Kadunmies

Hipster Jesus died for sins you haven't heard of. Niin, kun kaikenlaista on tullut diggailtua, niin jossain vaiheessa kaikki on käyty läpi. Not!

Aina voi kuunnella vaikkapa 1916 syntyneitä sokeita katusoittajia. Juuri nyt ei tule mieleen muita kuin Moondog. Löysin kyseisen sankarin mainiolta Cracked-sivustolta, jota voi yleisesti ottaen suositella kaikille niille, jotka tykkäävät kaikenlaisista listoista, mutta osaavat esim. lukea ja ajatella.

Spotifysta löytyy aika paljon matskua, jota tässä on tullut kahlailtua läpi. Tosi kummallista ja sitten nerokkaan kummallista, mutta ei aina kovin kaukana esimerkiksi Mahavishnu Orchestrasta.

Oheinen Pastoral ei Spotifyssa ole. Kuuntele se tuosta.

Vasta kuvitusta miettiessäni tajusin, että se on blondi

Jollei Anna Calvin levy Anna Calvi ole vuoden levy, niin ainakin se on melko varmasti ehjin levy kaikista tämän vuoden julkaisuista. Jos joku vielä jotenkin pystyy rakentamaan vakuuttavamman kaaren draamaan, niin silloin puhutaan keskisuuresta ihmeestä.

Niin ja eikä tässä muutenkaan kovin helpolla Calvin Annaa suisteta kukkulan kuningattaren paikalta. Kun levyn nyt on pyörittänyt reilut parisenkymmentä kertaa läpi, niin moitittavaa ei tahdo löytyä. Kymmenen mainiota kappaletta, hieno artisti ja hyvä tuotanto.

Levyn avaa oikealla tavalla jännittävä ja salaperäinen intro. Ilmeisimmät singlet on sijoitettu oikeisiin paikkoihin: Desire tulee kolmantena ja dramaattinen Blackout juuri ennen kuin levy laskeutuu kohti loppuratkaisuja.

Alussa lauletaan intohimosta (Desire) ja keskivaiheilla suudellaan (First We Kiss). Jälkimmäistä kappaletta voi kiittää vieläpä siitä uskomattomasta suorituksesta, että se ei ole korni, vaikka aihevalinnan ja tempon takia se vaara on ilmeinen.

Viimeinen kappale on nimeltään Love Won't Be Leaving, joten eiköhän tarinakin tule selväksi.

Mutta varmin tapa kertoa siitä, miten hyvä levy tämä on, on seuraava anekdootti: ostin tämän levyn täysihintaisena. Ulkolaisia levyjä tulee harvemmin ostettua tuoreeltaan. Nyt vaan ei ollut vaihtoehtoa.

Seniili-Rock

Hannes kävi myös sunnuntaina Provinssissa. Teema: minen ymmärrä nuorisoa.



Ensin ymmärsin. Oululaisen nuoren Satellite Storiesin positiivisessa mielessä amatöörimäinen ote ja ihan hauska tanssittava indiemusiikki tekivät päivän avauksesta aurinkoisen. Sympaattisen oloinen bändi on kuunnellut paljon Amerikan itärannikon tanssi-indietä ja varmaan kotimaista Disco Ensemblea. Teinitytöt varmasti tykkäävät.

Tämän jälkeen tsekkasin hetken Uutta Fantasiaa, ihan hauskaa instrumentaalidiscoa. Häivyin paikalta, kun venytetty vitsi, eli Freeman tuli lavalle. Tai ei Freeman ole vitsi, vaan hänen käyttämisensä.

Sitten menin avoimin mielin kuuntelemaan The Wrecking Queensia. Kolmannen piisin alussa lähdin pois, kun oli niin tylsää. Yleensä punatukkainen naisbasisti takaa bändi mielenkiintoisuuden, mutta ei tässä tapauksessa.



Pettyneenä menin YleX-telttaan, jossa soitti Hadouken!, nimeen kuuluu !. Ja voi miten tylsää. Siis tavanomaista teinien hyppyyttämistä, eikä minusta edes kovin karismaattista.

Päivä uhkasi tässä vaiheessa mennä aivan odotetun synkissä merkeissä, sillä eihän sunnuntaina etukäteenkään mitään hyvää ollut. Paitsi ehkä Circle. Eikä tarvita ehkää. Jos joku metallibändi on kova, niin nuo Porin hullut. Ja mikä lavashow ilman rekvisittaa. Päivän pelastus.


Tästä innostuneena odotin, että YleX-lavalla olisi nyt jotain vähän mielenkiintoisempaa, kun tarjolla olisi walesilaista shoegaze, Joy Formidable. No joo, Laulajatar/kitaristitar oli hyvin sympaattisen oloinen, jopa ylimakea. Musiikki taas ihan kivaa. Eipä siinä mitään.


Provinssi tarjosi enää System of a Downin ja Jare & VilleGallen. Systeemi veti lavanedustan sadan metrin matkalta tukkoon. Kovin suosittua se on, tämä SoaDin musiikki. Minua se suosio hämmästyttää: ei bändi huono ole, mutta ei nyt mainiokaan. Siinä SoaDin ja edellä mainitun räppikaksikon välissä mietin, että olen kahden vaarallisen tulen välissä. Lähdin pois.



Bonuksena Anna Puu ja miehen käsitys katsekontaktista.

Samuli Putron näköinen hanuristi

Hannes meni lauantaina Provinssirockiin:




Pariisin Kevät täytti YleX-teltan ja tunnelma oli ok, mutta bändi ei esiintynyt parhaalla mahdollisella tavalla. Epätasaista kovin oli. Piisithän Tuunelan poppoolla on jos mihin riemuiloon, mutta nyt draaman kaari ei kantanut ja näytöksissäkin oli ongelmansa.

Lääkkeiden ottamattomuudesta Tuunela lauloi tällä kertaa ensin yksin kitaran kanssa. Ja sitten bändi mukaan. Ei ihan onnistunut. Koko homma tuntui sitä paitsi ekalta encorelta, ja olisi vaikka saanut olla. Nyt tunnin ja 15 minuutin setti oli liian pitkä.

Pariisin Kevät oli jo toisen kerran minulle pieni pettymys. Inhottava juttu, kun varmasti hyvä bändi on kyseessä ja materiaali rautaa. Uudetkin piisit vaikuttivat ihan ok:ilta.

Iloinen yllätys perjantailta tiesi kertoa, että peruutuksien takia Magenta Skycode esiintyy Seinäjoella. Keväällä se teki oharit seinäjokelaisille. Pääsin nyt kuulemaan ensimmäistä kertaa livenä yhtyettä, joka on toiminnassa olevista bändeistä ehkä maailman paras.

Valitettevasti Magenta veti huonosti väkeä YleX-telttaan ja lisäksi osa paikalle vaivautuneista tajusi vasta soiton alettua, että Escape the Fate ei esiinnykään. Sieltä tuli keskaria sitten.

Totuuden nimissä on sanottava, että ei Magenta kuitenkaan yleisön vähyyteen kaatunut. Jotenkin soitossa oli sinnepäin-meininkiä välillä. Jori Sjöroos ei ole mikään esiintyjä, joten karismaa puuttui, ja lisäksi miehen varmasti vilpittömät spiikit kuulostivat melkein piruilulta.

Ei se huono veto ollut, mutta pettymys kyllä. Lopussa bändistä kuitenkin jäi sympaattinen kuva, yhteiskumarrukset ja kaikkea. Ja oli se nyt välillä tosi komeaa (esim. Go Outside Againin aikana).



Hullu oululaisbändi Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi ei pettänyt. Varsinkin keikan alku oli murhaa. Täysverinen punkbändi olisi huomannut kolmen, neljän piisin jälkeen, että tästä ei homma parane, ja laittanut pelin seis. No, nyt THJKB veti tunnin verran. Pari lyhyttä encoreakin. 45 minuutissa asia olisi tullut selväksi.

Muuta valittamista ei ole. Välispiikit olivat sopivan hauskoja. Ja hienoa, että joku mokasi: yksi kappale otettiin uudestaan, jolloin päähahmo itse muistutti, että "meillä ei muuten ole levy-yhtiötä. Että jos jotakuta kiinnostaa..." Esiintymisasutkin olivat komeimmat aikoihin. Kaljamahat ja kaikkea taiteen nimissä.



Kello yhdeksältä Törnävän päälavalla alkoi soittaa Social Distortion. Uskomatonta. Kun joskus 1996 kuulin Räkärodeosta kyseistä orkesteria, niin en kuuna kullan valkeana olisi uskonut sitä livenä näkeväni. Enkä uskaltanut alkaa odottaa bändin näkemistä ennen perjantaita.

Ja mitä tuli: mainio veto. Varmasti se oli Mike Nessille ja kumppaneille vain yksi monista konserteista kiertueellaan, mutta täällä ainutkertainen ja enemmän kuin kelpoisa. Alkukin oli hyvä, mutta keikan edetessä meno vain parani. SD coveroi Hank Williamsia ja Johnny Cashia ja muutenkin oli roots-meininki. Räkäpunkin rinnalla bändi on nykyään amerikkalaisen rikkaan musiikkiperinteen vaalija kaikin puolin. Yllätyslahjana SD:llä oli keikan puolivälissä pari tummaa lauljatarta taustoja vetämässä. Muutenhan kyseessä on mitä valkoisin bändi, mutta ei pahalla tavalla.

Mike Ness oli ihan leppoisa. Jos rehellisiä ollaan, niin Jello Biafra on kuitenkin karismaattisempi.



Vielä illan jo kääntyessä yöksi kävin Rumbateltassa kuulostelemassa millainen mahtaa olla ruotsalainen Miss Li. No hyvin svengaava kokoonpanohan se. Siinä oli Tori Amos ja kaikenlainen, jopa iskelmään vivahtava, svengijengi sullottu samaan pakettiin. Hankala ihan kokonaan on kuvata, menkää kuuntelemaan. Suosittelen, ja ovat lisäksi Ruotsista, niin täällä varmaan usein ovat.

Kultaturbotimantti

Luin tuossa keväällä liudan elämäkertakirjoja, joista osa oli vastenmielisiä. Yksi vastenmielisyys oli Jyrki Hämäläisen kirja. Vastenmielisyydestä tulee mieleen nykyajan Suosikki, tai ainakin Suosikin kansi. Sillä enpä tiedä mitä siellä sisällä on, mutta kansi kertoo, että ei mitään hyvää.

Nykyajan nuorisoa ei mitä ilmeisimmin musiikki kiinnosta. Eihän Suosikkikaan koskaan ollut mikään vakavasti otettava musiikkilehti, mutta oli siinä nyt jotain. Poikakin sitä saattoi lukea, ainakin silloin, jos kannessa oli Guns N' Roses. Vaikka oikeasti mieluummin sitä luki, kun kannessa oli vaikkapa Pandora.

Josta pääsemme siihen, miksi tämä kirjoitettiin: koska haltuuni on sattunut kolmisenkymmentä Suosikki-lehteä 80- ja 90-luvuilta. 80-luvun lehdissä ei vielä ole muistoja, kun en lehteä lukenut vielä. Mutta 90-luvun lehdistä muistaa ja paljon. On hupaisaa lukea juttuja ja varsinkin katsoa mainoksia. Ja kuvassakin näkyvä Pandora-kantinen esimerkiksi on hyvin muistissa.

Ja niissä useimmissa oli jopa julisteet tallella. New Kids on the Blockia, Take Thatia, Madonnaa, joo. Mutta myös Ayrton Sennaa ja Wayne Gretzkyä.



Kyllä ennen oli kaikki paremmin.