Vuosikatsaus 2013, lue teksti, kuuntele soittolista!

Tässäpä taas: mitä kuuntelin tänä vuonna LastFM:n mukaan eniten ja kootut selitykset sille. Ainakin on selvää, että Suomi ja uudet suomalaiset artistit dominoivat vuotta 2013.

Artistit:

1. Maija Vilkkumaa. Helpoiten tällaisen listan kärkeen pääsee artisti, jolla on laaja tuotanto. Vilkkumaan Meikit, ketjut ja vyöt on kuulunut pitkään suosikkilevyihini, mutta tänä vuonna ne muutkin avautuivat aivan uudella tavalla. Aivan upea artisti.

2. Mew. Mewiä nyt vaan pitää kuunnella. Soi kesällä myös autossa paljon.

3. Marit Bergman. Ruotsin Vilkkumaa. Hankin tuotannon ja kuuntelin muutaman kerran läpi. Ihana.

4. Pet Shop Boys. PSB teki tänä vuonna kappaleen, joka soi S-Marketissa. PSB on klassikko, joka soi tasaisesti vuosi vuoden perään.

5. John Grant. Laulaja-lauluntekijöiden uusi kuningas. Upea ääni, ilmiömäinen tunnelman luoja.

6. Pimeys. Alkuvuoden löytö, vuoden paras levy -ehdokas ja vahva ehdokas myös vuoden piisi sarjassa. Suomirokkia, mutta jotenkin vinolla asenteella silti.

7. Samae Koskinen. Sympaattinen Samae teki upean hauskantuulisen levyn. Spoon River -kappale oli lievästi ylivoimainen kappale levyllä.

14. Minä ja Ville Ahonen, Streak and the Raven. Alkuvuoden tehokaksikko jakoi sijoituksen. Upeita levyjä, mutta jäivät kuitenkin loppuvuoden aikana aika vähälle kuuntelulle.

25. Blind Architect. Täysin puskista tullut kokkolalainen bändi, jonka debyyttilevy on vahva ehdokas vuoden parhaaksi albumiksi.
           
57. Black Twig, Sans Parade. Suomalaista rokkia ja suomalaista jotain. Black Twig soi läpi vuoden, mutta Sansa Parade teki huiman loppukirin. Jälkimmäisessä on ainesta yhdeksi uusista suosikkibändeistä.

60. Lara, Laivue. Rubikin Artturi Tairan käsissä Lara teki hienon pop-levyn. Laivue taas on jo parin vuoden ajan tehnyt tunnelmallista, progeen kallistuvaa musiikkia. Sen löysin nyt.

94. The Hearing. Pintandwefallista karanneen artistin upea levy tuo mieleen Vukin muutaman vuoden takaa.

101. Neøv. Suomen Mew. Ihan kiva.

Piisit:
           
1. Samae Koskinen – Spoon River. Vastustamaton hyvän mielen kappale. Ehti soida koko vuoden.
2. Loreen – Euphoria. Moderni klassikko. (No joo, vähän noloa, kun valitsin jo viime vuoden piisiksi. Mutta kun en päässyt eroon.)
3. PMMP – Koko show ja Minä ja Ville Ahonen – Ennen kuin kuolen. Moderni klassikko ja Ahosen Villen tanssipiisi.
5. Interpol – Success 6.  Shearwater – Animal Life 7. The Records – Starry Eyes. Spotifyn tehosoittolistalta suosikkeja.
 10. Blind Architect – Cure Me Dementia. Kappale, jonka avulla löysin Blind Architectin.
26. Grouplove – Ways To Go. Vuoden hauskin piisi.
29. Pimeys – Kunnia. Putroksi Putron paikalle.
39. Blind Architect – Sixth. Blind Architectin paras piisi.
53. Janna – Sä et ole hullu. Joulukuussa päähän jämähtänyt aivan upea kappale. Jannan kielenvaihto pelotti, mutta kai siitä hyvä tulee.

Ja sitten soittolista:
Vuosi 2013

Musta messu

Kirjataanpa tämä soma tappaus muistiin. Oranssi Pazuzu esiintyi marraskuussa Rytmikorjaamolla. Olin paikalla, mikä oli hyvä juttu. Aikoinaan OP oli Provinssirockissa, mutta silloin jaksoin kuunnella vain yhden kappaleen verran bändiä, josta en tiennyt etukäteen muuta kuin Kuolleet intiaanit -yhteydet.

Provinssionnettomuuden jälkeen olen kuunnellut ja havainnut bändin eturivin yhtyeeksi. Minähän en ole mitenkään raskaan metallin kohderyhmää, mutta hyvä räime toki kiinnostaa. Ja OP on sitä. Totta kai läpi tulee myös se taiteellisempi ote, joka tässä sitten viehättää vielä erityisesti.

Havaitsin uuden Rytmikorjaamon ensiluokkaiseksi keikkapaikaksi. Jos lämpöjä antaneen Domovoydin aikana saundit paljastuivat kirkkaiksi. Domovoyd oli ihan kiva.

Oranssi Pazuzu oli huippu. Oli todella hienoa olla keikalla, jossa ei tarvinnut odotella mitään pakollista kappaletta. Ja varmaan ensimmäistä kertaa koskaan olin oikeasti sitä mieltä, että keikka olisi saanut jatkua pitempään.

Kaiken muun kivan ohella on mainittava, että olipa piristävää, kun metallikitara vaihtui yhden piisin aikana rokkikitaraan. Kyllä oli hienoa!

Äänet erottuivat niin hyvin, että jäin esimerkiksi tuijottelemaan rumpalin työskentelyä ja iskuja. En osaa sanoa niistä kyllä muuta kuin muustakaan, että hyvältä kuulosti.

Ihan parasta.

Vuoden levy Kokkolasta?!

Edellisessä postauksessa mainittu Blind Architect hiipi tehosoittoon. Kuuntelun lomassa aloin miettiä, mistä moinen teos mahtaa tulla. Edinburgh ja Glasgow olivat ilmeiset epäillyt. Toisena varteenotettavana vaihtoehtona pidin jotakin yhdysvaltalaista keskisuurta yliopisto- tai teknologiakuapunkia. Vielä ajattelin yllärivaihtoehtona saksankielistä Eurooppaa.

Kokkolasta. Kokkolasta ovat.

Tänä vuonna ovat nyt Seinäjoki (Streak and the Raven) ja Kokkola lyöneet aika kovat kortit pöytään. Missä on Vaasan, missä Pietarsaaren vastaus?

Blind Architectin levyn nimi on We Felt Mountains (Just Before We Fell). Nimi kertoo poikkeuksellisen hyvin siitä, mitä kiekko sisältää. Suuria tavoitellaan, melankolia on seurana. Levyllä on vain kuusi piisiä, mutta laatu kyllä korvaa määrän.

Cure Me Dementia on ihan ehdoton suosikki edelleen. Lopun hillittyä rysköötä kuuntelisi tuntikaupalla. Levyn päättävä Sixth saattaa kiilata silti vielä edelle. Se on bändille tärkeä kappale, kaunistakin kauniimpi. Tunnetta täynnä olevat levyt voivat sortua ylitunteellisuuteen, mutta Sixthissa, luulen, päästää aidon äärelle.

Cure Me Dementia

Sixth

Lebanon

Tusina piisejä, ei tusinapiisejä

Tässä Uudehkoa musiikkia tai tässä Uudehkoa musiikkia on soittolista lähinnä minulle ennestään tuntemattomilta artisteilta ja vuodelta 2013. Yksi piisi taitaa olla vanhempi (Home). Kolmasosa on kyllä tuttuja artisteja, mutta ovat tehneet jotain sellaista, että päätyvät tänne tuoreuden sekaan.

Grouplove: Ways To Go. Olisi kesän 2013 tunnuskappale, ellen olisi löytänyt tätä vasta syyskuussa. Vähän niinkun hunningolle joutunut Arcade Fire, joka vetää spiidin voimalla ja on löytänyt elektron.

Blind Architect: Cure Me Dementia. Jamittelua, jossa hakataan runpuja ja lyödään pieniä koukkuja sinne tänne. Mutta miten hienoja koukkuja! Jossain vaiheessa sitä jää kuuntelemaan joka soitinta erikseen. Tulee mieleen nyt ainakin sellainen bändi kun Archive. Jonnet ei muista, hädin tuskin minäkään.

Dan Friel: Valedictorian. Elektroa punk-asenteella. Titus Andronicuksen väkivaltaisuus on varmasti insipiroinut Frieliä. Tässä mennään koko ajan talla pohjassa eikä pyydellä anteeksi - ja sitten vielä kiihtyy!

Dan Carroll: (It Was) Lust Not Love. Tom Pettyä. Hyvää Tom Pettyä. Alle kolmen minuutin puristus, mukana taustataputukset - luulitko muuta? Ei omaperäistä, ei tarvitse olla.

Håkan Hellström: Det kommer aldrig va över för mig. Håkan varastaa The Killersiä niin röyhkeästi, että ei voi kuin tykätä. On se vaan vekkuli.

Savages: Flying To Berlin. Musta Paraati! Ihan selvää Mustaa Paraatia! Hyvä Suomi! Enemmän kiinnostavaa kuin hyvää kamaa.

Manic Street Preachers ft. Richard Hawley: Rewind the Film. MSP ei ole tehnyt mitään kiinnostavaa about 15 vuoteen. Richard Hawley on. Nyt voimat on yhdistetty. Parasta MSP:tä 15 vuoteen. Hitaasti uppoavaa kamaa, joka on tehty meille keski-ikäisille. Hawleyn ääni on uskomattoman komea, joskin jotenkin raskas kuunnella isoina annoksina.

Holy Ghost!: Dumb Disco Ideas. Eikö se nyt sanota jo piisin nimessä? Kahdeksan minuuttia funkahtavaa bassoa ja kilkutusta.

Arctic Monkeys: Do I Wanna Know? Pojat on nyt miehiä, ja jos antaa hypen anteeksi, niin on tämä hyvää rokkia.

Newsted: Heroic Dose. Biitleistäkin paras oli George.

Edward Sharpe & The Magnetic Zeros: Home. Jos Johnnny Cash ja June Carter olisivat ruvenneet hipeiksi ja kiertäneet maata hampun voimalla, olisi tullut jotain tällaista. Ärsyttää varmasti usemapaa ihmistä kuin ilahduttaa.

Iisa: Perjantai. Jos maailma on ok paikka, Iisa myy enemmän kuin Jenni Vartiainen. :takiaispallo:

U-käännös helvetin esiporteilta

Valo lankeaa Jonna Löfgrenin ylle.

Sunnuntai oli kovin kiva päivä Provinssissa myös vuonna 2013, mutta näitä lauseita seuraa usein mutta. Mutta yleisöä oli vähän, välillä hävettävän vähän. Päivän avauksessa Samae Koskista kuunteli muutama kymmenen ihmistä, alkuillasta White Lies soitti päälavalla miniyleisölle ja kun Glasvegas aloitti YleX:n teltassa oman esityksensä, väkimäärä oli samae-luokkaa.

Samae Koskinen sai epäkiitollisen kunnian avata sunnuntai kello 13.30. Festarialueella ei tarvinnut pelätä kolareita, ja väljyyttä oli keikkapaikallakin. Samaen bändi Korvalääke on erinomaisen ammattitaitoinen ja mukana olleet jousisoittimet toivat mukavaa lisäarvoa keikkaan. Kappaleet olivat tietysti hienoja, varsinkin homman aloittanut Hieno päivä oli kuin mittatilaustyö hetkeen. Kunpa useampi olisi siitä päässyt osalliseksi.

Samae itse ei pettänyt odotuksia, vaan oli sympaattinen ja leppoisa. Välillä ehkä liiankin toverillinen. Rokkikukkosäädintä on ehkä käännettävä vähän kaakkoa kohti. Hieno mies tuo Samae kaikkinensa on. Ja YleX:staä tuttu Veli Kauppinen on hupaisaa seurattavaa basson varressa. Pattijoen paroni...

Ismo Alanko aloitteli päälavalla Samaen soittaessa omiaan. Pääosan keikasta näin. Se oli taattua laatua Alangolta. Tässä vaiheessa minulla ei ollut vähään aikaan suunnitelmia, ja olin lyöttäytynyt seuraan, joka ajoi minua kohti turmiota. Helvetin ensimmäinen esikartano oli Stella, joka on laimeudessaan järkyttävä. Vartti viiva 20 minuuttia meni siinä, kunnes ympärilläni olevat ihmiset alkoivat puuhata Kaija Koon katsomista. En ole sentään täyttä ymmärrystä vailla. Jäin mieluummin kuuntelemaan toisella korvalla Nicolea.

Kello 17.15 alkoi saarilavalla Pertti Kurikan Nimipäivien show. Menin keikalle epäillen semisti sitä, nauretaanko bändille vai bändin kanssa. Keikan jälkeen olin vakuuttunut siitä, että PKN on mainio punkbändi. Toisaalta osa keikan hauskuudesta johtui siitä, että bändin jäsenet laukovat aivan mitä tahansa. Kyllä siinä välillä varmaan tulee hihiteltyä heillekin, ei pelkästään heidän kanssaa. Bändin rytmiosasto oli kyllä vakuuttava. Encorena kuultu versio Putte Possun nimipäivistä oli kyllä mainio esimerkki siitä, millaisen hengen festareilla tulisi vallita. Tuhannet ihmiset olivat iloisia ja vähän riehakkaita.

Kurikan jälkeen suuntasin päälavalle kuuntelemaan White Liesia, joka oli kova juttu nelisen vuotta sitten. Ne vanhat hyvät piisit ovat hyviä edelleen, mutta kyllä aika oli tehnyt tuhojaan bändille. Positiivisin yllätys oli se, että bändin laulaja Harry McVeigh oli kovin sympaattisen oloinen jamppa. Oma käsitykseni sai tukea korkealta taholta. McVeighin leppoisa jutustelu ja White Liesin kappaleet olisivat ehkä toimineet tiiviimmässä tilassa. Nyt lavan edessä oli väkeä harvakseltaan. Vaan eipä yleisömenestys olisi ollut taattu edes pienemmissä ympyröissä, kuten kohta näemme.

Nimittäin heti White Liesin perään oman keikkansa aloitti Glasvegas. Skottien tarina on samanmoinen kuin White Liesilla, kova hype vuosien takaa ja nyt hiljaiseloa. Sen kyllä huomasi väkimäärästä, kun juuri kukaan ei tullut kuuntelemaan hienoa keikkaa. Glasvegas nimittäin soitti kovan setin, vaikka mitenkään lämpimäksi ei bändin mieskolmikkoa voi kuvata. Rumpuja vimmattuna takonut Jonna Löfgren toikin esitykseen oman lisävärinsä. Ruotsalaisrumpali takoo rumpuja seisaaltaan ja kovaa takookin. Glasvegas ei musiikillisesti yllättänyt tai ollut omaperäinen, mutta viihdytti paikalle vaivautuneita ammattitaitoisesti.

Glasvegasin keikan aikana alkoi sataa kunnolla ja jäljellä oli enää äärimmäistä punkia ja päälavan ruotsalaisheviä. Se oli siinä sitten.

Parhaat vedot viikonlopulta: 1. Antero Lindgren 2. Sólstafir 3. Pertti Kurikan Nimipäivät.

Antero, hieno mies, varmaan Samulikin on

Samuli Putro kuvassa keskellä.

Antero Lindgren kuvassa keskellä.

Lauantain ohjelma vaikutti katastrofilta etukäteen, mutta yksi tai kaksi hyvää esitystä riittävät vetämään päivän kuiville, ja nyt kävi näin.

Viideltä lähes tyhjän Rumba-teltan lavalle nousi Antero Lindgren, jonka debyyttilevy oli kovin hieno. Koska en tiennyt minkälaisen bändin kanssa Lindgren kiertää, epäilin vähän, kuinka kokematon mies klaaraa live-esiintymisen. Turhaa oli epäily, sillä Lindgren itse oli sympaattinen ja osaava ja bändi aivan omaa luokkaansa. Vaan mikäs ihme se on, kun mukana ovat muun muassa Risto ja Mikko Joensuu sekä Topi Saha. Lisäksi yhtyeessä on kaksi kitaraa vinguttavaa Hernesniemeä ja hieno rumpali.

Lindgrenin lauluääni oli jo levyllä komea, mutta livenä lisäksi yllättävän vahva. Mies osaa laulaa. Bändi soitti kuin unelma. Miksaus oli onnistunut, ja soittimet erottuivat toisistaan. Meininki hjyva koko ajan. Matias Hernesniemi pani pari loistavaa kitarasooloa. Lindgrenkin sooloili ja tuntui olevan yleisön palvonnasta vilpittömän innoissaan.

Niin, siitä yleisöstä. Sitä ei paljon ollut, mutta melko kiihkeää se oli, eikä mikään ihme. Provinssin paras veto oli siinä, vaikka jääkin harmittamaan, että se tavoitti niin harvat ihmiset.

Koko Lindgrenin poppoo oli tuntikausia keikan jälkeen Children of Bodomia kuuntelemassa. Bondaamassa? Piti huikata vaan ja näyttää peukkua, mutta Antero paiskasi vielä käsipäivät ja kumarsi kiitokset. Siistiä sekin.

Päivän toinen kokonaan katsomani bändi oli Sólstafir. Minua viisaammat ovat kertoneet, että Islanti on maailman paras maa ja kovin musiikkimaa. En käy kieltämään. Sólstafirin levytykset eivät ole minua kuuhun vieneet, mutta livenä bändin musiikki toimi erittäin hyvin. Metallibändiksi vallan mainio tämä Syyskuu.

Metallista puheen ollen iltani päätti Stone, joka taas päätti uransa. Tätä esi-Metallicaa en ole koskaan kuunnellut, mutta koska aikatauluihin sopi hyvin tämä historiallinen hetki, niin pakko se oli napsia muistoksi. En osaa sanoa oliko bändi vedossa vai ei, koska musiikkilaji on minulle melko vieras. Mutta sen voin sanoa, että viihdyin ihan hyvin.

Mitäs muuta siellä oli? Danzig (miten niin hevi on huvittavaa), Children of Bodom, The Sounds, koulukiusaajalta vaikuttava Cheek ja semmoista. Rumbassa oli myös punkia, mutta jäi katsomatta. YleX-teltassa olisi ollut Booka Shade, mutta kun en tuon tanssinjytkeen kulttuurijuttuja tiedä, niin en osannut edes yrittää oikeaan aikaan sinne. Samoin Samuli Putro sai väistyä. Kuulin pari kappaletta lopusta. Putromaista. Putron näin noin muuten hiipimässä. Samoin Minna Kaupin ja Sipe Santapukin. Jee, maali!

Provinssiperjantai: Pettymys, pettymys, pettymys, mutta kivaa oli

Provinssirockin perjantai 2013 alkoi Pearly Gatesilla, jota kuuntelin pari kappaletta. Kappaleet olivat pitkiä, ja siksipä myöhästyin French Filmsin alusta piisin verran. FF:n piisit ovat lyhyitä.

French Films on, kuten tunnettua on, suunnattoman lahjakas ryhmä nuoria, rokkitähden näköisiä miehiä. Keikan aikana päätin kuvata heitä määreellä "ärsyttävän lahjakkaat alisuorittajat". Minusta se kertoo mistä on kysymys. Kavereilla on hienoja ideoita ja hyviä kappaleitakin, mutta hiominen, palojen sovittaminen ja ehkä jopa varsinainen pohjatyö on jäänyt vajaaksi. Siksipä esimerkiksi niinkin upea kappale kuin Convict meni horjahdellen, kunnen kompastui kokonaan lopussa.

FF:n tyypit eivät missään nimessä vaikuttaneet ylimielisiltä, joten kavereille toivoo vain hyvää. Mistään katastrofista ei ollut kyse, vaan ihan viihdyttävästä setistä, jossa hienot pienet jutut ja onnahtelu paiskasivat kättä.

French Filmsin jälkeen olikin hetki aikaa maleksia, sillä ennen Mewiä ei tarjolla ollut mitään. Von Hertzen Brothers oli aikoinaan raikas tuulahdus. Voisi sitä levyltä kuunnella, mutta ei yleisöä uupuvalla päälavalla valoisaan aikaan perjantain alkuillassa.

Mew esiintyi sen sijaan teltassa, mikä lie kova kohtalo bändille, joka oli edellisellä vierailullaan kiivastunut siitä, ettei ollut illan pääesiintyjä päälavalla. Niin katoaa mainen kunnia, ja Mew sen nyt myös tietää. Setissä oli nimittäin käsittääkseni vain yksi epäonnistuneen Stories-levyn kappale. Se oli yksi puuroinen veto, jonka olin tunnistavinani, mutta saattoi se olla uusikin piisi. Muut kaksi uutta olivat parempia, mutta eivät säkenöiviä.

Mewin jätkät eivät ole ehkä sympaattisia, ja varsinkin laulaja Jonas Bjerre on karsimaattinen kuin vasemman jalan sukka, eikä edes mikään mukava villasukka, vaan tennissukka. Mitään varsinaista show'ta juutit eivät YleX-telttaan järjestäneet. Soundit olivat kaiken kaikkiaan aika puuroa. Siis paljon negatiivisia asioita oli haittaamassa nautintoa.

Mutta kun on ne piisit, loisteliaat piisit. Mew pamautti melkoisen hittiputken ilmoille. Sieltä ne tulivat, suurin osa muistettavimmista iskusävelmistä. Alkupäässä versiot olivat suoraan kuin levyltä, keikan lopulla vähän varioitiin jo. Snow Brigade on oma suosikkini, ja oli hieno kokemus. Comforting Sounds oli taas uljas. She Spideria kaipaan, turhaan kaipaan. Maailman parasta musiikkia, mutta vain hyvä bändi.

Mewin esitys meni osin päällekkäin PMMP:n kanssa. Näin heiltä keikasta reilun puolet. Olen nähnyt saman ennenkin, silloinkin satoi vettä. Rutiinivedon makua oli PMMP:n tekemisessä. Ekakertalainen tuskin moittii, mutta minä nyt vähän moitin. Sen verran juutuin Paulan ja Miran molempiin puoliin, että Bad Religion oli jo startannut kun ehdin paikalle.

BR on legenda ja laulaja Greg Graffin on legenda. Siksi vertaan vetoa muutaman vuoden takaiseen Jello Biafran vetoon samalla lavalla, Saarilavalla. Kyllä Jello kovempi oli, eikä kukaan sitä toki ihmettele. Bad Religion soitti niin varmasti kuin 30-vuotias rokkibändi soittaa. Yleisöä oli yllättävän paljon ottaen huomioon sen, että kansaa noin muuten oli vähän. Ja pahasta uskonnosta saarnaaminen kelpasi kansalle. Se pomppi, huuti ja riehui ja vähin erin myös BR vertyi. Encoressa oli paras meininki päällä.

Illan päätti seinäjokelainen bändi, the local act, Streak and the Raven, jonka toivomme kasvaneen jo pois the local act -vaiheesta. Bändin keväällä julkaistu levy oli hieno, mutta valitettavasti Rumba-teltassa nähtiin harmittavan vaisu esitys.

Alku oli jopa kamala. Esimerkiksi The Riverside -kappale kuulosti levyversioon verrattuna halvalta. Muutenkin homma oli jotenkin kadoksissa suuren osan aikaa. Välillä SATR sai juonesta kiinni, yleensä niissä kohdissa, kun ääntä lähti niin penteleesti.

Mutta kun ei ollut dynamiikkaa, ei. Äänet olivat epämääräisiä niin teltan sivuilla kuin keskelläkin. Levyllä hyvin esiin tulleet laulajien äänet katosivat nyt avaruuteen. Uuden laulajattaren kyvyistä ei päässyt selville muutoin, kuin että soundcheckissä jammailtu Herrojen kanssa pellon laidassa meni kauniisti ja komeasti. Lavalla oli liikaa sähkölaitteita ja liian vähän musiikkia.

Teltassa oli aika vähän yleisöä ja moni lähti kesken pois. Varmistin kolleglta, etten uneksinut ongelmia. Hän oli kanssani samoilla linjoilla. Ei tunnu mukavalta tällaista arviota kirjoittaa, mutta näin se nyt meni.

EDIT: Unohdin Blurin, jota kuuntelin sieltä täältä. Jos olisin festarijärjestäjä, miettisin rahojen vaatimista takaisin. Aikamoista muniinpuhaltelua  näytti tähtien meininki olevan.

Vähän sanottavaa

Ihan yhtäkkiä on toukokuu jo lähestymässä loppuaan. Kaikenlaista hyvää musiikkia on julkaistu tässä lähikuukausina, mutta enpä ole muka joutanut kuunnella paljon uutta. Spotifysta on soineet vanhat suosikit, paitsi että The Strokesilta löytyi kappale, joka tällä hetkellä on top1 ja jossain välissä sijoittunee Kaikkien Aikojen Piisit -listalla johonkin viidenkympin sakkiin. Ja sehän on hurja saavutus. Kappaleen nimi on Ask Me Anything. Siinä Casablancasin Jukka ei oikein muuta tee, kuin hokee junnaavan musiikin päälle laiskaa iskulausetta.

I've got nothing to say
I've got nothing to say
I've got nothing to say
I've got nothing to say
I've got nothing to give
Got no reason to live
But I will fight to survive
I've got nothing to hide
Wish I wasn't so shy

Ja sanomattakin on selvää, että kappale on maaginen.

Mitäs muuta. Olen nauranut The Teenagersin trollikappaleelle Homecoming. Vanha kappale, minulle uusi, opin vasta, että se on saanut osan amerikkalaisista takajaloilleen. No senhän arvaa, kun on tuollaiset sanat.

Ja on pitänyt tutustua muun muassa suomenkieliseen uuteen rokkimusiikkiin, mutta ainoa johon olen saanut aikaiseksi tutustumisen on Pimeys. Lainaanpa tähän itseäni:

"isit on ollu sodassa, ja isin isit on ollu sodassa, entäs minä." en uskalla sanoa, onko Pimeyden debyytti Muut on jo menneet kaiken hypen arvoinen, mutta on kyllä todella huolellisesti tehty, komeaa jälkeä. tyypit on ihan valmiita, se on selvä asia. kysymys on vain siitä, tuleeko tästä levy MINULLE. voi kyllä tulla, sillä todella harvoin kuitenkin ensikuuntelulta jää kuuntelemaan vaikkapa rumputyöskentelyä, kun vieläpä on tällainen täysin epämusikaalinen kuten minä. ja entäs sitten vaikka Kunnia-kappaleen kitarat? ei Suomessa tollaista ole kuin Maija Vilkkumaan levyillä. (kuunnelkaapa niitä kitaroita joskus ihan vasiten.) kyllä tässä tarttumapintaa on.

2010-luvun komein ääni

John Grantin levy Queen of Denmark oli yksi kehutuimpia levyjä vuonna 2010 ja tuolloin (varmaan vuoden 2011 puolella) siitä kovasti tykkäsinkin, mutta sitten se unohtui kuuntelemattomaksi. Kun nyt luin uuden levyn Pale Green Ghostin ilmestyneen, niin otin ensin Queen of Denmarkin uudelleen kuunteluun. Nyt se kuulosti vielä paremmalta kuin pari vuotta sitten.

Mistä on kyse? Vaikean elämän eläneen entisen The Czars -bändin nokkamiehen uudelleenlöytymisestä. Denmark-levyn Grant teki Midlaken kanssa yli nelikymppisenä. Musiikki on yksinkertaisesti singer/songwriter-kamaa. Grant purkaa erilaisia traumojaan syvällä, mutta ei kuitenkaan ylisynkällä tavalla. Miehen todella miellyttävä ääni auttaa paljon. Denmark-levyssä on jotenkin 70-lukulainen meno, mutta välillä minulle tulee mieleen jopa Loven Forever Changes -levy, jolle en ole ennen vertailukohta löytänyt.

Uusi Islannissa värkätty levy Pale Green Ghost on elektronisempi, mutta laulut ovat yhtä hyviä kuin ennenkin. On makuasia kummasta levystä pitää enemmän. Uuden levyn piisi GMF (I'm the greatest motherfucker that you ever gonna meet) toimii tällä hetkellä koko tuotannon kruununa. Kuten äskeisestä lauseesta voi huomata, Grantin sanasto on varsin roisia, mutta ei hänenkaltaiseltaan ihmiseltä oikein voi muutakaan odottaa. Mitään shokkiefektin hakemista ei ole havaittavissa, vaan Grant laulaa asioista rujon suorasti. Vaikka Grantin kokemukset ovat kaukana omasta elämänpiiristäni, niistä heränneet tunteet ovat kaikkien ymmärrettävissä, jos eivät jopa ole tuttuja. Grant pääsee todella syvälle ihmisyyteen ja jos miehen historiaan vähän tutustuu, niin syvyyttä tulee vielä lisää.

Näiden kahden uuden levyn ansiosta on helppo sanoa, että John Grant on tällä hetkellä yksi maailman mielenkiintoisimmista lauluntekijöistä.

Sympaattinen Samae

Aika käsittämätöntä, että tässä blogissa kirjoitetaan yhtään mitään J. Karjalaisesta, mutta huomasin yllätyksekseni pitäväni miehen paluusingleä Mennyt mies ihan hyvänä kappaleena. Miestä vastaan minulla ei sinänsä ole mitään ollut, on vaan jäänyt koskettamatta. Nyt muuten Lapin Kansa vihjaa, että kappale olisi plagiaatti. No. Järkeilin omalta kohdaltani, että kappaleen sanoitus on tuomarinurmiomainen, niin kuin onkin, ja siksi pidän siitä. Sokerijuurikas ei kiinnosta J.:n Markkua, Nurmiokin lauleskeli samasta teemasta.

J. Karjalaisesta oli iso juttu Hesarissa. Siinä hän kertoi, että hyvät sanoitukset ovat juuri ja juuri sillä rajalla, kehtaako niitä julkaista. Se pätee todella hyvin Samae Koskiseen. Miehen sanoitukset keikkuvat loistavan ja nolon rajapinnalla, mutta kallistuvat sinne loistavan puolelle. Matka on ollut pitkä: Samaen bändi Sister Flo pelasi tunnelmilla ja miehen ekan soolon sanoittivat ulkopuoliset tahot. Kappaleet olivat komeita ja hankin ko. levynkin, mutta ehkä jonkinlainen Taiteellisuus isolla T:llä vaivasi vielä Samaeta. Sittemminhän mies on löytänyt polkunsa. Uusi kappale Spoon River on pysäyttävän suoraa sanomista, se ei oikeastaan ole enää sanoitus vaan jonkinlainen ote todellisuudesta. Vilpittömyys on aivan omaa luokkaansa Samaen kappaleissa.

en ollu lukenu sitä, en lue paljon muutenkaan, mutta oot niin upea, etten kehtaa tunnustaa

On se sympaattinen!



Juuri nyt aivan toisenlainen suorasukaisuus on pinnalla, kun kuuntelussa on Minä ja Ville Ahosen uusi levy Mia. Kovat bassolinjat on ainakin!

Streak and the Raven: Love & War

Sininen valo paljasti Streak and the Ravenin aikeet pari vuotta sitten.

Kun viimeksi kuulin Streak and the Ravenia/sta, tämä taide-elokuvien soundtrackit mieleen tuovaa musiikkia tehnyt bändi Seinäjoelta tuntui reivanneen liveaktiaan väkivaltaisempaan suuntaan. Ja silloin ajattelin: hyvä näin.

Osasin siis jollain tavalla odottaa, että yhtyeen esikoisalbumi Love & War yllättää. En osannut odottaa, että olisin lähes kauhuissani kuunnellessani levyä ensimmäistä kertaa. Taidekoulurock on vaihtunut elektroniseen ilmaisuun. On surinaa ja iskuja, Janiv Oskár pudottelee vokaalit möreällä äänellä, Pauliina Lindell liittyy mukaan kuiskailemaan.

Ensireaktio oli raju pettymys, jopa turhautuminen: mitä ne ovat menneet tekemään. Streak and the Raven tuntui vajonneen halvan houkutuksen suohon: näitä cooleja 80-luvun elektronsa kuunnelleita mutta heikosti sisäistäneitä ja varsinkin mitättömästi genreä uudistavia kokoonpanojahan tässä on nähty tukuttain.

Kun levy oli ylittänyt puolenvälin, Lindellin lämmin ääni sulatti kauhun. Omaksi suosikikseni noussut Wide-kappale puhalsi uuden elämän levylle. Kun aiemmin oli kruisailtu täydessä pimeydessä, jossa vain neonvalot välkkyvät kaukaisuudessa, nyt luonnollinen valo alkoi kajastaa. Helpotti, helpotti hyväksyä se alkupuolikin, joka sittemmin alkoi vakuuttaa.

Päätöspiisissä Streaks oli jopa mainio loppunousu, levyn kokoava voima. Kuuntelin julkaisun uudestaan: hyvä tulee. Kolmannella kerralla pidin jo kovin. Senkin jälkeen tämä odotettu levy on soinut useita kertoja ilona, ei arvosteltavana.

Tehdäänpä asia selväksi: jos bändi ei olisi seinäjokelainen tai ainakin seinäjokelaislähtöinen, en olisi siitä ehkä koskaan kuullutkaan. Tuskin olisin antanut albumillekaan aikaa kasvaa. Toisaalta ensikuuntelun vastareaktiota ei olisi ollut, jos bändi ei olisi ollut tuttu.

Olen jo aiemmin pohtinut bändin livepreesenssin ryhmädynamiikkaa: aiemmassa viisihenkisessä kokoonpanossaan Streak and the Raven on näyttänyt kolmesta bändistä kootulta rykelmältä erilaisia ihmisiä. Nyt mukana on peräti kuusi jäsentä, mutta levyllä Janiv Oskárin ja Lindellin vuoropuhelu on aivan selvästi pääosassa ja siihen huomio kiinnittyy. Se panee miettimään millaisesta bändistä on nykyään kyse. Onko tässä ilmaisussa todella mahdollista pitää kuusi ihmistä tyytyväisinä? Vaan mitäpä minä sitä miettimään, se on bändin asia.

Mutta mitä se levy sitten on? Se on levy eksyneille merenkulkijoille (ei latomerille) ja päämäärätöntä kotia kohti aamuyössä ajavalle ihmiselle. Välillä se on kaunis, kun se suurimman osan ajasta yrittää vakuuttaa olevansa kovapintainen.

En halua mainita niitä muutamia artisteja, joiden soundit tai lauluäänet ovat ilmeisimpiä yhtymäkohtia, sillä ne voivat kauhistuttaa edellä kuvaillun oman reaktioni lailla. Mainitaan joku erikoisempi mielleyhtymä: yllättävän paljon Love & War -levystä tulee mieleen Rubik. The Flowers of Evil varsinkin on rubikmainen rypistys  vallattomuudessaan. Käytän sanaa vallaton tarkoituksellisesti: ei sitä heti yhdistä näin rauhalliseen, viileään, tarkkaan mietittyyn ilmaisuun.

Mutta turha tässä on rubikeja kelailla. Streak and the Raven on iskenyt puun takaa ja vieläpä osunut maaliinsa. Kyllä tämä pimeässä ja merellä liikkuva esikoisteos neljän tähden levyltä haiskahtaa.

Marjanpoimija, viljankorjaaja, ei mikään mies?

Länsimaisen sivistysvaltion tunnistaa siitä, että siellä kuunnellaan popmusiikkia. Suomessa kuunnellaan terästimostam1naa, ja sitä pitää vastustaa.

No, en tykkää varsinaisesti r'n'b:stä, mutta kaikki muu mikä pehmentää suomalaista ilmaisua saa kannatukseni. Siksipä tykkään, kun PistePiste laulaa suomea pehmeästi ja leijailee. Kyseistä artistia on soittanut YleX, kun olen tavallista useammin kanavalle joutunut korviani lainaamaan. Kun kuulin ko. kappaleen, mieleeni tulvahti ensin Minä ja Ville Ahonen. PistePisteen laulutyyli on samalla tavalla urbaanisti sössöttävä. Lisäksi kaikesta pehmeydestä tuli mieleeni Pariisin Kevät, hieno artisti, joka on antanut runopojille niin paljon.

Tämä PistePiste on joku resupekka hiphoppari, eikä muu tuotanto tunnu olevan läheskään samaa tasoa. Mutta tämä on raikas.