Nörtti ja rockjumalatar

The Nationalin uusi levy on ollut kuunneltavissa The New York Timesin sivuilla, tosin ainakin omalla kohdalla säädöt tuntuivat olevan hukassa, saundit eivät levyllä voi olla sellaiset kuin tuossa striimissä.

Mutta The Nationalilta se kuulosti, ja jahka varsinainen levy osuu kouraan tai bittinä virtaa kovalevylle, niin se epäilemättä nousee suureksi suosikiksi. Bändin haastiksia on nyt tullut luettua, ja ompa aika hienoa, että kuuman bändin keulakuva voi olla sympaattisen näköinen nelikymppinen nettinörtti. Elämme siinä mielessä hyviä aikoja, etten sanoisi suvaitsevaisia.

Lisäksi kuuloluihin on osunut Melissa Auf Der Maurin uusi tuotos, joka on hippimäisempi kuin eka soolo, tuo suorasukainen rock-levy. (Joka muuten teilattiin Soundissa, penteles vieköön.) Minusta se eka on yksi 2000-luvun hienoimmista levyistä. Sitä tulee kuunneltua tasaisin väliajoin ja aina se maistuu hyvälle. Ehkä se ei ollut omaperäinen, mutta ilmeisesti uudella levyllä asia on korjattu.

Juuri nyt soi Dr. Dog, joka on philadelphialainen juurevaa popmusiikkia soittava yhtye. Bändin uusi levy sai viisi tähteä Soundissa, mutta oikein leppoisaa meininkiä on myös parin vuoden takaa Fate. Tätä on mukava kuunnella, kun on aika laskeutua yöunille. Joskus pop on niin raastavaa ja stimuloivaa, mutta tämä on rauhoittavaa.

Hyvä boogie.

Ne kasvavat niin nopeasti

Syksyllä 2008 kerroin, että Gabriella Cilmin kappale on sympaattinen ja niin edelleen. Nuori laulajatar oli edustava, mutta joten kuten tavallinen.

Nyt Gabriella on tullut takaisin ja kuulostaa 19 ikävuodestaan (!) huolimatta paluun tehneeltä 70-luvun dicotähdettäreltä. Vähemmän sympaattista, vaikka edelleen kyseessä on edustava esiintyjätär. Nyt kuitenkin mieleen tulee enemmän Holly Valance kuin vaikka Lily Allen. Mikäs siinä, kappale täyttää kesällä tanssilattiat, mutta ei näillä keinoin jäädä ihmisten mieleen.

Jos pikkutytöstä on kasvanut aikuinen (19-vuotias!) nainen, niin Maija Vilkkumaan on sanottu kasvaneen keski-ikäiseksi uudella levyllään.

No jaa. Maneeritar Maija on edelleen. Levyllä on hyviä kappaleita ja ärsyttäviä kappaleita. Hyvätkin ovat yleensä lievästi ärsyttäviä.

Uuden levyn korvaanpistävin juttu on saundit. Spotifyn perusteella ne ovat kovin tunkkaiset. Onko Maija tehnyt metallicat vai mitä, onko yritetty tehdä saundeista kasaria, kun musiikki on sitä. Mutta kun en minä kuule tuollaista 80-luvun matskussa.

Odottavan aika

Kaikenlaisia paluita ja uudistumisia tapahtuu keväisin. Esimerkiksi Indica tulee nyt englanniksi. Tuomas Holopaisella on näppinsä pelissä. Uusi sinkku In passing vaikuttaa pelokkaalta hutaisulta. Ei nyt oikein innosta. Miten kävi sen kanssa, kun Smak alkoi tehdä englanniksi? Kysymys ei ole retorinen, kun ihan oikeasti jäi seuraamatta.

Myös Stalingrad Cowgirls tulee takaisin. Omistan debyyttilevyn, jonka olen kuunnellut kerran läpi. En edes muista, onko se hyvä vai ei. Stalingrad Cowgirls on kuitenkin hyvin kannatettava bändi.

Uusimmassa Suessa lehmityttöjen levyarvostelu on kultaa: "Mitä jos Tiktakista olisi potkittu pois kilteimmät soittajat ja Katri Helenalta kuulostava laulusolisti?" "Powerpopballadit olisi pitänyt nakata Katri Ylanderille, ja lehmitytöt olisivat voineet viettää Novan teostorahoilla paheellista rock-elämää." Kiitos Jari Mäkelä. Levy saa 7 pistettä.

The Nationalin uusi levy saa 10 ja ylistävät arvostelut. Odotukset ovat jo niin kovat, että ne eivät voi täyttyä... MGMT saa 8 pistettä. Tuomio on väärä, koska 10 olisi oikein. Congratulations on äärimmäisen kova levy.

Walesin tiikeri

Sehän on Tiffany Amber Thiessen!

Jotkut mee-nee see-kai-sin rock'n'roll-musiikista, minä menin sekaisin Marina and the Diamondsin hömppähitistä Hollywood. Mutta mitä Marina voi tarjota lp-mittaisella cd-julkaisulla?

Debyyttilevy Family Jewels on oikein mainio salaattipöytä. Kevyttä, tuoretta ja raikasta pikku purtavaa tarjolla. Kerrasta päähän taottavia iskusanoja (Shampain), vähän kavalammin korvaan tarttuvia tunnelmia ja kaikenlaista tempoa.

Marina on varmasti sellainen artisti, joka jakaa kuulijakunnan voimakkaasti kahtia. Minusta Marina on selvästi hyvisten puolella ja hakkaa mennen tullen Ellie Gouldingin ja Florence and the Machinen ja mitä näitä nyt on.

Varsinkin Florencen kuunteleminen pisti vihaksi.

Terapiaprojektit gone wild

Tuossa yhtenä päivänä tuli mietittyä, että kuka voisi olla seuraava suomalainen rokkijumala, joka sooloilemaan lähdettyään nousee vanhemmaksi valtiomieheksi rokkikuvioissa.

Tuli mieleen, että sellainen voisi olla Saran Joa Korhonen. Hassua kyllä, heti kohta Joa Korhonen tulee uuden projektinsa kanssa Seinäjoelle. Meikä tarkistaa. Meikä vakuuttuu.

Jenni Niemen kanssa Joa esittää satukirjapoppia. Hyvin kaunista mies ja kitara, nainen ja koskettimet ja joku vielä sahaamassa kitaraa jousella -musiikkia. No tällä keinolla Joasta ei tule läpimurron tekijää, vaikka musiikki on ensiluokkaista. Korhonen osaa laulaa englanniksi. Suomen kanssahan on ollut niin ja näin.

Meadow Island oli Seinäjoella lämppärin lämppärinä. Välibändi oli Day Eleven. Bändillä oli energiaa, mutta se hukkui epävarmaan läsnäoloon, persoonattomuuteen ja tavanomaisiin piiseihin. Parhaimmillaan bändi kuulosti hetken Faith No Morelta, ja välillä sahaaminen sahaamisen ilosta toimi, mutta kun palattiin piiseihin, niin ei.

Pääesiintyjä oli Herra Ylppö & Ihmiset. Ja sehän toimi. Ylpöllä on semisti karsimaa ja aikamoiset äänijänteet. Bändillä oli rokkivaihde päällä. Hyvä homma.


Rokkia.

Hissua.

200th post spectacular: Missä MGMT onnistui ja Johanna ei

Amerikkalaisilla on paljon maalaisjärkeen käypiä sanontoja. Yksi tunnetuimmista on: jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä.

Nyt ainakin kaksi esiintyvää artistia on päättänyt korjata menestysreseptiään. Tämä on heidän tarinansa.

Johanna Kurkelan taustalla on ollut nimettömiä lauluntekijöitä, jotka ovat kirjoittaneet popahtavaa, iskelmällistä, mutta tarpeeksi erilaista viihdemusiikkia. Lumijärven laulajakyky on sitä sitten tulkinnut upealla äänellään. Johanna Kurkela on erottunut edukseen genressään.

Nyt Tomi Aholainen, Sinikka Svärd ja kumppanit eivät enää riitä, vaan uusi albumi Hyvästi, Dolores Haze on tehty uusin voimin. Rakkauslaulun ovat tehneet Lauri Ylönen ja Paula Vesala. Eicca Toppinen soittaa selloa. Maan viralliset lauluntekijät Teemu Brunila ja Tuure Kilpeläinen on hälytetty apuun ja jopa Poets of the Fall on kynäillyt jotain.

Johannasta tehdään siis nyt väkisin suurta nimeä. Tuloksena on näin nopeasti arvioituna johannakurkelamainen levy. Kurkelan levyjen ongelma on ollut tasapaksuus. Se on nytkin uhkana. Huimaavaa hittiä ei toisaalta löytynyt. Ylösen säveltämä kappale on suoraan The Rasmuksen jämäballadien kaatopaikalta, eikä Vesalan sanoituksesta jäänyt kummempia mieleen.

Varhainen arvio on, että parempaan suuntaan ei uusin voimin menty, mutta Kurkelaa kuuntelee edelleen mielikseen, vaikka pari kertaa levyn mittaan Kurkelan laulu kuulostaa kumman kireältä.

Toinen uudistuja on pari vuotta sitten hippeilyn muotiin palauttanut MGMT. Oracular Spectacularilla MGMT sekoitti lsd:hen elektroa. Nyt elektro on jäänyt. MGMT kuulostaa Congratulations-levyllä Lovelta ja Syd Barrettilta. Se on hyvä juttu. Eka levykin oli hyvä juttu.

Näin se tyylinvaihdos tehdään, jos se pitää tehdä. MGMT on tehnyt kauniin levyn, josta tuntuu puuttuvan kaikki hätäinen hype. Se on hyvä juttu.

Congratulations on hyvä juttu.

Isi, mitä oli isirock?

Moni tietää millainen anarkian pesä on FutisForum2, tuo jalkapallofanien paineventtiili ja pakoputki. Siellä asiat laitetaan poikki ja pinoon. Tuskin koskaan mikään asia saa siellä yksimielistä kohtelua. Niin pyhää asiaa ei ole, etteikö sitä rienattaisi. Silti siellä keskustellaan monesti hämmentävän kirkasotsaisesti niin kovin yllättävistä asioista.

Yksi riemukas ketju on ketju Isi- ja iskelmärokista. Taas ei voi olla varma kuka on tosissaan ja miten tosissaan. Siellä listataan Tommi Läntistä todennäköisesti kännissä ja läpällä, mutta sitten Puolikuuta, Mieskonetta, Eurooppa 3:a, Arto Tammista, Sir Elwoodin Hiljaisia Värejä ja muita hartauden vallitessa. Timo Kiiskinen taitaa puuttua. Ollaankohan Pave Maijasen tapauksessa ihan tosissaan? Pavehan on tärkeä mies.

En tiedä voiko kukaan oikeasti vastustaa sellaisia kappaleita kuin Neljän ruuhka, Älä unohda minua ja Viimeisellä rannalla.

Maa järisee
ei edes tupakkaa mieleni tee
itsestäni irtoan melkein
ja itseäni katselen kun
maa järisee...

Muista lisätä tähän otsikko kunhan keksit hyvän

Edellisessä postauksessa tuli esille Manboyn A Bore, eittämättä suomalaisen popmusiikin yksi hienoimmista kappaleista ja suorastaan tyrmäävä avaus bändin uralle. Manboy on hyvä yhtye, vaikka välillä se on flirttailut vähän liikaa happroradiomeiningin kanssa. (Kaikki uskolliset lukijani muistavat nyt varovaiset kehuni Happoradiolle, mutta se kiitos kuuluu muutamille riffeille. Happoradiomeininki on kamalaa.)

Monessa hyvässä piisissä on "se kohta", ja A Boressa se on tämä:

I haven't always been like this

Se on hetki ennen kliimaksia. Kliimaksi on:

I really Am a hopeless optimist
I used to see the world
as one

Yhdessä nuo neljä riviä ovat levyllä ylväät, mutta kirjoitettuna... ei niinkään. I haven't always been like this on oikein. Se on hyvää lyriikkaa melankoliseen popmusiikkiin, ja sitä voi miettiä pitkään, sille on merkityksiä rajattomasti.

Mutta sen jälkeen rivit vaikuttavat valjuilta paperilla. Kun musiikki ei ole tukena, kaikki romahtaa.

Piisi on vanha, mutta huomasin tämän vasta hiljattain, kun kappaleen tunnelma iski kunnolla ja ajattelin kaivaa rivit esiin. Kieltämättä petyin kaivausten tulokseen. Niin, musiikista kirjoittaminen on kuin arkkitehtuurista tanssiminen, mikä jälleen on todistettu. M.J.O.T.