(Olin mä silloin vielä nuori!)
Säikähdin oikein kunnolla joitain aikoja sitten, kun lopetin kesken kaiken Arcade Firen Funeral-levyn kuuntelun. Ei vaan jaksanut. Tuliko mielenhäiriö vai oliko tämä alku jonkun suuremman? Säikähdin, että yksi aikakausi on nyt ohi. Olisiko pophippeilyvaiheeni nyt ohi, ja edessä pitkä elämä progea ja klassista rockia kuluttaen.
Ei progessa ja klassisessa rockissa ole mitään vikaa, mutta indiehippeily oli tuonut/toi/on tuonut elämään niin paljon piristystä, että sen menettäminen olisi ollut ikävää.
2000-luvun alussa olin vielä vakaasti matkalla perusboogien sydänmailla. Katselin pottunokanvartta pitkin hipsteriporukoita. 80-luvun powerpop kyllä kelpasi, samoin saman ajan taidekoulurock, mutta en halunnut paljonkaan tutustua kangaslaukku- ja pekkalasijengin suosikkeihin.
Mutta sitten hyvin lyhyen ajan sisään kuuntelin kolmea suurteosta: Arcade Firen Funeral (tutustuminen 2005), Postal Servicen Give Up (julkaistu 2003, tutustuminen ehkä 2005, en muista kuinka, mutta tämä oli genressään eka oma löytö, hypestä en ollut kuullut) ja The Flaming Lipsin Yoshimi Battles the Pink Robots (julkaistu 2002, tutustuminen noin vuonna 2005). Siinä aika vahva levykolmikko 2000-luvun tärkeintä ja hienointa musiikkia. Ja nytkö olisi viehätys ohi?
Pahin pelko hälveni, kun Yeasayerin ja Crystal Castlesin kaltainen musiikki upposi. Olin edelleen altis ottamaan uutta ääntä vastaan. Mutta sen Arcade Firen kanssa olisi päästävä uudestaan suhteisiin. Tohtisiko sitä kuitenkaan tarttua uuteen Suburbs-levyyn?
No tuossa se soi. Hienosti soikin. Mieleen tulee elävästi se, kuinka bändi aikoinaan todella kolahti: Music TV:n livevedossa tyypit olivat vakavan oloisia, mutta energiatasot olivat tapissa, Spinal Tapissa, siellä 11 kohdalla. Arcade Firen viuluväritteinen svengi runnoi hengästyttävää vauhtia eteenpäin. Taakse ei paljon katseltu. Sellaisessa kyydissä tahtoo olla.
Suburbissa tuo hillitön energia ja voima muistuttaa taas olemassaolostaan. Bändin totisuudessa on jotain vagitsevaa, ei häiritsevää. Tyypit ovat tikunlaihoja tai vähän pullaisia taiteilijoita, mutta musiikissa on lihasta, jonka tieltä äijjimmätkin metallibändit väistyvät.
Ja sitten ne ovat myös ihan nerokkaita, kuten huomaa City With No Childrenin bassosta. Siitä vietäneen sample noin tuhanteen ja yhteen räppipiisiin.
Lisäksi Arcade Fire voi olla kaunis.
Voimakas. Nerokas. Kaunis. Se on aika hyvin tosikoilta kanukeilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti