TL;DR: Olen kuunnellut
Pet Shop Boysia yli 30 vuotta ja minää ei ole olemassa ilman sitä. Listasin bändiltä 30 parasta piisiä (kesällä 2018). Ehkä joitakin kiinnostaa tämä lista, tuskin ketään tekstit. Tekstin (varsinkin top 10:n) tarinallisuuden takia lista on kuitenkin laadittu niin, että se alkaa kärkipäästä.
1. Always On My Mind (Single Mix 1987)
Tuntuu lähes pyhäinhäväistykseltä asettaa listan ykköseksi cover-piisi, kun yhtye on kirjoittanut itse kymmeniä klassikoita. Toisaalta Always On My Mind on kappale, jonka kuulemisesta tulen kaikkein iloisimmaksi. Onko se maailmankaikkaeuden paras kappale - se on siinä ja siinä, ehdokas kyllä. Always On My Mind on kappale, joka on pakko kuunnella loppuun. Siihen ei kyllästy. Kun se yllättäen soi radiosta, innostukseni on aitoa ja lapsenomaista: muutkin kuulevat!
Pet Shop Boysin version taika on sen sisäisessä jännitteessä. Neil Tennant pudottelee yksinkertaisen rakkauslaulun sanat rauhallisesti, jopa monotonisesti. Hän ei tulkitse. Chris Lowen syntikka taas jolkottaa eteenpäin tavalla, joka saa Iron Maidenin laukkakompin tuntumaan laahustamiselta. Kaiken järjen mukaan Tennantin pitäisi laulaa hengästyneesti, raatelijakoirat kintereillä. Ei laula, koska hän on brittiläinen herrasmies - stiff upper lip while in da club.
Kappale on siis Elviksen tunnetuksi tekemä. PSB:ltä pyydettiin Elvis-coveria johonkin Elvari-tribuuttiprojektiin. Pojat eivät ainakaan tuossa vaiheessa pitäneet Elviksestä, ainoastaan tyylikkäästä tanssimusiikista. Uransa alussa PSB halveksi kaikkea, mikä liittyi rockiin ja erityisesti sen traditioihin. Kukaan ei tuolloin voinut ajatella, että jonain päivänä Johnny Marr soittaa PSB-levyllä kitaraa tai että PSB:n keikalla on rumpali. Jostain syystä PSB kuitenkin lähti projektiin ja osui napakymppiin.
2. It's a Sin (Actually 1987)
Etsoraa, etsoraa, etsasin. Jotenkin noin kuvittelin kuusivuotiaana kappaleessa laulettavan. En muista aikaa, kun It's a Sin ei ole ollut osa minuutta, vaikka ehkä olen kuullut Suburbian It's a Siniä aikaisemmin. Varmaan kuitenkin varsinaisesti tajusin PSB:nkin vasta jo hyvän aikaa Etsoraa-kappaleen tunnettuani. Kuusivuotiaana en ymmärtänyt vielä aivan esimerkiksi bändin käsitettä, mutta ymmärsin tarttuvan pop-kappaleen viehätyksen. It's a Siniä tarttuvampaa ei ole, varsinkaan jos sille altistuu tarpeeksi lapsellisena. Minun tapauksessani minää ei ole ilman It's a Siniä. Onhan se merkityksellistä.
Kappale on pömpöösi ja toki minuakin naurattaa Tennantin kuuluisin sanoituskömpelyys "when I look back upon my life". Toisaalta kukaan muu ei uskalla tehdä vakavalla naamalla yhtä pöhköä materiaalia, ja lopulta se kääntyy Pet Shop Boysin voitoksi. Ja vaikka PSB:llä alkuaikoina oli aina juhlavaihde päällä, Tennantin ja Lowen laaja sivistys ja fiksuus tunki kuitenkin kaiken läpi. It's a Sinissä Tennant laulaa katolisesta synnintunnosta, mutta ei madonnamaisesti kiusoitellen, vaan yksilön kautta yhteiskuntaa havainnoiden. No, en minä sitä 1980-luvulla tajunnut. Kappale vain on tarttuva ja jylhä, elämää suurempi pop-mestariteos.
Lainasin pikkulapsena naapurintytöltä kasetin, jolle oli nauhoitettu PSB:tä. Melko varmasti ainakin Suburbia ja Heart olivat siinä It's a Sinin lisäksi. En varmaankaan osannut nauhoittaa omaa kopiota. Tuskin olisi ollut kasettiakaan. Silloin maailma oli suuri, minä pieni. Tämä kappale oli se, joka muokkasi aivosähköratani niin, että hyvä pop-kappale toimii ja että tavoittelen niiden hyvin pop-kappaleiden kuulemista. Tästä alkoi kaikki - koko uteliaisuus maailmaa kohtaan.
3. Suburbia (Single version 1986)
Olin jo hyvin pitkällä PSB-kuuntelijana, kun ymmärsin, että Suburbia ei kuulu yhtyeen kärkipään klassikoihin. Se on menestyssingle jne., mutta ei kuitenkaan It's a Sin tai West End Girls, jotka ovat laajalle yleisölle tuttuja. Minä ajattelen usein PSB-kappaleita kaksikkoina ja minulle It's a Sin on Suburbian pari ja Suburbia on ihan yhtä hyvä kappale.
Suburbiasta on useita versiota. Levyversio on pikkuisen pliisu, seiskatuumaversiossa on niitä kylän koiria ja poliisiautoja, jotka tekivät lähtemättömän vaikutuksen pikkumeikän mielikuvitukseen. It's a Sin ja Suburbia olivat ne kaksi kappaletta, jotka 1980-luvun PSB-tuotannosta jäivät aikalaismuistiini. Muut opettelin 1990-luvulla.
Minulla on hämärä muistikuva, että ensimmäinen ymmärtämäni pätkä PSB-lyriikkaa on Suburbian koukku "Let's take a ride, and run with the dogs tonight in suburbia", paitsi siis suburbiaa en ymmärtänyt. Jotenkin ne vauhti ja yö kuitenkin tunkivat lapsen mieleen läpi. Suburbia oli jännittävä ja siksi se vetosi. Se toimii edelleen.
4. So Hard (Behaviour 1990)
Kun Freddie Mercury kuoli, kyläkoulussamme käytiin keskustelua siitä, voiko homon tekemää musiikkia kuunnella. Joku mielipidejohtajista sitten antoi luvan. Se oli sitä aikaa, kun PSB:stä liikkui homohuhuja ja kyllä siitä sai isommilta pojilta kuulla.
So Hardin ja Being Boringin ilmestyttyä ei enää ollut epäselvyyttä siitä, mitä PSB edusti ja sitten oli tehtävä vajavaisella ymmärryksellä päätös, voiko bändin kuuntelua jatkaa. Päätin jatkaa.
So Hard ja Being Boring olivat ensikosketukseni pop-maailmassa siihen, että osasin odottaa suosikilta uutta musiikkia. Jännittävää! Ja palkitsevaa, kun kappaleet sitten ilmestyivät. Ne olivat erilaisia kuin aiemmat, mutta silti hyviä. Sekin oli tärkeä oppi: bändi voi uudistua, se on jopa suotavaa.
Muistaakseni kaverini nauhoitti jostain NoTV:stä tai vastaavasta So Hardin musiikkivideon, vaikka ei itse pitänyt bändistä, ihan vain näyttääkseni sen sitten minulle. Arvostin.
Behaviourin PSB oli 1980-luvun bändiä aikuisempi ja vakavampi. Bileet olivat ohi, ja nyt epäilys ja katkeruus tunkevat pintaan. "We've both given up smoking 'cause it's fatal so whose matches are those?" Marvellous! Mutta So Hardissa kaiken lähtökohta on edelleen aivan killerikertosäe, omalaatuinen, koukuttava, pakahduttava. Ei sitä tee kukaan paremmin.
5. Being Boring (Behaviour 1990)
Riippuu ihan päivästä, kumpi on suosikkini kaksikosta So Hard - Being Boring. BB käsittelee vielä tummempia teemoja kuin So Hard ja kyllä sen ymmärsi jo silloin kun sen kuuli, vaikka kaikkea, mistä kappale kertoo, en tietenkään käsittänyt, enkä käsitä vieläkään.
BB:n kuiskaileva, tumma yleissävy on vangitseva ja PSB:n kyky tehdä sofistikoitunut mutta samalla purkkamaisen tarttuva pop-kertsi oli tuohon aikaan parhaimmillaan.
Jotenkin myös pieni poika maalla aavisti, että asiakin on vähän isompi ja bändin tyypeille henkilökohtaisempi - sen maailman tuho, jonka kaksikko oli 1980-luvulla tuntenut.
Pet Shop Boysilla on viisi piisiä, jotka voivat olla maailman parhaita kappaleita. On ihan pöljää, että se on nyt tässä listassa viides, mutta jonkun pitää olla.
6. Rent (Actually 1987)
Rent on PSB:n vanhaa kalustoa ja varmaan viiden ensimmäisen tuntemani PSB-kappaleen joukossa. Laiskalta kuulostava Rent ei kolahtanut junnuna ihan niin kovaa kuin sen kuuluu. Kappale on sitä sivistyspoppia, jonka PSB hioi huippuunsa vasta Behaviourilla. Rent on Actuallyllä oudossa puristuksessa hölmömpien Shoppingin ja Hit Musicin välissä.
Sävellys on loppujen lopuksi upea, mutta tuotanto ja sanat tästä kappaleesta tekevät klassikon. "I love you, you pay my rent" on monimerkityksellisyydessään nerokas säe, eikä jätä koskaan rauhaan. Se on oikeastaan koko PSB-tuotannon avain, kuin PSB-uute tai PSB:n ydinmehu.
Ja tuo tuotanto - miten se onkin noin valmis jo toisella levyllä. PSB-soundia on sittemmin yritetty toistaa, mutta siihen ei pysty kukaan.
7. Where the Streets Have No Name (I Can't Take My Eyes off You) (Single 1991)
Jo toinen lainapiisi, mitäs ilveilyä tämä nyt on?! Kappale on tietenkin U2-cover ja paranee jo sillä, että laulaja vaihtuu Bonosta Neil Tennantiin. Lisäksi coveriin on muussattu sisälle toinen cover, Frank Vallin Eyes jne. -kappale. Se ei ole kovin hyvä idea. Mutta Streets-osuus kuulostaa siltä, miltä myytillinen 1980-luku, vuosikymmen, josta aistin vain haaleita jälkiä, kuulosti. Aika hyvin, kun kappale on 1990-luvulla tehty.
Musiikki jyrää eteenpäin, on hauskaa, innostavaa. Kappale on hyvällä tavalla kiva, siitä tulee hyvälle tuulelle. Vapauden kuulee, ilmavirran tuntee. I want to run, Tennant laulaa. En osaa kuvitella Tennantia juoksemassa tai pakenemassa, mutta silti tämä on uskottavaa.
8. Love Is A Bourgeois Construct (Electric 2014)
PSB:n viimeisimmät levyt ovat olleet välillä tuskallisia, epäinspiroituneita. Suurimmalla osalla levyistä on kuitenkin jotain hyvää, ja monella mestariteoksia. Ja sitten on tällainen myöhempien aikojen helmi.
Harvassa ovat yhtyeet, jotka odottavat kuulijan opiskelleen yliopistossa, mutta niin tässä odotetaan. Pop-musiikkiko muka hattaraa? Bändi on kompastunut Veryn ajan kertosäkeeseen ja tehnyt Behaviour-ajan sanoituksen. Kyllä oli aikanaan innostavaa kuulla, miten hyvässä vedossa voi veteraani olla.
Tennantin sanoitukset ovat aina olleet piikikkäitä ja ironisia, mutta yli 30 vuoden jälkeen mukaan on tullut vielä muitakin ivan kierteitä. Ihan varma ei voi olla monessako sykkyrässä tämänkin kappaleen sanoma on, mutta onhan se rakkaus porvarillinen konstruktio, kyllä sen on länsimainen tiedemieskin hyväksynyt.
9. A Different Point of View (Very 1993)
Veryn ilmestyminen oli iso juttu, mutta huimempaa oli se, että Radiomafia lähetti ennakkoon Lontoosta ohjelman, jossa bändi esitteli levynsä. Saatoin siis nauhoittaa levyn kappaleita c-kasetille ennen niiden julkaisua. Maailma tuli aika lähelle. Ainakin Liberation tarttui nauhalle, vaikka luulin, että se on Live Our Nation.
Very oli samalla viimeinen PSB-levy, jota odotin. Bilingualin aikaan 1996 oli jo jotain muuta mielessä ja levykin oli aikoinaan pettymys. Mutta Veryn sain melko tuoreena ja tuore se on edelleen.
Veryn ongelma on se, että vaikka lähes kaikki kappaleet ovat erinomaisia, varsinaisen ässäkappaleen valitseminen on hankalaa. Suosikkini levyltä vaihtuu jatkuvasti, tätä listaa kootessa muutaman minuutin välein. A Different Point of View'ssä Tennantin toteava laulutyyli on huipussaan eikä silloin sanoissa tarvitse olla mitään ylimääräistä, kuulija kyllä osaa lisätä rivien välit. Yksinkertaisen parisuhdekipuilun viehätys perustuu juuri äärettömän yksinkertaiseen ideaan. Musiikki on samaan aikaan kuplivaa ja menevää, mutta rauhallista. A Different Point of View on siis jotenkin sukua Always On My Mindille. Nostan sen Veryltä ykköseksi ihan sen takia, että se todennäköisesti on kaikkein ajattomin levyn kappaleista ja että kuka tahansa voi myöntää sävellyksen kauneuden.
10. I Wouldn't Normally Do This Kind of Thing (Very 1993)
Kun nyt on pakko valita, niin I Wouldn't Normally Do This Kind of Thing on Veryn toiseksi paras kappale, välillä ykkönen. Kun kappale soi takaraivoradiossa, se on aina nopea ja kiihkeä, varmaan koska tekstissä tanssitaan ilman vaatteita. Oikeasti kappaleessa mennään aika rauhallisesti, ja teksti luo mielikuvan kukkakedolla hyppelystä.
Niin, kukkaketo: kappale tuo mieleen Anttilan keväthuumauksen. Siis sen Anttila nyt ampaisee ylös vuoteestaan... jota niihin aikoihin ala-asteen musiikintunneilla kuunneltiin. Hauska yhteys. Kappalehan on ihan hölmö, kuten hyvät piisit joskus ovat.
11. Jealousy (Behaviour 1990)
Jealousy on ensimmäisiä Pet Shop Boysille kirjoitettuja kappaleita, mutta se onneksi julkaistiin vasta kolmannella studiolevyllä eli Behaviourilla. Sinne se kuuluu, silloin PSB osasi sen tehdä oikeaan muotoonsa. Jealousy on musikaalimainen ja se huipentuu upeaan orkestraatioon. Se siis samalla kertoo, minne PSB oli matkalla - vaikka siis oli ensimmäisiä kappaleita. Hämmentävää. Jealousy on PSB:n synkimpiä kappaleita, sitä kuunnellessa ei paljon hymyilytä. Kappaleen yliluonnollinen kauneus kuitenkin tekee siitä puhdistavan kokemuksen.
12. Opportunities (Let's Make Lots of Money) (Please 1986)
Tässä on yksi parhaista PSB-lineista: minulla on älyä, sulla ulkonäköä, tehdään paljon rahaa. Pet Shop Boysissa oli alussa jonkinlaista arroganssia, joka sittemmin haalistui pois - tai oikeastaan PSB vaihtoi ylimielisyyden älylliseen itseluottamukseen. Mutta samasta nokkeluudesta bändi aina ammensi. Opportunitiesillä nokkeluus oli päällekäyvää. Niin sen nuorena pitää ollakin. Opportunities on minusta aina kuulostanut musikaalista reväistyltä. Se musikaali olisi jännä nähdä, vaikka en muuten genrestä välitä.
13. Pandemonium (Yes 2009)
Yesin kohokohdassa lähdetään tamppamaan, mutta jälleen kerran muistoissa Pandemonium on paljon kovatempoisempi ja äänekkäämpi kuin se oikeasti on. Tennant ja Lowe pystyvät välittämään iskeviä tuntoja todella hienovaraisesti, vaikka välillä tyypit vetävät muka camp-hengessä. Minulle PSB:ssä on aina ollut kyse ennen kaikkea pop-hiteistä, vaikka tällekin listalle mahtuu "vakavampaa" ja "kunnianhimoisempaa" materiaalia. Täydellisen pop-hitin tekeminen sinänsä on vakavaa ja kunnianhimoista puuhaa. Mutta Pandemoniumin valitsemalla tahdon sanoa sen, että myöhempien aikojen PSB on minusta ollut parhaimmillaan silloin, kun se on tehnyt tappavan kertosäkeen tai mennyt eteenpäin laput silmillä ideaansa luottaen.
14. Yesterday, When I Was Mad (Very 1993)
Kappale, jonka vein ala-asteen levyraatiin. Menevä, osin särisevä, hiukan epäpetshopboysmäinen puolirymistely, jossa mennään aidat kaulassa maaliin. Sanat ovat piikkilankaa, jotka repivät varomattoman ihoa auki: "Darling, you were wonderful, you really were quite good I enjoyed it, though, of course, no one understood a word of what was going on, they didn't have a clue, they couldn't understand your sense of humour like I do". Ja miksiköhän PSB on jäänyt eurooppalaiseksi menestystarinaksi ja Amerikassa yhden hitin ihmeeksi...
15. One in a Million (Very 1993)
Tässä kappaleessa on minulle löytämisen iloa. Very-levyn loppupäähän haudattu mainio pop-kipale on minusta paras osoitus PSB:n suuruudesta. Se on lajissaan täydellinen pieni helmi, ei mikään suuri singlehitti vaan perusosaamisen suuri ylistys. Kappaleessa on jotain todella toiveikaista ja positiivisisuutta, joka ainakaan omalla kohdallani ei muutu äklöksi.
16. A Red Letter Day (Bilingual 1996)
Bilingualin upea pikku kaunokki, vähän Veryltä ylijääneeltä haiskahtava kappale, jossa Go Westillä campin puolelle menevä puna-armeijankuoroilu on hoidettu tyylikkäästi. Mielikuva Bilingualista on todella höttöinen, mutta erillään kuultuna A Red Letter Day on yllättävän jäntevä ja sopivan kaurapuuro. Sävellys tarttuu varmemmin kuin haukotus.
17. Left to My Own Devices (Introspective 1988)
Tennat luettelee tekemisiään jumputuksen päälle 8 minuutin ajan. 1980-luvulla PSB todella teki mitä tahtoi. Tässäkin kappaleessa on sellainen melodiakoukku, että joku toinen pop-säveltäjä olisi tehnyt sen ympärille ainoan hittinsä: I could leave you, say goodbye, or I could love you, if I try. Mutta tämä kappale tehtiin kokeilevalle Introspectivelle. Röyhkeää! Che Gueavara and Debussy to a disco beat on tietenkin rivi, jota monet käyttävät kiteyttäessään mistä PSB:ssä on kyse.
18. The Theatre (Very 1993)
The Theatre on Veryn loppupään albumiraitoja, joita harvempi kasuaali kuulija tuntee. Siinä on teatraalisuutta, kuten kappaleen nimi jo paljastaa. Tämän jälkeen varmaan edes Kurikassa ei ole yllätytty siitä, että PSB:n mielenkiinto on jo kohta neljännesvuosisadan ollut paljolti teatterissa, elokuvamusiikissa ja kaikessa poikkitaiteellisessa. Ehkä se on syönyt meiltä muutaman pop-hitin, mutta toisaalta tuonut bändille lisävuosia.
19. How Can You Expect To Be Taken Seriously (Behaviour 1990)
Tennant teilaa ylivertaisella verbaliikallaan kanssaihmisen, kuten kappaleen nimestä voi päätellä. Behaviourin aikoihin PSB:n tekeminen oli vaivatonta. Ihan kuin tätäkään kappaletta ei olisi tarvinnut säveltää, sanoittaa tai sovittaa, se kulkee vääjäämättömästi. Tähän liittyy sellainen muisto, että kappaleen video tuli joskus Suomen televisiosta ja osuin vieläpä kanavalle. Sellaiset hetket olivat noina aikoina huimia ja mieleenpainuvia.
20. You Only Tell Me You Love Me When You're Drunk (Nightlife 1999)
Nyt viilletään syvältä. Tennantin lähes särkyvän äänen taustalle on pantu taustalaulajattaria. Käsittääkseni tämä on monen suosikkikappaleita PSB:n myöhäistuotannossa ja ymmärrän itsekin sen arvon. Silti yllätin jopa itseni, kun nostin tämän tällä listalla Nightlifen parhaaksi kappaleeksi. PSB on aina suosinut pitkiä kappaleiden nimiä lyhyiden levynnimien rinnalla, mutta tämä nimi on yhdistynyt omassa päässä kliseisiin ja se on turhaan syönyt hienon kappaleen arvoa.
21. This Must Be the Place I Waited Years to Leave (Behaviour 1990)
Mietteliäs hetki muiden mietteliäiden hetkien joukossa aikuisella Behaviour-levyllä. Minua on aina mietityttänyt ajatus siitä, voisiko kappale olla myös "just to leave" ja miten se eroaisi oikeasta versiosta. Jotenkin minusta se olisi vielä paljon enemmän sanottu.
22. Heart (Actually 1987)
PSB:n alku-uran klassikoita, ensimmäisiä kuulemiani kappaleita yhtyeeltä. Heart on jotenkin vähän itsestäänselvyys. Olin aika varma, että se ei nouse tälle listalle, mutta loppujen lopuksi on älytöntä pudottaa näin selväpiirteistä pop-helmeä pois. Jos Heartia ei olisi, jotain puuttuisi. Se on niin yksinkertainen, että sitä ei arvosta, jos ei pysähdy arvostamaan.
23. I Get Along (Release 2002)
Toiveikasta, merenraikasta. Vai sittenkin piikikästä ja katkeraa? Minä pärjään, ole hyvä vaan, Tennant tiuskii tai ystävällisesti ohjeistaa. PSB:stä ei aina tiedä, mutta ainakin tällä laulatetaan yleisömassoja. Ja silloinko Tennant myhäilee ja on vähän ylpeä siitä, miten voi kuljettaa laumaa?
24. Closer to Heaven (Nightlife 1999)
Ja nyt se Tennant sitten kuitenkin tulkitsee... tai ainakin vetää falsettia. PSB:n loppukauden onnistumisten kaava haisee jo Nightlife-levyn aikoihin: riittävän hölmö poppis tosissaan vedettynä. Tässä muuten todella on sitä taivaaseen kurkotuksen tunnetta.
25. The Sodom and Gomorrah Show (Fundamental 2006)
Fundamental-levyn kohokohtia on tämä ylös kurkottava musikaalinumero, joka on sukua Closer to Heavenille. Jos Closer to Heaven on vasta nautinnonhalua, niin tässä ollaan jo dekadenssin puolella. Sanat ovat täyttä höttöä ja Tennantin ohut ääni hukkuu välillä mahtipontiseksi yltyvän kappaleen painokkaaseen äänimaailmaan. Mutta sävellys on hieno ja varsinkin kappaleen alun kehittelyssä on kivaa eteenpäinmenon tuntua.
26. Se A Vida é (That's the Way Life Is) (Bilingual 1996)
Tämä on niin polaroidfiltterin läpi tehty kappale, että sitä tekisi mieli vihata, mutta eihän sitä voi. Latinalaisrytmit eivät minua yleensä innosta, mutta Tennant ja Lowe onnistuvat tässäkin. Torvet huutavat ja rummut paukkuvat, meininki on kova, mutta taustalla vaanii surumieli. Kuulostaako tutulta?
27. Casanova in Hell (Fundamental 2006)
Alkuaikoina PSB ei olisi tehnyt tällaista lähes akustista nuotiolaulua. No, on tässä melkoinen orkestraatio lopussa, mutta lopulta tämä on hyvällä tavalla pieni kaunis kappale. Tuo raikkautta Fundamental-levylle.
28. Did You See Me Coming? (Yes 2009)
Välillä tämä kappale kärkkyy top kymppiä, välillä se tuntuu niin tuskallisen typerältä, että haluaisin unohtaa koko veisun. Mutta kun kappale on vastustamaton, niin se on vastustamaton. Kun rytmi taotaan väkisin kaaliin, niin sinne se jää. Was I that obvious?
29. Dreaming of the Queen (Very 1993)
Harvoin kappale, jonka nimessä on uni, kuulostaa näin paljon unelta. Neil Tennant tunnetaan kuiskailijana. Tässä kappaleessa tuo laulutapa on viety äärimmilleen. There are no more lovers left alive. Piristävää.
30. The Way It Used To Be (Yes 2009)
Yesin pikku klassikko. Hienovarainen kappale, jonka lannistunut tunnelma jää mieleen. Nyt PSB on siinä iässä, että haikaillaan. So Hardin kiukkuinen epäluulo on vaihtunut alistumiseen.
Bubbling under: Up Against It, In Denial, I'm With Stupid, Love etc., Memory of the Future, Somewhere, All Over the World, The End of the World, It Couldn't Happen here, More Tha A Dream, Building A Wall, What Have I Done To Deserve This?, Home And Dry, Liberation, Young Offender, Dj Culture, Go West, Integral...
Ennen listauksen tekoa olin vakaasti sitä mieltä, että vaikkapa
Somewhere ja
Home And Dry kolkuttelevat jopa kympin kärkeä, mutta tunku on kova. Sen sijaan listalle ei koskaan ollut ehdolla kahta klassikkoa, eli
West End Girlsiä (vaikka Suomi mainitaankin -periaatteessa) ja
Love Comes Quicklyä. En pidä niistä kovin paljon. Yllätyin myös siitä, miten
My October Symphony kuulosti niin vaisulta - junnuna tykkäsin.
