeää. Paitsi tärkeää siten, että on hyvää ja tuo ehkä iloa. Mutta että jos olisi jäänyt julkaisematta, niin ei olisi tullut vahinkoa kenellekään.
Mutta aina silloin tällöin tulee kuunneltua hyvää ja tärkeää musiikkia. Silloin muu menettää täysin merkityksensä. Onneksi vain hetkeksi. Silloin mielessä pyörii, että onko tarpeellista enää koskaan kuunnella Jenni Vartiaisen Nettiin-kappaletta. Vaikka on. Tarpeellista. Ihan vain siksi, että se on hauska piisi.
Viimeksi tällainen "millään muulla ei ole väliä" -hetki tuli, kun katsoin sen dokkarin Teemalta. Juuri sen: Paholainen ja Daniel Johnston. Kun tietyissä piireissä (j'accuse!) minua väitetään jotenkin hyvinkin indiehipiksi ja alternativehuoraksi, niin myönnänpä suoraan, etten ollut kuullutkaan koko jätkästä. Onneksi kuulin sentään nyt, koska jos populaarimusiikki on joskus TAIDETTA, niin Daniel Johnstonin musiikki on. Ne ovat tärkeitä kappaleita, koska niiden oli pakko tulla ulos Johnstonin sekopäisestä kurpitsasta.
TJEU: Daniel Johnstonin Some Things Last A Long Time. Varsinkin jos tuntee jampan tarinan, niin tässä kohtaa pitää sanoa: eeppistä. Ja tämän blogin historian painavin kehotus, ei tämä on uhkaus: katsokaa se dokumentti tai!
1 kommentti:
Kyllä. Se oli häkellyttävä dokumentti. Pystyin keskittymään siihen lähes täydellisesti. Vain vaimon arkirealistiset kommentit kodinhoidosta häiritsivät katsomisnautintoa muutamaan otteeseen.
Lähetä kommentti