Mitäpä muuta otsikoksi kuin: Kuunnelkaa Kurt Vilea

Sonic Youthin Kim Gordon suosittelee. Ja hannes:

Vuoden toinen vuoden paras levy! Se on philadelphialaisen singersongwriter Kurt Vilen älppäri Smoke Ring For My Halo. Voiko tällaista enää edes olla kyllä on eikö ole uskomatonta. Nimittäin vaivatonta, parhaimmillaan suorastaan soljuvaa poppia ja koko ajan kuitenkin tarpeeksi rosoista, syvää ja no mitä kaikkea. Kevyitä piisejä, raskaita piisejä ja silti koko ajan vaivatonta ja kekseliästä. Ja joku tosiaan osaa vielä tehdä pop-koukkuja.

Profiileissa Kurt Vilea verrataan Bruce Springsteeniin, mutta ei. Cat Stevens ja Jackson Browne kertovat ehkä enemmän, paitsi että tämä on parempaa. Suomalaisista tulee ekana mieleen Matti Johannes Koivu.

Minun on vaikea käsittää, että jonkun mielestä oheinen Jesus Fever ei olisi hieno kappale.

Nollapisteen juurilla

Absoluuttinen Nollapiste juhlii 20-vuotista olemassaoloaan Roots-illoilla, joissa se soittaa piisejä ensimmäisiltä levyiltään ja lisäksi vastikään julkituotuja kappaleitaan uran alusta. 0piste on ennenkin ollut pääsiaisen aikaan Seinäjoella ja nyt oli taas.

Pitää olla rehellinen tässä maailmassa: kyllä se pahan maun jätti. Ja sanon näin, vaikka bändi esitti kappaleen, jossa joku on aina hereillä kello neljä. Se oli sellainen läpisoitanta, kuten vähän muutenkin koko keikka. Välillä tuntui, että esiintymässä on ylimielinen helsinkiläisbändi, jossa varsinkin solisti uskoo olevansa kovinkin viehättävä ja hauska ja nokkela. No ei nyt ollut.

Uusien tai "uusien" piisien varaan on tietenkin aina hankala rakentaa ekstaattista keikkaa, mutta ehkäpä on sille syynsä, ettei noita kappaleita aiemmin levylle viety. Niissä oli hetkiä, mutta sitten taas tylsyyttä ja välillä ihmeellisiä ratkaisuja. Eräässä piisissä Aki Lääkkölä veti kitarakuviota, joka istuisi Agentsin ohjelmistoon, taikka sitten jonkun 50-luvun iskelmällisen rautalankabändin tuotantoon.

Välillä Tommi Liimatta astui sivuun mikkitelineen viereltä ja silloin bändi tuntui olevan parhaimmillaan. Illan kohokohta oli Sunnuntai (se ravikansapiisi), johon Lääkkölä veti mainion soolon. Kai minä nyt sitten nykyään tykkään kitarasankareista.

Mutta en minä halua liikaa Tommia haukkua. Encoressa tullut tarina opiskelupaikkakunnalle muutosta oli hupaisa, kovin hupaisa. Silloin vasta keikka heräsi henkiin.

Yleisöä oli enemmän kuin viimeksi tuossa paikassa, ainakin melko varmasti muistaakseni, vaikka nyt olikin tämmöinen hassuttelukiertue.

No, ensi kerralla paremmin, tai jotain. Ja nykyään sen Janne Hastin pitää olla mukana, kyllä näin on.

Vuoden eka paras levy

Tuossa joku päivä kuulin radiosta uuden TV on the Radio -piisin ja ajattelin, että ihan kiva. Kun maailmassa on paljon mielenkiintoista musiikkia ja rajallisesti aikaa, ihan kiva ei aina riitä. Mutta äsken sitten päätin sattumalta kuunnella bändin uuden levyn Nine Types of Light. Eipä ole syytä katua. Levy on aivan loistava.

TV on the Radio on tuollainen jokahipsterin suosikkijuttu, mustien miesten bändi Brooklynista. Aiemmin se on jäänyt mieleen lähinnä Librarian-piisistään. Olenhan nuo aiemmat levyt läpi kahlannut, mutta vain kerran. Uusi levy innostaa tutustumaan niihin tarkemmin.

TV on the Radio muistuttaa paljon The Nationalia, mutta rytmejä on vähän enemmän. Lisäksi on falsettilaulua. Ehdoton suositus täältä. Kamppailu vuoden 2011 levystä on alkanut.

Sikäli tässä oli sattumaa mukana, että juuri edellispäivänä 20.4. bändin basisti Gerard Smith oli kuollut syöpään.

Ja sattumista toiseen: pitkään piti kuunnella Dungenia, koska sehän on mitä ilmeisintä hannesmusaa. Mutta ehkä juuri siksi en kunnellut, kun oli pakko. Sitten kuuntelin Anna Järvistä ja tajusin, että Dungen soittaa taustalla. Päätinpä, että kokeillaan nyt. Ja onhan se komiaa. Ruotsalaista popprogea, pakko tykätä.

Sääli on sairautta

Maailman parhaan yhtyeen This Empty Flow'n äänittämä maailman paras levy Magenta Skycode on julkaistu vinyylinä uudelleen. Kävin hakemassa sen pois kaupasta. Sitten pitäisi vielä hommata se levysoitin.

Mitäpä tässä muuta kuin että sääliksi käy niitä, jotka eivät levyä ole kuulleet.

hannes is a punk Judy is a runt

Punk jatkuu toista päivää, mutta hullulla tavalla. YleX:ssä soi kuuntelijatoiveena ihan kiva Rancidin ralli Fall Back Down. Se sai minut muistamaan, että bändillä oli kiva kappale Time Bomb. No, kuuntelemaan siis.

MUTTA! Olin unohtanut kokonaan Ruby Sohon. Sekin on Rancidin piisi. Ja kova.

En muista mikä Rancidin maine oli 90-luvulla. Varmaan liian kaupallinen. So what. Hauskaa punkrockia.

Nykyään noi piisit opitaan tuntemaan kuulemma Guitar Heroesista

Jello. Kuva on itse ottama.

Tuossa yhtenä päivänä piti ottaa autoon pari cd-levyä, koska oli matkaa ja odotettavissa huonoa radiota. Summassa tuli mukaan muun muassa White Light, White Heat, White Trash joka tietenkin on Social Distortionin kova levy. Jostain syystä tähän levyyn on kuitenkin kohdistunut pelko, että se ei joskus olisikaan niin kova kuin muistaa. Siksi kuuntelen sitä liian harvoin. Aina se on kuitenkin ollut kova, kuten oli taas.

Välttämättä se ei tarkoita, että levy tarvitsee enemmän kuuntelemista, mutta ehkä kuitenkin vähän enemmän. Kun se on niin kova. Kova on. (Tässä nyt tietenkin pohjustetaan sitä, että bändi tulee kesällä Seinäjoelle, ja silloin pitää sanoa, että "aina kannattanu.")

Toinen samanlainen levy on Dead Kennedysin klassinen Fresh Fruit for Rotting Vegetables, ihan hirmuinen esikoislevy. Dead Kennedysiin minulla ei ole samanlaista jo teini-iässä alkanutta tiivistä suhdetta kuin Social Distortioniin. Kiintymys on enemmän arvostukseen perustuvaa. Kuuntelin äsken ko. levyn ja se oli täyttä timanttia. Sen jälkeen koko ilta sujuikin punkin parissa. Jos vaikka antaisi The Damnedille ensimmäisen tagin tässä blogissa, vai saattaapa tuo olla tullut mainituksi.

Kun radion aukaisee

Yleisradion nuorisomusiikkitarjonnan alennustilasta on esitetty monta tiukkaa perustelua, mutta ei se pelkästään alennusta ole. Nytkin yhdellä automatkalla tuli neljä (4) kokemusta.

1. Jarkko Martikaisen levyltä Usko soi kappale Jos mulla menisi todella huonosti. Ensin piti miettiä kuka laulaa, mutta Jarkkohan se. Heti alussa tuli selväksi, että kun on karismaa, tarvitaan vain akustinen soitin ja yksi kappale lauluääntä.

2. Lampela & Lampi -parivaljakolta soi Sirkuskarhu ja sehän oli jännittävä tuttavuus. En tiedä miten hyvä, mutta ainakin persoonallinen ja kiinnostava, mikä on enemmän kuin moni asia.

3. Perttu Häkkisen shöyssä soi ensin saksalaista reggaeta..

4...ja taisi heti toisena piisinä taisi tulla Supo-nimisen bändin Taivas mustaa purppuraa -piisi. Hauskaa Black Sabbathia, tosin videon perusteella vähemmän hauskaa (tai vielä enemmän hauskaa.) Ja niin, siinä soittaa bassoa ex-Rubik-mies Arvi.



No lisäksi on sanottava, että siinä soi myös Mars Volta, joka on aina hyvä, ei siis mikään kokemus ollut. Ja sitten myös jotain todella keskinkertaista amerikkaorientoitunutta rockia, josta osa oli suomalaista.

Onnellinen perhe

Olen tässäkin blogissa julistanut kuinka ei oikein kiinnosta lukea bändihistoriikkeja sun muita. Mikä nyt kyllä on kummallista sinänsä, kun kiinnostaa lukea elämäkertoja yleensä. Että mitä suotta unhoittamaan sellaista, jossa on yleensä liuta elämäkertoja samassa.

No nyt tuli luettua yksi bändikirja, kun lupasin arvostella Joey Ramonen veljen Mickey Leighin kokemuksiin perustuvan ja Legs McNeilin kanssa kirjoitetun kirjan Veljeni Joey Ramone. Avasi tuo sikälikin tajuntaa, että Ramonesin kappas, kappas hei ei ole mitenkään erityisempää vaikutusta tehnyt. Periaatteessa olen pitänyt Ramonesista ajatuksena, mutta ramopunkin saralla suomalaiset ovat iskeneet kovempaa.

Tiesinhän minä, että Ramo-perhe oli ssssssekanen, mutta että tuolla tavalla... huh-huh. Vaan hyvä kirja oli, tavallaan. Ja tuli kuuneltua noita veli-Mickeyn yhtyeitäkin sitten. Mukavaa amerikanrokkia.

Juuri olen lukenut ja arvostellut Nalle Östermanin Härmägeddön-kirjan, joka on kyllä sitten kaikkien paras lukea, vaikka ainakin ensialkuun se saattaa vastenmieliseltä vaikuttaa. Kyllä se palkitsee, ja eiköhän sitä lueta vuosien jälkeen merkittävänä ajankuvana.

Päiväkahvikeskustelut - eteenpäin on menty

Työpaikan kahvitaukokeskusteluissa on mukana usein myös Jouko, mutta olisi väärin sanoa, että Joukossa tyhmyys tiivistyy. Kyllä se on meidän kaikkien vika - varsinkin perjantaina.

Mistä seuraa se, että jos perjantaina kahvipöydässä siteerataan ulkomuistista muutakin kuin Petri Nygårdin lyriikkaa, virinnyt keskustelu on älyllisesti poikkeuksellisen stimuloiva.

Stimulantti oli yllätys yllätys kahvi. Kahvinjuonnista päästiin riippuvuuksiin ja nyt lukija tietää mihin siitä.

Mutta valitettavasti en osannut siteerata täysin oikein Absoluuttisen Nollapisteen Pyhä nynny -kappaletta.

Kahvinjuonnin elämää jäsentävästä tehtävstä ja muusta sellaisesta Tommi Liimatta laulaa näin:

Aina on oltava riippuvuus,
Se ensimmäisen pakon päivään tuo, jäsentää valveen
Ja tarpeen luo - se ei tyydy, se etenee.
Mitäs jos puuttuu riippuvuus,
Mikä retkille antaa syyn ja sysää rikkeisiin?
Niin olet yksin kuin joku taruolento.

Sehän on niin sanotusti laittamattomasti sanottu.

Myöhemminhän kappaleessa myös vakavoidutaan saaliin edessä. E.m. keskustelu kesken perjantai-iltapäivän väsymyshysterian on saalis, jonka ääressä vakavoiduin. Siinähän nimittäin siteerattiin yhtä ja toista, kunnes lopulta aika nopeasti Pyhä Petri Nygård teki paluun.

Keskustelen Samuli Putron kanssa lehdistön välityksellä

Kirjoitin taannoin muun muassa:

Kun Samuli Putro pääsee kohtaan "myöö-hem-min illl-lal-la" hän tietää mitä tapahtuu muutaman sekunnin kuluttua. Luulen, että siinä tilanteessa soittaja saa tunteen vallasta. Valta kiehtoo sitäkin, joka sitä ei tunnusta. Kun tietää, että kohta koko jengi pogoo, on vaikea olla saamatta kusta päähänsä.

Suessa Samuli vastaa: "Niillä keikoilla, varsinkin kappaleiden Talo tai Harri aikana yleisön reaktiot olivat uudenlaisia. Aloin ymmärtää, että nyt ovat piisit kohdallaan."

Nais tu nou.