lauantai 8. tammikuuta 2011

Ilmaisunvaikeutta suurtuotannon edessä

Kaikki kuolevat joskus ja useat ennen aikojaan. Niinpä on aika turha jäädä pohtimaan sen kummemmin julkkiskuolemia. Mutta on yksi julkisuudenhenkilön poistuminen, josta jaksan olla aina pahoillani. Se on Gösta Sundqvistin poislähtö. Se tuli yllättäen ja ehdottomasti pyytämättä.

Kun Gösta kuoli, pidin hänen musiikistaan. En tiennyt kovin paljon hänestä ihmisenä, enkä ymmärtänyt kuin vähän alusta siitä, mitä mies oli saanut aikaan muualla kuin musiikin parissa.

Puutteet korjaantuvat hiljalleen. Viime aikoina olen oikeasti oppinut kuuntelemaan Koe-eläinpuistoa. Taannoin 90-luvulla ohjelma oli minusta poloisesta vain vähän kummallinen taustashow, kun odotin jotain muuta alkavaksi. Viime lauantaina esimerkiksi uusittin KEP-jakso, jossa Gösta oli Timi-nimisen ex-iskelmälaulajan ja tämän managerin maaseutuasunnolla muistelemassa menneitä. Tuskin upposi silloin, en muista olenko kuunnelut tuoreeltaan. Nyt se oli niitä radio-ohjelmia, joiden aikana oheistoimintoja ei tehty. Kirja jäi makaamaan rinnan päälle.

Leevi and the Leavingsin musiikista on vaikea sanoa riittävästi, koska ei ole olemassa tarpeeksi vahvoja sanoja. Puheet suomalaisuuden syvimmän olemuksen tavoittamisesta jne. ovat kannatettavia, mutta silti jäävät uupumaan syvyydessä. Enemmän kuin kansakunnan psykoanalyysi, Göstan laulut ovat täydellisiä maalauksia yksityisistä kohtaloista.

Kaikille tutut Pohjois-Karjala, Teuvo, maanteiden kuningas ja Elina, mitä mä teen olivat aluksi minunkin suosikkejani. Sittemmin nämä ilmeisimmät hitit ovat saaneet rinnalleen uusia lemmittyjä.

Palava rakkaus on erilainen, upea Leevi-kappale. Formaattiradioita varten ennen formaattiradioita tehty Raparperitaivas on paljon enemmän kuin yksinkertainen pop-viisu, mitä se ensikuulemalta on. Elämä ikkunan takana on pakahduttavan kaunis laulu.

Viimeaikoina selvä ykkönen on kuitenkin ollut Amalia, eikä vähiten oheisen YouTubesta löytyvän videon ansiosta. Göstan katseella on tarinaa mainiosti avaava funktio tässä ja Amaliaa esittävä nainen tuo myös oman panoksensa tarinaan, joka on niin liikuttava, että se on ylittämätön. On varsin selvää, että tässä on sosiopsykologian alalta kolmen minuutin tyhjentävä ja silti aina uusille tulkinnoille avoinna oleva tutkielma. Tässä ollan audiovisuaalisen ilmaisun täydellisyyden porteilla. Tämä on enemmän kuin taidetta, tässä melkein kerrotaan elämä.

Tarvitsemme loppukevennyksen. Minusta Göstan kappaleisiin saa koskea. Marjo Leinonen esimerkiksi on ottanut omakseen kappaleen Jouluaattona kännissä, Brightboy on onnistunut Kyllikki-coverissa ja Samuli Putron tulkinta Itkisitkö onnesta -kupletista on mainio. Sen sijaan aluksi ei tunnu hyvältä se, että Onnelliset-coveroidaan elokuvan soundtrackia varten, varsinkaan kun sitä esittämään laitetaan Jonna Geagea ja Vesterinen. Mutta pahus vie, Vesterinen on niin hupaisan näköinen tässä videossa, että on annettava anteeksi.

Ei kommentteja: