Musiikillinen isoveljeni Karhuherra (tämä on sitten olevinaan kunnia) kehottaa blogissaan jokapoikaa hankkimaan talouteensa The Clashin tuotannon. Kannatettava ajatus. Tämän vuoden puolella olen ratsastanut aukkoja katsellen ja hankkinut täydennystä cd-kokoelmaani. Minulla on nyt omat kappaleeni Sandinista!:a ja Give ’em Enough Ropea.
Aution saaren levyt –kirjassa The Clashin London Calling saavutti kriitikoiden suosion. Toimittaja Jake Nyman osuu asian ytimeen, kun hän katsoo levyn ansioksi sen ajankohtaisuuden. London Calling ei ollut suunnan näyttäjä per ce, vaan kohteensa oikein valottanut kuva, joka inspiroi kehittymään.
Mikä muu levy kuvaa tekohetkensä täydellisesti? Niitä on monta, sanoisi Tenho Tuisku. Mutta onko?
Yksi tällainen levy soi juuri soittimessani. Kaikki tietävät mikä usein on hypelevyjen kohtalo. Yleensä ne ovat kiiltäviä ja jaksavat kiinnostaa aikansa. Eivät kestä aikaa.
The Bloc Partyn Silent Alarm on jo niin vanha (:rollseyes:) levy, että sitä voi arvioida kestävästi. Jos London Calling kuvasi Lontoon 1979, niin Silent Alarm kuvaa vuoden 2005. Tai mistäpä minä tiedän. Niin vaan tuntuu.
Joka tapauksessa Silent Alarm on niin hyvä levy kuin on kerrottu. 2000-luvun klassikoita. Joe Strummer lauloi London Callingilla ulos vihaista turhautumista ja turhautunutta vihaa. Kele Okereke huutaa hengästyneenä ulos tunteita, joita kiihkeässä elämänrytmissä ei ehdi eritellä. Joku ahistaa, ei ehi istua soututuoliin. Ajankuvaa sekin.
Silent Alarm tuntuu kestävämmältä levyltä kuin The Strokesin This Is It. Näitä kahta levyä on pakko verrata. Toivottavasti Bloc Party osaa kehittyä. The Strokes kun jäi pahasti polkemaan paikalleen. Ajankuvaa sekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti