Kaukaisessa galaksissa, kauan aikaa sitten, eli Helsingin Kaivopuistossa vuonna 1981 The Durutti Column esitti kappaleen Missing Boy. Se on siksi kova veto, että siitä on puhuttu tässä blogissa.
Harva yksittäinen live-esitys on tehnyt tähän ihmisen poikaan yhtä kovaa vaikutusta, mutta siihenpä se sitten jäi, se vaikuttuminen. Musiikkia on nykyisin niin helppo saada käsiinsä, että jos se on hankalaa, niin hankkiminen jää tekemättä. Intuitiivisesti, ja sattumalta ihan oikein, oletin, että The Durutti Columnin tuotantoa ei ole kovin helppo saada kuunneltavaksi. Nyt kun tiedän paremmin, niin voin kertoa, että näin pitkään olikin, mutta bändin The Factoryn aikoina tekemät levyt on sittemmin julkaistu uudelleen ja ne kyllä haltuunsa saisi.
Kokonaan toinen asia on sitten se, että bändi on ollut koko ajan aktiivinen, ja kun sanon aktiivinen, myös tarkoitan aktiivista. The Durutti Column on julkaissut levyjä suunnilleen joka vuosi 2000-luvulla. Nytpä on sellainen ilosanoma kerrottavana, että nuo levyt on laitettu Spotifyhyn.
Onko se musiikki sitten tylsää breikaamatta jättäneen wannabe-neron kilkuttelua? No ei se ole, vaan kiehtovaa, salaperäistä musiikkia, jossa on samanlaisuuden pohjavire, tinkimättömyys, mutta koko ajan myös jotain uutta ja raikasta. On eri laulajia, rohkeaa kokeilua moderneilla rytmeillä ja pohjilla, mutta koko ajan myös sopivan laiskahkoa kitarointia ja syvämietteistä synkistelyä, sitä mistä tässä on kyse.
Mistä tässä on kyse? Jos tykkäät The Curesta, niin tykännet The Durutti Columnista. Jos tykkäät Jori Sjöroosista, tykkäät The Durutti Columnista. The Durutti Column on jammailevampaa, väljempää ja ehdottomasti laiskempaa kuin vaikka nyt The Cure. Laiskuus on hyvä juttu. Se on välinpitämättömyyttä muiden odotuksista. 2000-luvulla kukaan ei ole odottanut, että The Durutti Column breikkaisi. Se on varmasti auttanut siinä, että yhtyeen musiikki on niin tyylikästä ja hienoa. Jos bändi haluaa huuliharppua musiikkiin, se laittaa huuliharppua musiikkiin (The Fields of Athenry). Kaikki eivät tohtisi näin tehdä.
The Durutti Column on tietenkin oikeastaan yhtä kuin Vini Reilly. Tämän bändin entiset jäsenevät ovat muun muassa kuolleet kirvesmurhaajan tappamina. Yksi on. Muitakin on kuollut. Syöpään ja sellaiseen. Ainakin yksi on. Mutta se nyt ei ole niin tylikästä, kuin tuo kirvesmurhaajajuttu. Annetaanpa siis sen jäädä viimeisenä mieleen.
Ja menkäähän nyt kuuntelemaan niitä 2000-luvun juttuja. Kuunnelkaa nyt vaikka Interleukin (For Anthony), jossa on aika vaikuttava kuoro. Ja melkoinen seikkailukitara. Ja se akustinen päälle. Aivan uskomatonta.
lauantai 24. syyskuuta 2011
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
Antaa olla jo 20 vuotta
Tällä viikolla 20 vuotta sitten Geffen julkaisi Nevermind-nimisen levyn, kuuman lätyn. SPIN-niminen julkaisu on tuottanut Nevermindista uuden version, jossa on covereita.
Semisuurta yleisöä viehättänee, että Meat Puppets ja The Vaselines tekevät versioitaan Nirvanasta, sillä Nirvanahan aikoinaan coveroi ko. orkestereita.
Parin kierroksen jälkeen viehättävimmältä vedolta vaikuttaa Butch Walker & The Black Widowsin versio In Bloomista. Kyseessä on alunperinkin levyn paras piisi, joten onhan siinä tsäänssi onnistua. Mustien leskien ilollismielinen veto taputuksineen on sopivan kiero minun makuuni.
Kaikkein erikoisin nauhoite on 62-vuotiaan soul-laulaja Charles Bradleyn suorite. Charles Bradley & The Menahan Street Band veivaa Stay Awayn aivan uusiksi ja jättää laulamatta linen "god is gay."
Pieni pettymys jää Breedistä, jonka versioi tuttu juttu Titus Andronicus. Ei oikein lähe. Mutta ehkä se siitä.
Lataa levy tuolta: http://www.spin.com/articles/free-album-spin-tribute-nirvanas-nevermind
Kyllähän näitä muisteloita nyt tulee, mutta koetetaan jaksaa.
lauantai 17. syyskuuta 2011
Minä olen siellä vähän myöhässä
Kiitos kuuluu aina koko joukkueelle. Tällä kertaa pitää kiittää nettipoppilehti Nuorgamia, siitä että kun kohta kerron ahaa-elämyksestä, niin he ovat vastuussa.
Nimittäin monestihan sanoitukset ovat aika yhdentekeviä. Näin on varsinkin, jos musiikki on niin sanottua bilemusiikkia.
No nyt on myönnettävä, että olen LCD Soundsystemiä kuunnellut nimenomaan bilemusamoodilla, vaikka olenkin tiennyt että Murphyn James on keski-ikäinen, tavallisen näköinen musanörtti, ja sellaisellahan voi olla asiaakin.
Jonkinlaisena Suomen virallisena LCD-propagandakanavana toimivan Nuorgamin Mahlanjuoksuttaja-artikkeli Murphysta sai kuuntelemaan toisella korvalla ko. musiikkia, ja kas, sieltähän helmi löytyi.
Losing My Edgen vimmaiseksi turhautuneisuudeksi yltyvä sanoitus on nerokas, pysäyttävä, upea, hauska, koskettava ja mitä muuta.
Ensin surullismielisehkö, mutta kuitenkin setämäinen huomio:
Oikeasti kappaleen minää ottaa pattiin:
Niin, onhan hän sentään ollut jotain ja kiertänyt muutakin kuin tahkoa:
No niin, kyllähän ne ovat aika hyviä...:
Ja sitten MINÄ sanoo, mitä on kuullut SINUN tekevän. Ja alkaa sylkeä myrkkyä: minä sentään olen vaikka mitä:
Briljanttia menoa, hieno kappale. On siitä videokin, mutta se on lyhyt versio. Kuuntele nyt sitten vaikka tuosta: http://www.youtube.com/watch?v=I_j8BG-ybng
(Jostain syystä bloggeri ei nyt tykkää linkittää.)
Nimittäin monestihan sanoitukset ovat aika yhdentekeviä. Näin on varsinkin, jos musiikki on niin sanottua bilemusiikkia.
No nyt on myönnettävä, että olen LCD Soundsystemiä kuunnellut nimenomaan bilemusamoodilla, vaikka olenkin tiennyt että Murphyn James on keski-ikäinen, tavallisen näköinen musanörtti, ja sellaisellahan voi olla asiaakin.
Jonkinlaisena Suomen virallisena LCD-propagandakanavana toimivan Nuorgamin Mahlanjuoksuttaja-artikkeli Murphysta sai kuuntelemaan toisella korvalla ko. musiikkia, ja kas, sieltähän helmi löytyi.
Losing My Edgen vimmaiseksi turhautuneisuudeksi yltyvä sanoitus on nerokas, pysäyttävä, upea, hauska, koskettava ja mitä muuta.
Ensin surullismielisehkö, mutta kuitenkin setämäinen huomio:
Yeah, I'm losing my edge.
I'm losing my edge.
The kids are coming up from behind.
I'm losing my edge.
I'm losing my edge to the kids from France and from London.
But I was there.
Oikeasti kappaleen minää ottaa pattiin:
I'm losing my edge to the art-school Brooklynites in little jackets and borrowed nostalgia for the unremembered eighties.
Niin, onhan hän sentään ollut jotain ja kiertänyt muutakin kuin tahkoa:
I used to work in the record store.
I had everything before anyone.
I was there in the Paradise Garage DJ booth with Larry Levan.
I was there in Jamaica during the great sound clashes.
I woke up naked on the beach in Ibiza in 1988.
No niin, kyllähän ne ovat aika hyviä...:
But I'm losing my edge to better-looking people with better ideas and more talent.
And they're actually really, really nice.
Ja sitten MINÄ sanoo, mitä on kuullut SINUN tekevän. Ja alkaa sylkeä myrkkyä: minä sentään olen vaikka mitä:
But have you seen my records?
Briljanttia menoa, hieno kappale. On siitä videokin, mutta se on lyhyt versio. Kuuntele nyt sitten vaikka tuosta: http://www.youtube.com/watch?v=I_j8BG-ybng
(Jostain syystä bloggeri ei nyt tykkää linkittää.)
torstai 15. syyskuuta 2011
Yöllä on lämmin
Niinhän se on, että jos tuoretta poplistaa kuuntelee, niin ihminen toteaa sen sisältävän pääosin kamalaa törkyä. Kymmenen vuoden takainen lista tuottaa ahaa-elämyksiä, ja kun on kulunut 20 vuotta, alkaa nostalgia tehdä jo tehtävänsä.
Kun mennään sitten vaikka 40 vuoden taakse, niin yllättävän moni kappale kuulostaa hyvältä, ja ne jotka eivät, kuulostavat mielenkiintoisilta.
Uskon vakaasti siihen, että kyse ei ole siitä, että ennen tehtiin kaikki paremmin. Aika vain tekee tehtävänsä. Mieleni tekisi käyttää tuota yliopistossa opiskelleiden tunnussanaa, eli kontekstia, mutta en käytä. En siis sano, että konteksti muuttuu. Vaan että ympäristö muuttuu, ja popkappale tunkeutuu ympäristöön ilman aikalaisrasitteita.
Tämä pitkä johdanto vie siihen, että Sandran kappale In the Heat of the Night on erikova kappale. 80-luvulla se lie laskettu pelkäksi päiväperhoksi. Nyt se kuulostaa liki täydelliseltä pop-piisiltä.
Ja miksi ei kuulostaisi. Sandra on pätevä popemäntä. Kappaleen on tehnyt Michael Cretu, jota toki voi myös vihata, mutta josta on pakko silti sanoa, että mies osaa hommansa.
In the Heat of the Nightissa on riittävät säkeet, takuuvarma kertsi, juuri
oikenlaiset soundit ja pieniä, komeita koukkuja jatkuvasti, mutta ei ylen määrin.
Hienoimpana koukkuna on kolmen eri vokaalikerroksen olemassaolo. Ensin on Sandran laulu, johon Michael Cretu vastaa vielä suuremmalla emotionaalisella panoksella kuin Sandra. Ja tähän vastaa sitten geneerinen bändipoika taustalaulullaan. Sitten tulee kosketinsoolo ja sama vuoropuhelu uudestaan. Kitara uljahtaa (ulista-verbin taivutus) ja kappale alkaa olla ohi...
Monta kohtaa, jotka liikuttavat, monta kohtaa joka saa tekemään di-di-di-dii-tyylistä scättiä, monta hienoa kohtaa vetää ilmasähkörumpuja tai ilmakosketinsoittoa.
Minä en tuosta esityksestä löydä virhettä. Muuta kuin sen, että video on epäilyttävä.
Kun mennään sitten vaikka 40 vuoden taakse, niin yllättävän moni kappale kuulostaa hyvältä, ja ne jotka eivät, kuulostavat mielenkiintoisilta.
Uskon vakaasti siihen, että kyse ei ole siitä, että ennen tehtiin kaikki paremmin. Aika vain tekee tehtävänsä. Mieleni tekisi käyttää tuota yliopistossa opiskelleiden tunnussanaa, eli kontekstia, mutta en käytä. En siis sano, että konteksti muuttuu. Vaan että ympäristö muuttuu, ja popkappale tunkeutuu ympäristöön ilman aikalaisrasitteita.
Tämä pitkä johdanto vie siihen, että Sandran kappale In the Heat of the Night on erikova kappale. 80-luvulla se lie laskettu pelkäksi päiväperhoksi. Nyt se kuulostaa liki täydelliseltä pop-piisiltä.
Ja miksi ei kuulostaisi. Sandra on pätevä popemäntä. Kappaleen on tehnyt Michael Cretu, jota toki voi myös vihata, mutta josta on pakko silti sanoa, että mies osaa hommansa.
In the Heat of the Nightissa on riittävät säkeet, takuuvarma kertsi, juuri
oikenlaiset soundit ja pieniä, komeita koukkuja jatkuvasti, mutta ei ylen määrin.
Hienoimpana koukkuna on kolmen eri vokaalikerroksen olemassaolo. Ensin on Sandran laulu, johon Michael Cretu vastaa vielä suuremmalla emotionaalisella panoksella kuin Sandra. Ja tähän vastaa sitten geneerinen bändipoika taustalaulullaan. Sitten tulee kosketinsoolo ja sama vuoropuhelu uudestaan. Kitara uljahtaa (ulista-verbin taivutus) ja kappale alkaa olla ohi...
Monta kohtaa, jotka liikuttavat, monta kohtaa joka saa tekemään di-di-di-dii-tyylistä scättiä, monta hienoa kohtaa vetää ilmasähkörumpuja tai ilmakosketinsoittoa.
Minä en tuosta esityksestä löydä virhettä. Muuta kuin sen, että video on epäilyttävä.
tiistai 13. syyskuuta 2011
Kyldyyri, kyldyyri, siitä nyt huuto on syyri
Viime ajat seikkailuni popmusiikin parissa ovat olleet vähäisehköjä, pinnallisehkoja ja hapuilevahkoja. Parannan ehkä tapani, ja sille on jo innoituskin, jonka lopuksi kerron.
Muuta mieleen eksynyttä:
a) saakohan Halpa-Hallin soundtrackeja ostaa jostain? Välillä lounge laukeaa luovaksi vapaa-assosiaatiojazziksi, hetkittäin tulee mieleen Steely Danin viimeistelty tyylikkyys, mutta säröisemmin ja arvaamattomampana. Häpeilemättömästä tarttuvuudesta lisäpisteet.
b) olen kuunnellut klassista taas välillä. Bach on jees. Händel kanssa. Schubertin Ave Maria on hieno. Shostakovitsh, Stravinsky ja Tshaikovski tappelivat ja Stravinski taisi voittaa. Tilanne voi muuttua tarkistuslaskennan jälkeen.
c) Rumban keikka-arvion perusteella Primal Scream veti vahvasti. Screamadelican kovuutta tsukin tarvitsee sen kummemmin painottaa. (Paitsi töissä piti, kun ei uskottu!)((Eka maininta Primal Screamista vasta nyt tässä blogissa!))
d) Että mitäkö kuuntelen? Cocteau Twins. Olen tiennyt kovaksi, mutta ehkä se nimi on etäännyttänyt. Samaan aikaan jotenkin daideellinen nimi ja vulgaari, kun on coc.
Muuta mieleen eksynyttä:
a) saakohan Halpa-Hallin soundtrackeja ostaa jostain? Välillä lounge laukeaa luovaksi vapaa-assosiaatiojazziksi, hetkittäin tulee mieleen Steely Danin viimeistelty tyylikkyys, mutta säröisemmin ja arvaamattomampana. Häpeilemättömästä tarttuvuudesta lisäpisteet.
b) olen kuunnellut klassista taas välillä. Bach on jees. Händel kanssa. Schubertin Ave Maria on hieno. Shostakovitsh, Stravinsky ja Tshaikovski tappelivat ja Stravinski taisi voittaa. Tilanne voi muuttua tarkistuslaskennan jälkeen.
c) Rumban keikka-arvion perusteella Primal Scream veti vahvasti. Screamadelican kovuutta tsukin tarvitsee sen kummemmin painottaa. (Paitsi töissä piti, kun ei uskottu!)((Eka maininta Primal Screamista vasta nyt tässä blogissa!))
d) Että mitäkö kuuntelen? Cocteau Twins. Olen tiennyt kovaksi, mutta ehkä se nimi on etäännyttänyt. Samaan aikaan jotenkin daideellinen nimi ja vulgaari, kun on coc.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)