Ne Luupojat Surf

Kävinpä tuossa välipäivien ratoksi Anttilassa. Levyjäkin siinä selailin, mutta pääasiassa olin katsomassa muurahaisia. Ihmemeininkiä.

Kävi niin, että taustanauhaksi oli valikoitunut Modern Talkingia. Se oli minusta hauskaa. Oli heti hyvin 80-lukulainen fiilis. Hassua on matkata ajassa yllättäin. Tenhoavaa poppiahan tuo on ja ajankuvana lyömätöntä.

Mutta kaikki karkki loppuu aikanaan, ja jos totta puhutaan, niin etoohan se, imelä namu, lopulta. Onneksi sen jälkeen tarjolla oli ruisleipää. Ne Luumäkiä! Koin aika valtaisan ahaa-elämyksen. Niin kuin ennenkin on maailman paras ramopunkpiisi. The Ramones muuten on varmaankin huonoin ramobändi.

Punkskenessä tosiaan The Ramonesiin olen kyllästynyt ja Sex Pistols on lopulta tylsä.

The Clash on maailman paras bändi (yksi niistä). Tykkään myös maataloussurffipunkista (Luonteri Surf), kaupunkilaisjunttipunkista (Pojat), ruohonpoltteluamerikkalaistyöläispunkista (Green Day), americanahuumoripunkista (Blink-182, Offspring), vanhan liiton jenkkivasemmistopunkista (Dead Kenedys, Social Distortion), suomalaisesta daidepunkista (Musta Paraati ), naivistisesta punkista (Korroosio, muut yhden hitin ihmeet), hc-mäisestä punkista (Radiopuhelimet), vähän skeittipunkista ja varhaisesta Apulannasta paljonkin.

Siellä ”oikeassa” suomipunkissa on kaiken maailman kaurapuurolauluja, jotka on ok, Tyhjiä Pattereita ja tämmöisiä, mutta skenenä se ei ole lopuksi kovinkaan raikas, vaan tunkkainen ja tylsä.

Ja sitten jotain ihan muuta. Tässä pari muuta hyvää YouTube-linkkiä.

Sanna ja Lapset: Pieni murhapolttaja

Nypykät: Lastenlaulu

Puddle of Mudd: She Hates Me

Eurooppa 3: Älä unohda minua

Juliet Jonesin Sydän: Helppo elämä

Noitalinna Huraa!: Pikkuveli (live)

EriKeepperiä ja kierrätyspahvia

New York, rock, heroiini. Yhdistelmä toimii.

LSD:n kanssa on tehty hienoja taidelevyjä, kokaiinin avulla viihdyttävää, kiiltävää, loistavan pinnallista poppia, spiidi on edellytys hard rockin ryskeeseen, hassuheinä on muusikon leipää. Viski on glam, kossu on suomirock. Liimoja haistelivat punkkarit.

Mutta oma suosikkini on tosiaan heroiini.

Tänä lauantaina soi sekä The Velvet Underground että Television. The Velvet Underground on yritetty keksiä monesti uudelleen, mutta alkuperäinen on silti paras. Television on yritetty keksiä vielä useammin, aivan viime aikoina erityisesti, mutta turha on ollut yritys luoda uutta Marquee Moonia.

Ostin VU:n kokoelman. Pakkaus on tehty kierrätysmateriaalista. Levy ei sisällä vihkosta. Säästetään luontoa.

On vähän hassua. Dekadenssin, itsetuhon, rappion, välinpitämättömyyden, viileyden, antiempaattisuuden ja itsekeskeisyyden musiikki osaltaan kannustamassa puun halaamiisiin ja paremman huomisen luomiseen.

Ei se sovi.

Kumpaakaan yhtyettä ei ole tullut muutamaan vuoteen kuunneltua aktiivisesti. En voi käsittää sitä tyhmyyttä, että kiikutin joskus VU:ni divariin. Ja Marquee Moon olikin vain c-kasetilla. Nyt omistan musiikkiansa laillisesti cd-muodossa. Tervetuloa tehosoittoon! Tai siis: mitä välii.

Tähän on tultu

Ostin tänään vinyylejä.

En omista levysoitinta. Muistaakseni kerran olen kuullut vinyyliltä soitettavan musiikkia. Nyt minulla on kahdeksan vinyylilevyä.

Joku voi ehkä kuvasta huomata tietyn teeman, mutta olisin kelpuuttanut kainaloon hienoja kansia ilman naisihmistä. Mutta rajoituksia oli: kiekko kansineen sai maksaa euron ja hankintapaikka on seinäjokelainen kirppis. Jotain hauskaa, ns. hyvää musiikkiakin oli, mutta kallista ol, kallista ol. Eikä tätä hankintaa musiikin takia tietenkään suoritettu.

Ehkä joskus sitten myös levykaupoista ja divareista lisää! Hauskahan noita on selailla.

Mitä ihmettä on mennyt tapahtumaan, olen tavallisesti tarkka rahoistani. En tiedä, tuli vain mieleen hankkia. Mielessä pyöri aika julmia juttuja, kuten: sisustaminen, muodikas retro, mitä vielä. Ei, ei ollut syy semmoisten.

Ovat vain hauskoja kapistuksia, kiekko ja kannet. On huvittava ottaa kainaloon. Plärätä, kantaa pinoa, katsella kuvia, lukea sanoja.

Vähän kuin jääkiekkokortit aikoinaan.

Testify, brother, testify!

Tuntuu höhlältä TAAS intoilla ja kertoa löytäneensä valon. Tälläkin kertaa mustan, mutta nyt myös metallisen. (Kevytmetallia, ehkä alumiinia. Ei nyt magnesiumia sentään.)

Muistaakseni keväällä kuulin LastFM-radiosta Blackfieldia. Painoin love-nappulaa, googlasin ja laitoin bookmarkiksi, kysäisin irkissä tunteeko kukaan ja yksihän tunsi, tunsi ja kehui. Kiitti OP!

Ja sitten annoin unohtua. Olen näissä asioissa saamaton ja ajasta jäljessä.

Nyt tuli kuitenkin tilanne, jossa yhtye käveli vastaan ja tuli mahdollisuus ottaa se haltuun.

Ehdottoman kannatettava teko!

Blackfield on tällainen pelottava, usein kauheaa roskaa tuottava kollaboraatio. Mukana ovat israelilainen muusikko Aviv Geffen ja Porcupine Treen Steven Wilson. Mutta tässä tapauksessa ei synny melusaastetta ja itsetarkoituksellista daidedda, vaan erinomaista musiikkia.

Tässä kuuluu erilaisten tyylien yhteensulautuminen, mutta hyvällä tavalla. Jotenkin heti huomaa, että tyypit ovat kahdesta eri perinteestä. En ole tutustunut Aviv Geffeniin muuten, enkä tunne edes Porcupine Treeta. Kai se on joskus pakko tsekata, vaikka pelkään, että kyseessä on yhtä tavanomaiseksi osoittautuva hypebändi kuten Tool tai jossain määrin SOAD (kumpikin ok). Metallista uusprogea on paljon ja kaikki muka omaperäisiä. Pah!

Niin, tämä levy on Blackfield II ja ainakin Christenings ja Some Day ovat äärettömän kovia kappaleita.

Minäpä diggaan bändiä josta ette ole kuullut ja joiden eka demo on paras

Jaksan itsekin vain vähän alusta.

Silti on pakko kirjoittaa laveahkosti.

Ensin kiitokset Tyhjästä. Karhuherralle siitä, että neuvoi tielle. Ja eräälle nimimerkille #jatkoajalla, joka vei perille. Magenta Skycode –bändin jälkeen oli syytäkin tutustua yhtyeeseen, joka teki levyn Magenta Skycode, eli Magenta Skycoden edeltäjään This Empty Flow’hun, jota ei siis tule sekoittaa Magenta Skycode –bändin This Empty Crow –piisiin. Selkis.

Tämä levy vaan nyt on niin hieno. Levottoman koruttoman kaunis. Muka pitäisi olla kai vaikeaa, mutta kun ei edes ole: iski heti. Niin kuin iski Magenta Skycodekin (bändi).

Levyn piisit:

(But I Am) Still –puolivaiti möyryävä hampaaton mutta painostava uhka taustalla. Hienoa kuviointia soittimilla, Joy Division –maneerinen laulu, pulputtelua ja sitten jossain välissä pieni kaunis pätkä.

Distress alkaa oikeastaan kuin mikä tahansa tusinatavara retrorokkipiisi. Kitaroilla. Tämäkin möyryää. Laulussa korostuu ssssss. 80-lukua vokaalit muutenkin. 80-lukua koko piisi. Mutta eihän tämä ole ollut trendikäs silloin, kun julkaistiin.

Nowafter, jotenkin tuttu alku, tusinaa muka tämäkin. Suhinaa. Kuiskausta. Hidastelua. Mutta kyllä se kasvaa hienoksi piisiksi. Todella pieni ja iso piisi. Vähällä paljon.

Snow Blind. Helmi. Jalokivi. Rubiini. Kyllähän tämäkin alkaa tavanomaisesti ja tunnustellen. Kestää kauan, kun rakennetaan räjähdykselle tilaa. Ja on oltava tilaa ja hiekkasäkkejä, koska räjähdys on valtava. Jos ei osaa varoa, jää paineaallon alle. Tukka lähtee päästä, mutta se tuntuu hyvältä. Kannatan varomattomuutta. On se vaan niin hienoa: Ajassa 2.57 kun kitaravalli liittyy mukaan. Vanha juju, ensin hiljaa, sitten kovaa, mutta hyvä juju on.

Stream. Hiiiiiii-daaaaaaaaa-aaaaasss alku. Yhdellä sormella pianoa pimputtaen saa aikaan hienoja juttuja. Taustan ti-dyy-diii-tii-dyyy-dy-dyyy on hieno. Laulu liittyy mukaan, no täysin Joy Division, ja hiiiidaaaas ja synkkä ja ylimielinen. Musta paraati.

Sweet Bloom of Night Time Flowers. Aika lailla on aiemmista selväksi tullut millaista. Nätti on tämäkin piisi. Hienoa kitaraa ja helistintä jne.

Useless. Kaunista maalailua tämäkin. Laveerausta pääosin ja sen päälle nättejä pieniä kukkia. Mustia ruusuja. Lie avainpiisi, kun on pitkäkin ja tuskaa huutaa lyriikka. Mutta en vielä ole paneutunut lyriikkaan. Musiikki puhuu.

Towards Distant. Jos on kappaleita, joiden jälkeen ajattelee voiko ihmiskunta yltää korkeammalle, niin tässä on yksi niistä. (On muitakin.) Täydellinen viisu. Tämmöinen futuristinen ja vähän levoton, mutta koko ajan kaunis. Pianon kauttahan ihmiskunnan neroudesta suurin osa on tuotu esiin, mutta on tässä muutakin. Musiikista kirjoittaminen on tunnetusti sama asia kuin arkkitehtuurista tanssiminen. Tämä pitää kuulla.

Pillitä, Elli, pillitä

Eilen kirjoitin, että kuunnelkaa soulia. En kertonut miksi. Ja miksi, ehkä siksi, että yön jälkeen on uusi syy lisää.

Yö oli rauhatonkin, mutta dramaattisia unia lievensi se, että soundtrackina soi kappale Love Me For A Reason. Kappale tunnetaan The Osmondsin ja Boyzonen esittämänä. Itse olen kuullut sen As We Speak –nimisen orkesterin suorituksena. Hyvin vähän löytyy kyseisestä humppabändistä tietoa. Sen verran ennakkoluuloinen olen, että hittiversioita en ole uskaltanut tarkastaa.

Mutta kuunnelkaa sitä soulia. Rauhoittaa.

Samalla kokoelmalla oli myös Ben E. Kingin Stand By Me, joka on romanttisista imelyyksistä ehdottomasti kaikkein kovin ikinä missään.

Ja kun tässä nyt jo toista päivää porataan, niin lisään, että parisuhteellisista piiseistä paras on The Pretendersin I’ll Stand By You.

Herkkää, niin herkkää.

Otsikko on jälleen näennäisen asiaankuulumaton, mutta ei sittenkään, koska sanon vielä, että Haloo Helsinki!:n Haloo Helsinki! tarttuu kuin liian kauan jauhettu purkka.

Kovat paineet on Rauli Eskolinilla (!) kirjoittaa bändille toinen samanmoinen. Katsotaan muuten nyt, ehtiikö basistisolisti Elli Soundin ihana ihminen -äänestyksen kärkisijoille. Ja jos ehtii, mitä se kertoo. Lehden lukijaprofiili kun lie yhtä vanhaa ja härskiä kuin allekirjoittanut.

Raulin yllättävä ilmitulo sai kaivamaan esiin myös pätkän menneisyyttä. Kuka muistaa vielä Campauksen? En minäkään aktiivisesti, mutta herätti tunteita, kun passiivisen muistamisen innoittamana sain netin syövereistä pätkän hittiä esiin..

HH!:sta vielä, tietääkseni hyppäsin bändin bandwagoniin vuorokauden ennen erästä Tommia, minkä lasken ikuisesti suureksi meriitiksi.

Kyynelkanava

Tears for Fears. Loistavaa musiikkia.

Mutta kuunteleekohan näitä kukaan muu kuin minä? LastFM kertoo, että scrobbleja on sentään yli miljoona. Ei kaksikolle edes ole käynyt kaikkein pahiten. Scrobble-tilasto on joskus julmaa luettavaa takavuosien tähdille. Uusia ystäviä ei tule. Vanhat ystävät eivät ehkä siinä määrin LastFM:ää käytä.

Ja varmasti on puhdasta unohtuneisuutta.

Tears for Fearsin suhteen olin pitkään LastFM-radion varassa. Nyt kuuntelen ihan levyltäkin. Rauol and the Kings of Spain ja Falling Down ja Secrets on piisikolmikko, jota kovempaa aloitusta ei levylle tarvita. Ja levy on nimeltään Rauol and the Kings of Spain. Eikä se taso siitä paljon putoa. Käypä jopa yhtä korkealla ajoittain.

Tällaista kaunista poppia. Enemmän heittäytyvää tunnelmaa, kuin muilla viileän tunteellisilla synapopduoilla ja bändeillä. (No vaikka Pet Shop Boys ja New Order.)

Ihan selvästi tämä nyt on pitkältä 80-luvulta (joka loppui ehkä viimeistään 1995, kun tämä ilmestyi), mutta jos aina ei tarvitse olla vimpan päälle trendikäs, niin suosittelen. (Tällä levyllä EI ole Mad Worldia tai Everybody Wants to Rule the Worldia!)

Vuosien tauon jälkeen Tears for Fears ei ollut enää 1995 edes suosittu, mutta levy on hyvä. Eikä synapop niin kummittele, edes. Ihan popbändi vaan.

Hyvää musaa, tosiaan.

(Tänään olen kuunnellut myös soulia. Kuunnelkaa tekin soulia. Ihan totta.)

Väärin sammutettu

Pitkän työputken jälkeen oli vapaapäivä. Oli tarkoitus lepuuttaa hermoja, ja katsoa mahdollisimman vähän uutisia. Piti vain lenkkeillä ja lukea ja kuunnella vaikka musiikkia. Ja piti blogata levyistä, jotka ovat tärkeitä itselle, mutta joita ei ole tullut kuunneltua aikoihin.

Mutta pitihän NHL-tulokset katsoa. Ja sitten sitä rataa teksti-tv:n etusivu. Että se siitä uutisselibaatista. Ei siinä tullut halua kuunnella musiikkiakaan. Kunnes sitten illemmalla, kun tilanne rauhoittui.

Vaan mitä. Ei tullut mieleenkään kuunnella mitään kulmikasta tai ärhäkkää tai ankeaa. Van Morrison sen sijaan tuntui sopivalta. Rauhoittavaa, ylevää, taitavaa, laadukasta. Juurevaa, orgaanista, nostattavaa.

Moondance siis soimaan. Pitkästä aikaa, niin. Itselle tärkeitä levyjä, joita ei tule kuunneltua.

Alun perin piti kirjoittaa Manic Street Preachersin levystä This Is My Truth Tell Me Yours, jota en ole pyörittänyt vuosiin, mutta joka oli ensimmäinen omistamani cd ja hyvin tärkeä levy. Ja se on myös loistava edelleen.

Jotta tämä menee kummalliseksi, niin kuulin, että YleX:llä olisi tänään soitettu Jokelan surmauutisten jälkeen Manicsien loistava kappale If You Tolerate This Your Children Will Be Next, joka siihen saumaan on ollut aika arveluttava veto. Ja tuo piisihän siis oli se, joka sai ostamaan edellä mainitun levyn.

Bändi haisi vähemmän kuin yleisö, sentään

Jotain, mitä ei varmaan kukaan miljoonista lukijoista tältä palstalta osaa odottaa: Keikka-arvostelu.

Laskisin tämän urani ensimmäiseksi konsertiksi. Se, että olen nähnyt Office Buildingin yliopistolla, on eri juttu.

Mutta nyt Seinäjoella oli Absoluuttinen Nollapiste. CMX soittaa kai parhaillaan, hyvä bändi sekin, mutta siinäpähän soittavat. Rankki haisi tarpeeksi jo Absojen aikana. Mä en tajua, miten ihmiset voi juoda jotain niin pahalle haisevaa.

Pelkäsin meneväni katsomaan Tomi Krutsin Band feat. Tommi Liimattaa. No, en mä nyt tiedä. Kai se vielä ihan bändi on. Ainakin Tomi ja Tommi hymyilivät toisilleen.

Mulla on aika ristiriitainen fiilis. Toisaalta musiikki kuulostaa livenä hyvältä. Toisaalta juuri siksi Nollapiste voisi heittää huiman keikan. Ja: vierastin uutta materiaalia, pääosin.

Tietenkin pitääkin soittaa uutta. Ja ihan menevää se oli, mutta liian Red Hot Chili Peppersiä, joka taas on kamalinta ikinä. Paitsi se piisi, jossa lauletaan ”jotkut pelaa pokerista voittamansa vitosen, minä en” on loistava.

Se piisi toimi, samoin pari muuta. Ja progeilu toimi tosi hyvin. Kitarasooloille peukku ja Janne Hastille. Aake on mun suosikki, mutta ei oikein pääse esille kyllä.

Ja yhdestä asiasta on pakko nillittää: miksi, miksi vuonna 2007 pitää soittaa ja laula pihalla liekehtivistä oravista. Ei se ole livepiisi, ei se ole edes levypiisi. Soitto-osuus siinä on hieno, mutta kaikki mitä tapahtuu laulun aikana tappaa tunnelman ja on kauheaa.

Jotenkin ikävää sanoa, mutta singlen nimi on Lumous menit sitten haihtumaan, ja se on fiiliskin.

Progeilta

Aina silloin tällöin lipsahtaa käsistä. Tällä kertaa ei pahasti.

Kaikki alkoi, kun irkkipeelo natsasi Solid Harmonieta. Tämä myöhempien aikojen Spice Girls soitti kelloja (paljon muuta musikaalista tuskin eivät), mutta piisi ei. --> SunTubeen.

Josta löytyi tämä. http://www.youtube.com/watch?v=NqOmK_izvNY I Want You To Want Me. Muistan! (Päälaulaja ilmeilee liikaa.) Täydellisen viihdyttävää hömppäpoppia. Kovin kaukaa muuten... aika kuluu.

Tämän myös irkissä ilmoitin. Vastapalvelukseksi tarjosin samaa sarjaa, vaan tuoreempaa. Tyttöbändi Cleaa vuodelta 2005. Siis tätä: http://www.youtube.com/watch?v=nGDLxQnc8dQ Pirtsakka ralli, eiks jee.

Tämän innoittamana (ja sen tiedon, että piisiä on sämplännyt myös Gym Class Heroes, ja moni muu) viimein tarkastin alkuperäisen piisin.

Se on tämä. http://www.youtube.com/watch?v=ID_N7rv-iN8 Tämä on oikeasti aika vetävä kasaripiisi. Jermaine Stewart kuoli vuonna 1993 Aidsiin, ehkä hiukan ironisesti, kun tuota lyriikkaansa ajattelee. Mies jäi yhden hitin ihmeeksi, vaikka toki fanisivunsa muuta yrittävät väittää.

Mutta irkistä tuli uusi palvelus, kun joku tarjosi Princessaa livenä! Olin unohtanut koko espanjattaren. http://www.youtube.com/watch?v=dg3Op_XZSIM Anyone but you on kyllä eurodancen klassikko.

Tsekkasin sitten, mitä likka on myöhemmin tehnyt: http://www.youtube.com/watch?v=cSYEf5mvMJw Eli tukka lyhyeksi, ja tällaista kahvilapoppia pohjoismaalaisille. Natalie Imbruglia tekee paremmin. Ja Princessa laulaa rallienglantia! Keipipilöti.

Nukkumaan mennessä sanoin vielä kanssairkkaajille, että EI NÄIN, mutta… jäihän toi pyörimään päähän.

Kuution kummin sivu

Nyt mun täytyy ihmetellä.

Rubik-fiksaatiossani olen siirtynyt kolmanteen piisiin. City and the Streets herätti tarkastamaan orkan. Jesus/Hypnotistiin ihastuin päätä pahkaa, kuten tapana on kovin monesti. Kummatkin aiheuttavat syvää diggailua edelleen. Jälkimmäisen kohdalla katse tahtoo pakosta siirtyä horisonttiin: jotenkin se lupaa hyviä juttuja tapahtuvaksi.

A Hard Try sitten. Sen kuulin ensi kertaa silloin syksyllä, kun levyn hankin. Mutta nyt kun sitä tehosoitossa pyöritän, niin jotenkin se vaikuttaa aivoissa näin: se iskee sinne, missä pitäisi olla muistoja, mutta se tuo esiin asioita, joista ei ole muistoja. Ihme fiilis, kun muistelee ihan olematonta, ei tiedä edes mitä, mutta on vahvoja kokemuksen tunteita.

Ja kun sitä on oltu tuttuja vielä niin vähän aikaakin. Ei se ole elämäni soundtrackilla. Sitä vaan on istuttava ja ihmeteltävä, että kaikkea se, musiikki, aiheuttaa.

Vähän se on mystistä. Selittäkää tää nyt, hei.

Levyllä on huonokin piisi. Hinges.

Ce tawallinen tarina

Ei tässä mitään poikkeuksellista ole. Taas tuli mentyä hölmöön kampanjaan: Tuhlaa enemmän, muka säästät!

Piti poimia kolme levyä, niin ne saisi hintaan á 6.66 euroa. Karkkiautomaatin takia lankesin. Bändin koko tuotanto olisi muutoin kustantanut 20+ euroa, ei paha sekään, nyt siihen hintaan enempi, hyvä kauppa. Otin myös Jaakko Tepon parhaat, jotta voin kuunnella Jaakko Teppoa aina kun haluan. Voinen sanoa, että loppujen lopuksi harvoin.

Mutta sitten piti ottaa kolmaskin, jotta saattoi kotiuttaa tuon Karkkis-kokoelman. Ja nyt minulla on uusi suosikkibändi.

Lukuunottamatta Pekka Pohjolan hypnoottista Jokamiestä, en ole mitään levyä kuunnellut yhtä monta kertaa putkeen kuin Magenta Skycoden IIIII-levyä. Jo heti ekalla kierroksella avausraidan Hands Burnin ja lopetuksen This Empty Crow:n luokittelin viidellä tähdellä. Go Outside Again ja Luvher Oh Hater ovat jo saaneet neljä ja kasvavat viittä kohti. Loput on koristeltu kolmella tähdellä.

Joo, joo, joo. Olin kuullut kehut. Mutta kun en ihan uskonut! Odotin paljon, odotin myös pettyväni.

Levy ja bändihän ovat aivan valmiita. Klisee on sanoa, että ei kuulosta suomalaiselta, mutta kun ei. Siis esimerkiksi Rubik kuulostaa, jos tietää. Mutta tästä ei tietäisi. 

Vaan nyt menen kuuntelemaan lisää.

Karkkia mulle

Tulee tässä muisteltua sitä nuoruutta, jota oikeastaan ei koskaan ollutkaan.

Mutta Räkärodeo oli. Miettinen oli hauska, soitti Oral Groovea, Social Distortionia ja tutustutti teinin myös Absoluuttiseen Nollapisteeseen. (Ellen nyt ole aivan väärässä. Kyllä, kyllä se 'rodeosta tarttui se Koira haistaa pelon c-kasetille.)

Mutta Miettinen soitti myös Karkkiautomaattia. Niin oot kaveria! ja Pliis Denise ainakin kuuluivat Lappajärvelle asti. Jotenkin sitä silloin luuli, että edessä on samanlaisia kokemuksia, kuin mistä Jansku lauloi. Ei ainakaan vielä näin ole käynyt, mutta se on toinen juttu se.

Liekkikin on hieno, mutta ihan toista maata on tämä bändin henkinen pikkuveli.

Karkkiautomaatista tulee aina mieleen muutama asia: tennarit, ehdottomasti. Skeittaus, jostain syystä. Ja vaihto-oppilaat. Tulee myös Apulanta ja Tehosekoitin. Kaksi kolmesta osasi lopettaa huipulla.

Kyllä me kaivataan

Syd Barrett on ajankohtainen, koska kuoli ja koska Pink Floydin Piper at the Gates of Dawnia on puunattu ja tuunattu ja se esitellään nuorelle polvelle.

Kai minäkin olen nuorta polvea? Vielä? Edes vähän aikaa...

Mutta se henkilökohtaisesta kriisistä ja tarkennetaan lisäksi, että nyt en kuuntelekaan Floydia, vaan tällaista Syd-kokoelmaa, Wouldn't You Miss Me:tä. Ensinnäkin suosittelen, koska tämä on jännää musaa. Ja erityisesti siksi, että tämä avaa silmiä. On se ollut vaikuttava mies. Täältä löytyy Gigolo Aunts -bändin nimen juuret. Täältä löytyy länsimäisen psykedeelisen popin juuret.

Edelläkävijöihin tutustuttaessa jälkijättöisesti tuppaa käymään niin, että monien perässä tulleiden kruunun kirkkaus himmenee. Lou Reedia olen pitänyt aivan poikkeuksellisena uudistajana, ja pidän edelleen, mutta Transformer ei kuulosta ollenkaan niin ihmeelliseltä nyt. Kuulostaa edelleen loistavalta, mutta ei ihmeelliseltä.

Syd Barrett already did it.

Aivan kuin koko länsimaisen tieteen sanotaan olevan reunamerkintöjä Aristoteleen tuotoksiin, niin koko länsimainen populaarimusiikki on pastissia Bob Dylanista ja Syd Barrettista.

I'm a poet don't you know it? (Bob Dylan Blues.)

Esimerkiksi Badly Drawn Boy on velkaa kaiken Sydille.

Nero, oot tyhymä!

Hei, Wayne Coyne.

Kuuntelen juuri tekemääsi kappaletta Yoshimi Battles the Pink Robots, Pt. 1.

Voi kun se on hieno piisi! Juuri sellainen, jota koko maailma voisi käsi kädessä laulaa maailmanlopun alla, ja olisi fiilis, että hyvähän tästä kaikesta tuli. Juuri sellainen piisi, jonka kuuleminen liikuttaa sisintä joka kerta. Piisi, joka kestää isältä pojalle. Koko kansan rakastama sävelmä, jossa on ainesta kestämään aikaa kuin Mozartin ja Bachin upeimmat hetket.

Mutta kun siinä pitää laulaa jostain robottikunfusta.

Ja indie-uskottavuuden nimissä se pitää esittää kilkuttimien ja kolkuttimien kanssa ja laulaa vähän sinne päin.


Minä en mahda sille mitään, että aina näitä kuulessa sisälläni herää kyyninen rahantekijä. No, ehkä vähän altruistia on siinä mukana. Pitäisi nämä jakaa kaikille. Ei ole oikein, että hieno kappale ei tuota iloa niin paljon, kuin se voisi.

Sama tunne kalvaa aina, kun Absoluuttisen Nollapisteen Muovi antaa periksi eksyy soittimeen. Lukiolaispojat tekivät sata ja yksi täydellistä sävelmää, mutta ne sovitettiin meille kummallisen musiikin ystäville. Pojat, voisitte olla rikkaita ja kuolemattomia. Ettepä vaan taida olla, ja se on sääli.

Vaikka Suljettu toisaalta tulee kestämään kuin Kalevala.

Ei me olla muodikkaita

Tehosekoittimen Valonkantaja on viiden tähden piisi.

Muistatteko ajan, kun Zen Café oli hyvä bändi? Sieltä löytyy Sika, Harri, laulu Virpistä ja ennen kaikkea Eipä tiennyt tyttö. Sen piisin kuuleminen armeija-aikana oli kuin outo valoilmiö kaiken sen Radio Nova -sonnan keskellä, jota tupakaverit kuuntelivat. (Täytyy kyllä sanoa, että se Päivi Lepistön Mä en kaipaa sua tjsp. on niin kökkö, että se on hyvä. Mutta silloin soi myös esimerkiksi Aika. Brrr.)

Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Viimeisellä rannalla on sekin viiden tähden piisi. Sen luoma tunnelma on aina yhtä painava ja yllättävä. Vaikutti aikoinaan herkkään mieleen, vaikuttaa vieläkin.

Sub Urban Triben First Spring Day on yksi suomalaisen musiikin hienoimmista hetkistä.

69 Eyesilla on hienoja piisejä, The Chair, Brandon Lee ja Betty Blue ainakin.

Raptorin tyypit oli neroja. Suomalainen hiphop ei ole päässyt lähellekään hyvinkääläisten suorituksia. Joku Paleface onnistuu joskus, joitakin yksittäisiä hetkiä löytyy muiltakin. Leijonamieli asuu mutsinsa luona, mutta Raptori teki vielä parempia kappaleita parikymmentä.

Aknestikin Suomirokkia, ei sitä vaan voi vastustaa.

Jere et the Universen Jos ei ois lunta on aivan mahtava. Ja Oisin maksanut lippusi, samaten.

Myytin Diiva on hölömö, mutta hiano.

Näitä on niin paljon, niin paljon, tässä vain vähän alusta. Ja sitten aivan erikseen on ne bändit, joilla ei ola mainetta, hyvää tai huonoa, mutta upeita kappaleita.

Hunajaruismuro

Ei mennä viideltä saunaan.

On vain yksi tapa viettää lauantai-ilta. Annetaan Vanhan Sinisilmän äänen ohjata tunnelmaa. Laitetaan vähän parempaa päälle. Mennään hienoon ravintolaan, tavataan kaikki. Vietetään mainio ilta. Joku nouseva tähti laulaa vuorostaan Sinatraa. Naiset laitetaan kotimatkalle. Lopuksi murhataan muutama petoksesta epäilty liikekumppani. Heitetään ruumiit jokeen tai varastoidaan teurastamon pakastimeen.

Frank Sinatra oli aika epämiellyttävä hahmo. Frank oli vähän niin kuin Amerikka on. Pinta on niin vaikuttava, taito niin valtava, että pinnallisuus vaikuttaa syvälliseltä. Koska pinta ulottuu syvälle ja ydin on vain pieni, epäolennainen juttu. Moon River. Theme from New York, New York. My Way. Strangers in a Night. It Was a Very Good Year. Summer Wind. Pakahduttavaa.

Tai svengaavaa, jos halutaan, tsekkaa, jos et usko: Bad, Bad Leroy Brown.



Analyysi Frankista: ääni miehekäs, voimakas, sopivan viileä, mukana ei ylitulkintaa, mutta tarpeeksi heittäytymistä. Niin itsevarma jätkä, että kukaan ei voi olla vaikuttumatta. Laulaa juuri ja juuri, enemmän vain pudottelee epäuskottavia laineja uskottavasti, hunajaisia imelyyksiä rukiisella otteella.

Ja: iljettävä, moraaliton rikollinen, kiipijä ja itsekäs tähti. Mutta tällaisia ihmisiä syntyy niin harvoin, että he saavat sitten tehdä mitä haluavat.

Kyllä nämä ovat hienoja kappaleita. Ja lauantai-iltana myös luterilainen maa voi näitä kuunnella. Sunnuntaille sitten jotain moraalisesti kestävämpää.

Hei, onhan ihokin vain pintaa, mutta ihossahan se tunto on. Frank Sinatran esittämä musiikki on pintaa, mutta hei, pinnassahan se tunnekin on.

Frank Sinatra oli mies, joka saattoi sanoa Kuningasta Pojaksi. Joku rekkakuski Etelästä on Frank-setään verrattuna lapanen. Ja nykyiset rokkitähdet, "vaaralliset" tyypit ovat pikkupoikia.

Puk you!

Sinä olet ignorantti,

niin juuri sinä, no, se on aika vähän sanottu, sillä useimmat ovat.

Ei ole mitenkään vaikea tietää, että Tommi Liimatta on suurin koskaan Suomessa vaikuttanut kulttuurin Luoja, ja Aake Otsala on hänen profeettansa. Koska kaikkihan Absoluuttisesta Nollapisteestä tietävät, ja pitävätkin, kaikki pitävät, joilla ei ole ADHD, tai eivät ole imbesillejä tai debiilejä tai idiootteja, ja voivat pitää hekin, koska ei tarvitse olla älykäs nauttiakseen musiikista, se voi olla taakka, jolloin selitetään, ”etten mä, kun se on tekotaiteellista sontaa, ja Liimatta ei voittaisi ketään tappelussa”, kun ajatellaan ja analysoidaan liikaa, ja unohdetaan vain tykätä, ja hyvästä voi aina tykätä, jos tarkoitusperät eivät ole aivan väärät ja harvoin ovat, jos hyvää syntyy.

Mutta kun nyt ei ole tarkoitus kertoa teille mitään, jota ette jo tietäisi.

Pitää kertoa, että seuraavaksi paras ja tärkein on Puk. Pukin musiikkia on kuvattu laimeasti ”arkipopin ylittäväksi säveltaiteeksi.”. Paljon enemmän se on.

Suomessa pitää laulaa arjesta tai sitten olla Yrjänä, taistella lohikäärmeitä vastaan. Jussi Ojajärvi on väitellyt yliopistomies. Bändin nimi on Shakespearelta. Jussi Ojajärven poliittiset ja yhteiskunnalliset näkemykset lienevät aika tavalla erilaiset kuin tämän blogin suvereenilla tiedostajalla, mutta HUOM!!, kuuntele nyt tarkkaan, sehän tästä niin hienon tekee: että voi olla kriittinen ja kuitenkin täysin lumoutunut.

Hei, se on oikea sana: lumo. Musiikin lumo! Sellaista harvoin Suomessa tavoitetaan, koska siihen ei ole uskallusta. Pelätään pateettisuutta, pelätään leimaa, pelätään mitä pelätään, pelätään ettei myy. Ei myykään, koska ihminen ei voi oppia pitämään sellaisesta, johon ei voi tutustua. Kunpa olisi enemmän pukeja, jotka laittavat peliin itseään.

Minä en tiedä, mitä Ojajärvi tarkoittaa, mutta yleensä tiedän mistä hän laulaa. Sehän riittää. Jokaiselle laulu on erilainen ja joka kerta, myös. Ja sävellykset murtavat muurin. Joo, isoina annoksina tämä voi olla liian raskasta (raskas musiikki ei heviä tunne, eikä hevin kuuntelijat sitä hevin tunnista).

Näitä levyjä on kehuttu, mutta ei ostettu. Ja koska en fanita, en ole varma, tuleeko lisää. Mutta tämäkin kelpaa. Jo Grönlanti oli mainio, Kadonnut manner on paljon enemmän. Hienointa poppia.

Tsekkaa, jos et usko: Katukivien alla on rantahiekkaa. Ei siitä voi parantaa.

Niin, jos nyt on pakko, niin The Smiths on kyllä sellainen, joka tulee mieleen. Jos se nyt auttaa ketään voittamaan ennakkoluulot. Hassua, itse en jaksa oikeen Smithsiä, kun en pidä laulajasta. Ojajärvi ei ole häävi laulaja hänkään, vähän jopa rasittavan besserwisser.

Ei tätä ratko edes Uusis

Se alkaa kauniisti, keveästi, lupaa, mutta ei lupaa liikoja. Laulu alkaa vähän kuiskaten, raukeasti, ei laiskasti. Basso tulee takomaan jäntevyyttä menoon. Jotain suurta kehittyy.

Mutta otetaan ensin hiukan vaihdetta alas, mennään kaarre kolmosella, sitten takaisin nelonen silmään, esitellään se terävin koukku pianolla, kas noin. Mutta vielä kiusataan sopivasti, "alkaa, alkaa, ei ihan, mutta kun alkaa niin on kova." Ja sitten se koukku ei tulekaan pianolla, tulee kitaralla, mutta eri tavalla, voi juma, ne osaa. Noinhan se on ihan toinen koukku. Kahden minuutin kohdalla ne laittaa liinat kiinni, ne puhaltelee muniin, minne meni piisi, tuokaa se takasin, en saanu riittävästi, tuokaa, tuokaa, tuokaa nyt! Mä voin muuten käydä rauhattomaksi, ette te sitä halua, teillä on vastuu mielenterveydestäni. Älä siinä kuiski!

Ja aika tasan kolmen minuutin kohdalla se koukku tulee taas, kitaralla. Ja nyt ne laittaa torvia sinne, hei, tää alkaa kasvaa niin isoksi, tossa on toi hyvä kohta, mutta sitten on tämä. Ja nyt ne jo feidaa, ei, ei vielä, ei vielä, en ole saanut tarpeekseni. Lopettivat kuitenkin, ryökäleet. Pakko saada lisää.

Uudestaan.

Rubik: Jesus/Hypnotist

Olen brändätty jaloillani

Ja Bob sanoi: "Minä piirsin All Along the Watchtowerin, mutta Jimi väritti sen."

Ok.

Mutta jos Bob piirsi Mr. Tambourine Manin, niin mitä The Byrds sille teki? Kertokaapa se.

Justiin nyt tämä Dylanin versio on soinut viisi minuuttia ja on huuliharppusooloa vailla. On vaan niin hyvä piisi, ja jaksaa kasvaa. Mitä se meinaa, se Bob, tällä? Mysteeri.

The Byrds teki piisille saman kuin Madonna American Pielle. Kulkee, kulkee, mutta sielu jäi jonnekin. Ja sitä myöten kaikki. On tämäkin mysteeri, mutten välitä ottaa selvää.

Roger that!

Oliko se Jake Nyman, joka The Byrdsiä niin kehui? Tykkään minäkin Turn! Turn! Turn!:istä. Vaikka sekin vähän hävettää, kun se kuitenkin on sellaista vesimiehen ajan häröilyä. Hyvää Forrest Gumpin taustamusiikkia. Jake ainakin kirjoitti hyvin (,) ilkeän kirjoituksen Madonnan American Piestä. Jake ei tykkää Madonnasta.

Niin, sitä mun piti sanomani, että aina kun luulee, ettei sitä käninää muka jaksa, niin kaivoskaupungin kasvatti lyö halolla päähän. Onhan tuonkin piisin kuullut tuhat ja yksi kertaa, ja monesti jopa innostunut. Ja nyt taas. Vieläkö seuraavalla kerralla?

Kun ei voi ottaa, niin on pakko lainata

Ikääntymisestä:

"Ymmärtääkseen mitään täytyy olla aika vanha täytyy täyttää 30 vuotta täytyy täyttää monta kertaa"

"Artistilla ei oo enää mitään sanottavaa se kääntyy aina sisäänpäin ja alkaa laulaa rakkaudesta nuorena en tiennyt että niin vois tapahtuu mutta nyt oon viisastunut baby I love you"

"Tein päätöksen enää surffaa en milloinkaan"

"Ja jos vielä tartun lautaan sen lyön palasiksi kallioon. Älä mene enää veteen nyt vesi on pilalle mennyt"

Sheenasta ja surfista:

"Mutt miks se antoi miks se antoi sittenkin tytölleen nimen Sheena?"

"Kuka mulle kirjoittaa kuka soittaa vastaajaan se voi olla kuka vaan mutta Sheena se ei oo ainakaan"

"Ootko nähnyt metsurin surfaavan metsuri surfaa ja tyttöä rakastaa"

"Sheena sai oman talk show'n telkkariin Sheena sai JJ Lehdon vieraakseen"

Elämästä/jalkapallosta (sama asia):

"Älkää surko älkää surko älkää surko se on aivan turhaa. Jos susta tuntuu että maailma kaatuu päälle olet siinä aivan oikeessa"

"Älä aina lähde vaan joskus jää"

"Ota kortti punainen älä itke! sillä kaikki järjestyy kaikki kääntyy parhain päin"

"Kuka soittaa kuka kaipaa kuka joutuu pettymään kuka soittaa kuka itkee kuka kaiken menettää"

"Myymälävaras jää aina kiinni myymälävaras jää kii"

"Mä en oo Pelle Miljoona enkä Lasse Viren en oo mun faija enkä mä oo sä mä oon mä"

"Puhutaan elämästä ja jalkapallosta"

Arkisista tilanteista:

"Olin eilen kännissä se ei oo mikään puolustus"

"Se soitti väärään numeroon ja sai väärän vastauksen"

Absurdeja ajatuksia:

"Leena menee bileisiin törmää uusiin tuttaviin joku pistää LSD:een Leenan kevytcokikseen"

"Joskus mä ihmettelen että saako Paul McCartney alennusta kun se menee ostamaan peräkuormainta sitten mä ihmettelen että saako Paul McCartney pullakahvit kun se menee katsomaan kylvölannoitinta jos ei saa niin mitä vitun hyötyä sille on siitä et se on tähti"

Maalaiselämästä:

"Poutapäivänä heinätöissä taas meni kuorma paaleja latoon potkitaan palloa pihamaalla yöllä mennään vielä uimaan"

"Ja sen yhteiskunnan vastaisen tekoni jälkeen melko tyytyväisenä sukellan Saarijärveen"

Nyt ei ole Pettynyt olo

Oijoi. Pitkään SunPutkesta löytyi Phil Seymouria vain Tom Pettyn tai Dwight Twilleyn yhteydessä, mutta nyt on tämä.



Ennen intter nettiä moni pieni asia sai aikaan iloa. Suosikkiartistin kuva lehdessä, piisi radiossa, maininta hakuteoksessa.

Tämän videon löytyminen muistuttaa noista ajoista. Kun yleensä kaikki on tarjolla, niin tällaisen vaativamman diggailun kohokohdat tuntuvat jotenkin vieläkin maukkaammilta.

Mutta ajatelkaas, jos myös Baby It's You ilmestyisi tuonne videona. En uskalla edes ajatella.

Minä en oo kumpikaan

Manic Street Preachersilla on kappale Australia. Nyt on käynyt niin, että Limonadi Elohopea on tehnyt saman piisin Halaus-levylle.

Tällä kertaa irstaat miljonäärit eivät ole olleet varkaissa, sillä katusaarnaajat lauloivat Down underista 1996, kun taas Tero-Petrin kirjoittama Äijät ja ämmät on julkaistu 2003.

Rietas ryöstö, jossa köyhä suomalainen soittajapoika on ollut kärsivänä osapuolena, on sattunut aiemmin Thom Yorken viekkauven ja vääryyven voimalla. Sätiöpään Hyvä on, tietokone -levyllä oleva kappale Let Down on törkeä varkaus, jossa hämeenlinnalaisen musiikin kruununjalokivi Työmiehen lauantai on kaapattu rajan ja veden yli. Että sellainen tausta on tällä indiehippien keinuttajalla!

Mutta jotta ei tulisi Limonadi Elohopealle paha mieli, niin sanottakoon, että taannoin YleX:ssä oli yksi näistä main streamia kolkuttelevista gospel-bändeistä vieraana. Revohkan silloinen single muistutti varsin paljon Limonadi Elohopean piisiä - mitä, sitä en saata enää muistaa.

Jaa jaa, tulikohan siitä parempi mieli sittenkään?

Ei sikiö eikä teini-ikäinen multalaukku

Moni elvistelee salaisella suosikillaan: ”amerikkalainen college-rock putoaa.” Joopa joo. Elitistit!

High school –räminää sen olla pitää, high schoolia ja skeittipunkia! Mitä typerämpi, sen parempi.

Jo kaukaa pitää nähdä, mikä soittajien silmissä kiiltää: raha ja rakkaus. Nätisti sanottuna.

Ei nyt sentään mistään Wheatuksesta puhuta, rajansa se on kaikella, mutta miten estoinen on ihminen, jos hänelle ei putoa Fountains of Waynen Stacy’s Mom?

Kerrasta päähän soimaan solahtava ralli, nokkelat sanat ja kaliforniaa. No, tyypit on Massachussetsista, mutta niinhän ne on aina. Plussaa siitä, että ollaan Bostonista, mutta tehdään ihan häpeilemättä kaupallista purkkaa, eikä määitä kuin Billy Corgan. (Kyllä minä sillekin tribuutin kirjoitan.)

Jos Fountains of Wayne on liian hienostunutta, niin sitten pitää kuunnella Bowling for Soupin 1985. Piisinä samat sanat kuin edelliselle, mutta vielä muuta: nostalgiaa teineille vuosikymmeneltä, jota eivät ole koskaan eläneet minuuttiakaan! Ja läpi menee. Kyllä amerikkalainen on hieno eläin.

Nämä keski-ikäiset teksasilaiset eivät edes tee itse hittejään. Tällaista piristystä rock-poliisi tervehtii joskus ilolla.

Jonkun Bloodhound Gangin (Pennsylvania) kehuminen nyt ei enää järkytä ketään, mutta blink-182 (natiiveja kalifornialaisia) on äärettömän kova, äärettömän kova!

Kun Bostonin ja Kansasin (miksi Bloodhound Gang ei voi olla Pennsylvania [Simpsoneiden Halloween-jaksossa Dracula-parodia sijoittui Pennsylvaniaan] ja mihin katosi muoti nimetä bändejä maantieteen mukaan, se oli hyvä muoti.) ja muiden ihan uskomattoman mahtipontisten (ja mahtavien?!?!) bändien jäseniä alkaa putoilla, niin niiden arvo nousee.

Arvatkaapa miten käy kyynisten 90-luvun lopun ja 00-luvun alun raha-automaattien? Ne on tosi isoja aikanaan. Ole sinäkin aikaasi edellä. Hehkuta jo nyt.

Kyyniset levy-yhtiöäijät tietävät aina mitä tekevät.

Ja teinit, teinit tietävät. Teinien suosikeista osa katoaa, mutta kaikkein kestävimmät tähdet ovat teinien löytämiä. Teinit ovat ok.

Rock n’ roll high school!

Jotkut ihmiset sanovat manageria Mauriceksi

Muistaakseni sanoin Jonia suosikikseni.

Yläasteella siitä ei sitten puhuttu. Edes siitä ei tarvinnut puhua, ettei siitä puhuta. Kaikille se oli selvää.

New Kids on the Block hävetti silloin todella. Ei sitä edes jaksa muistaa, minne se 25 markkaa maksanut rintanappi mahtoi hävitä. Televisiosta tulleen konsertin päälle piti jotain nauhoittaa. Veikkaan, että Nakertajat. 

Ja Suosikit silputtiin pannuhuoneen kattilaan.

Ja vieläkin pitää käyttää passiivia.

Kyläkoulun tytöillä siitä oli luonnollisesti tieto. Heidän käsissään se oli kuin taktinen ydinkärki. Kyllä sillä pidettiin pojat aika nöyrinä tarpeen tullen.

Sillä meidänkin pienestä kyläkoulusta tuli yläasteen pihan mielipidejohtajia, joiden kilpeen Nyykkärit jätti ikuisen lommon. Sinitarrajäljet kaverin huoneen tapetissa muistuttivat häntä erheestä, jonka ilmitulo laajemmassa piirissä olisi ollut katastrofi.

Mikä uudelleenjärjestely siitä olisikaan seurannut, jos olisi levinnyt tieto, että Kuoppalassa poikien oli ollut muodikasta tykätä New Kids on the Blockista? Uskokaa nyt hyvät ihmiset, lähtökohdat peräkylästä tulleille olivat jo muutenkin hankalat.

Todella hölmöksi asian tekee se, että ei kukaan voinut oikeasti pitää Nyykkäreiden musiikista. Niiden hullujen kuukausien aikana kenelläkään ei ollut kasetteja. Se yksi konsertti tuli televisiosta, mutta tytöt kiljuivat ja show peitti muutenkin musiikin alleen. No, Järviradiosta ehkä joskus tuli niiden piisi.

Ja ilmiön jälkeen sitä musiikkia ei varsinkaan missään kuullut, eikä olisi halunnutkaan kuulla. Muistikuvien mukaan se oli todella, todella äklöä.

Ei se ollut.

Vuosi sitten radiosta tuli Tonight. Se on kuin suoraan Jeff Lynnen kynästä. Miten pikkutytöille on onnistuttu myymään vuonna 1990 Electric Light Orchestraa? Ja muutamalle pikkupojalle.

Ehkä siksi, että loppujen lopuksi hyvä piisi on hyvä piisi. Nykyään ei ole ollenkaan vaikea sanoa, että Linkin Parkilla on hyviä kappaleita.

Tai on ehkä vähän. Katu-uskottavuuden nimissä mainittakoon, että juuri nyt taustalla soi King Crimsonin Epitaph.

Sorsaparven imussa voi päästä vaikka ladon ylitse

Pikku-Hanneksesta oli kamalan jännää seurata, mitä aikuiset puuhasivat.

Ne kävivät yläastetta, niillä oli hajukumeja, ne kuuntelivat rokkia ja teippasivat tapettiin julisteita. Mistä niitä julisteita saisi? Ei niitä koskaan näkynyt ainakaan Kuoppalan kaupassa.

Niissä julisteissa oli dingomusiikin soittajia, joista jotkut käyttivät huumeita. Sellaisia oli kuulemma lääkepurkissa, mutta ei asian paljastanut aikuinen oikein osannut kertoa enempää huumeista. Paitsi että Seurassa paheksuttiin niitä. Kauhean jännittävää.

Olisi ollut jännittävämpää kuunnella sitä huumerokkia, mutta mistä semmoista? Oikeus radion käyttöön oli aikuisilla. Ei ollut rahaa, mutta ei kyllä levykauppaakaan. Ja luuletko, että aikuiset olisivat lainanneet kasettejaan pikkulapsille?

Olipa hankala saada selvää ketkä kaikki esittivät dingomusaa. Pave Maijanen ainakin ja Betso Byos ja Rik Astli. Radiosta kuulin Itsafainaakanttaan. Miten soittivatkin sellaista keskellä päivää? 

Serkku oli aikuinen, sen seinillä oli Yö, mutta siitä ei ollut apua, koska ei sen kanssa uskaltanut jutella. Se oli käynyt Provinssirockissa, joten se ei ollut tästä maailmasta.

Sitten vanhenin kouluun. Vähän sen jälkeen, kun olin kuullut Kolmannesta naisesta, tuli 90-luku ja Raptori ja New Kids On the Block.

Siitä vuosikymmenestä sain tarpeekseni, mutta 80-luvusta en koskaan. Silloin kaikki on ollut paremmin. Mankkoja, kesäautoja, rikkinäisiä farkkuja, puhelinkoppeja. Elämä on ollut silloin niin kuin Aknestik on laulanut.

Mutta ennen kaikkea 80-luvulla on ollut Noitalinna huraa!, Juliet Jonesin sydän ja Musta paraati. Meno on ollut maanläheistä. Soittajat ovat ajaneet Datsunilla (paitsi ehkä Njassa) ja fanit ovat näyttäneet samalta kuin Tarkkiksen Tommi.

Ja minä vain etsin Seurasta Dingon julisteita ja olin pieni. Minä olin väärillä jäljillä, eikä kukaan ollut auttamassa oikealle tielle.

Kukaan ei edes kertonut, että televisiosta olisi tullut Hittimittari.

Maailman paras kappale

Voiko elää elämätöntä kesää? Voiko haikailla tulevien aikojen perään?

Kesä alkoi taittua syksyä kohti, hiljalleen, mutta havaittavasti. Oli pimeämpi. Oli viileämpi ilta. Autojen äänet peltojen yli tieltä tulivat erilaisina. Ne tulivat kosteuden yli. Autot olivat menossa pois.

Olin kotona, olin nuorempi kuin nyt. Laitoin soimaan Kentin Hagnesta Hillin. Se soi kovaa. Istuin vintillä viileässä, hämärässä. Ikkunat olivat auki hellepäivän jäljiltä, musiikki levisi usvaiseen maastoon.

Silloin jouduin ajasta irralleen.

Varmasti siinä oli paljon Kivenpyörittäjän kylää. Joakim Bergin laulu, Pölösen elokuva, tarinat Volvoista ja maaltapaosta ja omat kokemukset maaseudusta sekoittuivat muutamiksi kymmeniksi minuuteiksi joksikin ennen kokemattomaksi.

Vietin sen ajan jonakin muuna, jossain muussa ajassa, mutta silti siinä ja ihan itsenäni. Jotkut ihmiset sanovat eläneensä ennenkin. Juuri näin se tapahtuu.

Miten voin edes yrittää ymmärtää, mitä oli elää 25-30 vuotta aiemmin? Kun ne Volvot tulivat kuukaudeksi, kun oli vielä niittyjä, kun vanhat naiset käyttivät vielä huivia, kun nuorilla miehillä oli viikset. Niin on kuvissa, niin on tarinoissa. Ja niin oli hetken 2000-luvulla.

Ja nyt, toisen kerran Kent taas asialla. Mannen i den vita hatten (16 år senare) soi. Se on soinut viiden päivän aikana yli 50 kertaa. Minä olen ollut viisi päivää kymmenen vuotta vanhempi. Ei se haittaa. Laulu on surullinen. Se on myönteinen. Se on maailman paras kappale.

ja, vi ska alla en gång dö

ja, vi ska alla en gång dö

vi ska alla en gång dö

vi ska alla en gång dö

vi ska alla en gång dö

Minä en ole koskaan kuullut mitään yhtä elämänmyönteistä.