Pikku-Hanneksesta oli kamalan jännää seurata, mitä aikuiset puuhasivat.
Ne kävivät yläastetta, niillä oli hajukumeja, ne kuuntelivat rokkia ja teippasivat tapettiin julisteita. Mistä niitä julisteita saisi? Ei niitä koskaan näkynyt ainakaan Kuoppalan kaupassa.
Niissä julisteissa oli dingomusiikin soittajia, joista jotkut käyttivät huumeita. Sellaisia oli kuulemma lääkepurkissa, mutta ei asian paljastanut aikuinen oikein osannut kertoa enempää huumeista. Paitsi että Seurassa paheksuttiin niitä. Kauhean jännittävää.
Olisi ollut jännittävämpää kuunnella sitä huumerokkia, mutta mistä semmoista? Oikeus radion käyttöön oli aikuisilla. Ei ollut rahaa, mutta ei kyllä levykauppaakaan. Ja luuletko, että aikuiset olisivat lainanneet kasettejaan pikkulapsille?
Olipa hankala saada selvää ketkä kaikki esittivät dingomusaa. Pave Maijanen ainakin ja Betso Byos ja Rik Astli. Radiosta kuulin Itsafainaakanttaan. Miten soittivatkin sellaista keskellä päivää?
Serkku oli aikuinen, sen seinillä oli Yö, mutta siitä ei ollut apua, koska ei sen kanssa uskaltanut jutella. Se oli käynyt Provinssirockissa, joten se ei ollut tästä maailmasta.
Sitten vanhenin kouluun. Vähän sen jälkeen, kun olin kuullut Kolmannesta naisesta, tuli 90-luku ja Raptori ja New Kids On the Block.
Siitä vuosikymmenestä sain tarpeekseni, mutta 80-luvusta en koskaan. Silloin kaikki on ollut paremmin. Mankkoja, kesäautoja, rikkinäisiä farkkuja, puhelinkoppeja. Elämä on ollut silloin niin kuin Aknestik on laulanut.
Mutta ennen kaikkea 80-luvulla on ollut Noitalinna huraa!, Juliet Jonesin sydän ja Musta paraati. Meno on ollut maanläheistä. Soittajat ovat ajaneet Datsunilla (paitsi ehkä Njassa) ja fanit ovat näyttäneet samalta kuin Tarkkiksen Tommi.
Ja minä vain etsin Seurasta Dingon julisteita ja olin pieni. Minä olin väärillä jäljillä, eikä kukaan ollut auttamassa oikealle tielle.
Kukaan ei edes kertonut, että televisiosta olisi tullut Hittimittari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti