Niinhän se on, että jos tuoretta poplistaa kuuntelee, niin ihminen toteaa sen sisältävän pääosin kamalaa törkyä. Kymmenen vuoden takainen lista tuottaa ahaa-elämyksiä, ja kun on kulunut 20 vuotta, alkaa nostalgia tehdä jo tehtävänsä.
Kun mennään sitten vaikka 40 vuoden taakse, niin yllättävän moni kappale kuulostaa hyvältä, ja ne jotka eivät, kuulostavat mielenkiintoisilta.
Uskon vakaasti siihen, että kyse ei ole siitä, että ennen tehtiin kaikki paremmin. Aika vain tekee tehtävänsä. Mieleni tekisi käyttää tuota yliopistossa opiskelleiden tunnussanaa, eli kontekstia, mutta en käytä. En siis sano, että konteksti muuttuu. Vaan että ympäristö muuttuu, ja popkappale tunkeutuu ympäristöön ilman aikalaisrasitteita.
Tämä pitkä johdanto vie siihen, että Sandran kappale In the Heat of the Night on erikova kappale. 80-luvulla se lie laskettu pelkäksi päiväperhoksi. Nyt se kuulostaa liki täydelliseltä pop-piisiltä.
Ja miksi ei kuulostaisi. Sandra on pätevä popemäntä. Kappaleen on tehnyt Michael Cretu, jota toki voi myös vihata, mutta josta on pakko silti sanoa, että mies osaa hommansa.
In the Heat of the Nightissa on riittävät säkeet, takuuvarma kertsi, juuri
oikenlaiset soundit ja pieniä, komeita koukkuja jatkuvasti, mutta ei ylen määrin.
Hienoimpana koukkuna on kolmen eri vokaalikerroksen olemassaolo. Ensin on Sandran laulu, johon Michael Cretu vastaa vielä suuremmalla emotionaalisella panoksella kuin Sandra. Ja tähän vastaa sitten geneerinen bändipoika taustalaulullaan. Sitten tulee kosketinsoolo ja sama vuoropuhelu uudestaan. Kitara uljahtaa (ulista-verbin taivutus) ja kappale alkaa olla ohi...
Monta kohtaa, jotka liikuttavat, monta kohtaa joka saa tekemään di-di-di-dii-tyylistä scättiä, monta hienoa kohtaa vetää ilmasähkörumpuja tai ilmakosketinsoittoa.
Minä en tuosta esityksestä löydä virhettä. Muuta kuin sen, että video on epäilyttävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti