Believe the hype to some extent

Blogien lukeminen on turhaa puuhaa, joten en tiedä onko French Films Suomen blogatuin bändi. Näin kovasti väitetään, että on. Sitä paitsi se on helppo uskoa. Bändi on hyvin tyylikäs.

Niille, jotka eivät bändiä tunne, kuten viikontakaiselle minulle, tiedoksi: French Films on helsinkiläinen ja hyvin, hyvin 80-lukulainen. Laulaja kuulostaa tarpeeksi Ian Curtisilta. Bändi on reippaampi kuin Joy Division, mutta hyvin, hyvin 80-lukulainen.

Laulaja dominoi soundia. Kitara pääsee joka piisissä kerran etualale esittämään variaationsa piisin pääteemasta. Basisti pakottaa kuuntelijan soittaman tukka silmillä ilmabassoa. Rumpali junttaa yksinkertaisesti, ei fillejä, ei todellakaan fillejä. Välillä puolihölmö kosketinkuvio piristää. Asia sanotaan parhaimmillaan alle kahdessa minuutissa.

Kuulostaa tutulta ja hyvin, hyvin 80-lukulaiselta. Mutta toimii.

Kaikkein parasta tässä on se, että FF tuo Suomeen (takaisin) kunnon bänditaustalaulut ja "auun", "wuhuun" ja muut tärkeydet. Hyvä että uskalletaan.

Bändin esikoislevyä Imaginary Future on hauska kuunnella. Kannattaa kuunnella.