Kaukaisessa galaksissa, kauan aikaa sitten, eli Helsingin Kaivopuistossa vuonna 1981 The Durutti Column esitti kappaleen Missing Boy. Se on siksi kova veto, että siitä on puhuttu tässä blogissa.
Harva yksittäinen live-esitys on tehnyt tähän ihmisen poikaan yhtä kovaa vaikutusta, mutta siihenpä se sitten jäi, se vaikuttuminen. Musiikkia on nykyisin niin helppo saada käsiinsä, että jos se on hankalaa, niin hankkiminen jää tekemättä. Intuitiivisesti, ja sattumalta ihan oikein, oletin, että The Durutti Columnin tuotantoa ei ole kovin helppo saada kuunneltavaksi. Nyt kun tiedän paremmin, niin voin kertoa, että näin pitkään olikin, mutta bändin The Factoryn aikoina tekemät levyt on sittemmin julkaistu uudelleen ja ne kyllä haltuunsa saisi.
Kokonaan toinen asia on sitten se, että bändi on ollut koko ajan aktiivinen, ja kun sanon aktiivinen, myös tarkoitan aktiivista. The Durutti Column on julkaissut levyjä suunnilleen joka vuosi 2000-luvulla. Nytpä on sellainen ilosanoma kerrottavana, että nuo levyt on laitettu Spotifyhyn.
Onko se musiikki sitten tylsää breikaamatta jättäneen wannabe-neron kilkuttelua? No ei se ole, vaan kiehtovaa, salaperäistä musiikkia, jossa on samanlaisuuden pohjavire, tinkimättömyys, mutta koko ajan myös jotain uutta ja raikasta. On eri laulajia, rohkeaa kokeilua moderneilla rytmeillä ja pohjilla, mutta koko ajan myös sopivan laiskahkoa kitarointia ja syvämietteistä synkistelyä, sitä mistä tässä on kyse.
Mistä tässä on kyse? Jos tykkäät The Curesta, niin tykännet The Durutti Columnista. Jos tykkäät Jori Sjöroosista, tykkäät The Durutti Columnista. The Durutti Column on jammailevampaa, väljempää ja ehdottomasti laiskempaa kuin vaikka nyt The Cure. Laiskuus on hyvä juttu. Se on välinpitämättömyyttä muiden odotuksista. 2000-luvulla kukaan ei ole odottanut, että The Durutti Column breikkaisi. Se on varmasti auttanut siinä, että yhtyeen musiikki on niin tyylikästä ja hienoa. Jos bändi haluaa huuliharppua musiikkiin, se laittaa huuliharppua musiikkiin (The Fields of Athenry). Kaikki eivät tohtisi näin tehdä.
The Durutti Column on tietenkin oikeastaan yhtä kuin Vini Reilly. Tämän bändin entiset jäsenevät ovat muun muassa kuolleet kirvesmurhaajan tappamina. Yksi on. Muitakin on kuollut. Syöpään ja sellaiseen. Ainakin yksi on. Mutta se nyt ei ole niin tylikästä, kuin tuo kirvesmurhaajajuttu. Annetaanpa siis sen jäädä viimeisenä mieleen.
Ja menkäähän nyt kuuntelemaan niitä 2000-luvun juttuja. Kuunnelkaa nyt vaikka Interleukin (For Anthony), jossa on aika vaikuttava kuoro. Ja melkoinen seikkailukitara. Ja se akustinen päälle. Aivan uskomatonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti