Ei Mick vaan Mark, ja turha tulla selittämään Mickistä

Kirjoitetaan nyt muistiin sekin, että lokakuussa 2010 tämän blogin pitäjää ilahdutti Mark Ronson & the Business Intl ja levynsä Record Collection. Siksi kirjataan, kun voi hyvin olla, että syviä jälkiä ei jää. Voi sitten muistella vanhana, mitä keski-ikäisenä kuunteli. Toistaiseksi ja tällä hetkellä tämä toimii kuitenkin mukavasti.

Ronsonin levy voidaan kai laskea jonkinlaiseksi hiphopvaikutteiseksi rokkimusaksi. Paljon levylle mahtuu semmoisia ääniä, joita perinnetietoinen punktrio ei saisi aikaan. Ja on näitä fiittaajia, joista kyllä yleensä on vaikea välittää.

Ja eihän se levy nyt tosiaan koko 14 piisin kestoaan kanna, mutta Bang, Bang, Bang, The Bike Song ja Record Collection ovat tuoneet syksyyn kivaa vaihtelua. Kun ei tällaista musiikkia kovin paljon tule kuunneltua.

Nytpä tuossa taustalla soi Brandon Flowersin, sen The Killers -miehen soolo, Flamingo. Otin soittoon, koska Q-lehden soittolistalta bongattu Magdalena on mielestäni vallan hieno iskusävelmä. Muuten levy on kyllä aika tylsä. Mutta se Magdalena voi kyllä päätyä salaiseksi paheeksi.

Autotallissa

Ostin joskus junnuna 22 Pistepirkon c-kasetin Rumble City La La Land. Onneksi ostin. Koska ikä oli sellainen, että mieli oli herkkä, kaikki se autotallimeininki, kantrimeininki, kosketinsoitinkantrimeininki ja himmailumeininki avarsivat paljon näkemystä musiikista. Niin ei tullut minusta ihan pelkästään listaykkösistä innostuvaa sorttia.

Sedäthän jaksavat heilua vieläkin. 30-vuotisjuhlakiertue seisahtui Seinäjoella. Nyt on sitten kuultu livenä Birdy. Sen pojat soittivat vailla se enempää kohua keskellä settiä. Yleisö ei edes sitä pyydellyt, kuten yleensä on vaarana, eikä kyllästynyt kun se pakollinen hitti oli soitettu.

Keikka oli epätasainen. Välillä juureva musiikki oli juurevaa, välillä soitto oli vähän sinne päin. Virheitä tuli paljon, mutta nehän eivät vähennä kokemusta, pikemminkin luovat yhteyttä soittajien ja yleisön välille. Mutta kyllähän soittamista on kiva katsoa, ehkä keskimäärin kivempaa kun läppärin naputtelua.

Jouko supliikkimies Asko jutteli hassuja, mutta sanoi asiankin kesken kaiken: Annetaan Espen laulaa, on iso etu, että meillä on kaksi hyvää laulajaa.

Parasta oli yksi instrumentaali, sitten yksi kappale joka tuli Frankensteinin jälkeen ja sitten tietty (Just a) Little Bit More.

Evankeliumi Jorin mukaan

Magenta Skycoden Relief on toistaiseksi vahvin ehdokas vuosikymmenen parhaaksi levyksi, lähinnä tietenkin koska tässä on yhdeksän vuotta aikaa väsätä kovempaa kamaa. Ja jos muut eivät siihen pysty, niin Jori varmaan. On kuitenkin sanottava, että tuskin Relief on ihan yhtä hyvä kuin IIIII, joskaan ei siitä varma voi olla vajaan viikon kuuntelun jälkeen. IIIII oli kompaktimpi, selkeämpi, tinkimättömämpi. Relief on laajempi, ilmavampi, avoimempi. Ja Jori laulaa rohkeammin.

The Simple Pleasures: Hyvä intro, mutta levyn ehkä tylsin piisi. Mutta jos tylsin on tätä tasoa, niin ei ole valittamista.

Kipling: Kappaleessa on mukana jotain epä-Magentaa, varmaan tuo laukkaaminen. Muutenkin tässä on minusta paremmat ainekset kuin on tulos. Esimerkiksi loppupaisuttelu (ja -hissuttelu) kolmen ja puolen minuutin jälkeen on liikaa.

Night Falls on the Rifle: IIII:n kadonnut kappale. Parhaalta maistuva pala tätä herkkua, ainakin nyt tuntuu siltä.

Sometimes: Myös tämä on kaikua debyytiltä, mutta sen lisäksi tässä on imelä sivumaku, joka IIIII:ltä puuttui. Ensin se tuntui jopa liian imelältä, mutta sitten ihan hyvältä. Vähän jännittää kestääkö Sometimes kuuntelua.

King Of Abstract Painters: Tässä alkaa sitten olla IIIII kovin kaukana ja 60-luku tosi lähellä. Beach Boysin Pet Soundsin kadonnut kappale (laulustemmat taitaa olla puhdasta Sloop John B:tä), josta Brian Wilson olisi kateellinen. Ensimmäinen levyn uusista kappaleista, joka avautui.

Trains Are Leaving The Yard: Lisää kaihoa, enemmän akustista kitaraa ja eeppistä puolihuutoa sitten kertsissä. Tässä on jotain todella tuttua, mutta en nyt saa päähäni mitä.

The Old World: Alun soundit kertovat, että Imogen Heapia on kuunneltu. Kappaleessa on nätti pianokuvio ja kohtia, jotka lupaavat paljon: juuri sitä, millä minut saa varmasti puolelleen. Jotain jään kuitenkin kaipaamaan, se viimeinen idea on hukassa, ainakin vielä.

Escaping Outdoors: Se levyn selkein poplaulu ja pienellä vaivalla tämän voi kuvitella Paulan ja Miran laulettavaksi. Tämä on Jorin leipää, ydinosaamista.

Montag: Hesarin mukaan jo huvittan eeppistä, mutta ei nyt minusta. No vähän. Mutta silti hieno kappale, ja sikäli harvinainen mahtiballadi, että aukeaa nopeasti. Hienot kaiut ja kuorot.

We're Going To Climb: Evankeliumi Jorin mukaan, lähes uskonnollinen kokemus. Kaikessa kauneudessaan silti ehkä vähän irrallinen levyn muusta materiaalista, mutta voi johtua siitäkin, että on tätä jo vuosikausia (!) veivattu. Onhan tämä nyt niin uskomattoman hieno kappale, että ei mitään rajaa.

Hämmentävä retki levykauppaan

hannes rientää riemuissaan, levykauppaan tuhlaamaan

mihin hintaan irtookaan klassikko jota kaivataan



muovi pois kun kuoritaan, kansi osiin hajoaa




mitä kummaa ollenkaan, on sisään menty laittamaan



levyä ei ensinkään, reseptiä tyrkätään

Ensi lumi tuli kuudelta kun Talvikuningas soi

Herra A.W. Yrjänä on ryhtynyt larppaamaan Vesa-Matti Loiria, toistaiseksi onneksi vasta fyysiseltä olemukseltaan. Jos sama Arto-Wiljami alkaa myös tutustuttaa hahmoonsa muuta loirimaista, kuten että örisee televisiossa ja iltapäivälehdissä joutavuuksia joita meidän kaikkien pitäisi tippa silmässä ja asennossa seisten seurata, niin kohta ei enää kehtaa kuunnella CMX:ää.

Pitää pitää kiirettä, siis. CMX on niitä bändejä, joista olen pitänyt enemmän kuin kuunnellut. Joillekin CMX on Matti, joillekin Talvikuningas. Minulle vähän molempia, hyvin vähän.

Erityisesti CMX on haikeanvaikeankauniiden runopoikapoplaulujen yhtye. Asko-Wernerin sanoitukset eivät parhaissa poplaulelmissa ainakaan ole edes liian vaikeita. Ihmetellä siis täytyy, että jotkut ovat olleet yllättyneitä Antti-Walerin yhtyeen popsensiniliteetistä, nyt kun uusi levy solisee, helisee ja helmeilee.

Lupaan, pyhästi, että täst'lähin CMX soi tarpeeksi. Nyt männäiltana olen osan suoritteesta tehnyt. Hyvää kamaa.

Yksi pääsky

Ennen Pariisn Kevään keikkaa Rytmikorjaamolla 1.10. dj soitti muun muassa VETOa. Tuli hyvä mieli, kun muisteli kesän 2009 Provinssirockia ja VETOn huippuvetoa siellä.

Kun lavalle asteli Artturi Taira, tuli mieleen Rubikin upea keikka samassa tapahtumassa.

Ja kun bassotaiteilija Jussi Hietala kopeloi lavalla instrumenttiaan, tuli mieleen Underwater Sleeping Societyn hieno esitys Rytmikorjaamolla puolelle kouralliselle yleisöä.

Kun jonain päivänä tiet taas kohtaavat Pariisin Kevään kanssa, niin todennäköisesti silloin ei muistella Rytmikorjaamon keikkaa erityisen muistorikkaana tapahtumana. Ennen siellä oli kuin selkäänsä otti. Kuitenkin Metsän laidalla puut oli oikeastaan ainoa piisi, joka syveni levyversioihin verrattuna. Muuten esitykset olivat hiukan pintapuolisia. Ei oikein lähtenyt.

Se ei poista sitä tosiasiaa, että Pariisin Kevään musiikki on hienoa. Ja bändissä ei ole perustavanlaatuista vikaa. Oli etukäteen tiedossa, että Arto Tuunelan esiintyminen on haavoittuvaa. Lisäksi Seinäjoen keikka oli kiertueen eka keikka, joka ei ollut loppuunmyyty. Jos on epävarmuutta, niin kyllä se tällaisessa tilanteessa sitten nousee esiin.

Mutta ei se nyt huono esitys ollut.