Suurmiessarja jatkuu

Musiikilla välitetään tunnetta. Kuuntelija tavoittelee tunnetta. Tunnetta se on energinen ilokin, vaikka se usein unohdetaan. Humppa ja sukkahousuhevi ovat usein puhtaaksiviljeltyä energiaa, vaikka "sisältö" puuttuisi.

Ja jos ei ole piisiä, niin sen voi pelastaa tunnelmalla. Yleensä tunnelmalla tarkoitetaan jotain soundimattoja tai Sigur Rós –kilkutusta. Sellaista, jota tässä tulee kuunneltua.

Tutustun juuri nyt Poomaan. Suomalaisbändi yrittää rakentaa eeppisiä tunnelmapaloja. Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että levynsä Persuader ei sisällä piisejä. En ole vielä löytänyt energiaakaan. Tämä musiikki pyrkii olemaan ”tunnelmallista” tietyin genrerajojen reunaehdoin. Se on vaarassa muuttua geneeriseksi. Olen kuitenkin liian kokenut musiikinkuuntelija tätä vielä tuomitsemaan. Piisi voi löytyä (tosin tuskin), mutta ennen kaikkea voi löytyä tunnelma, juju.

Kun musiikki kuvataan tunnelmalliseksi, niin onko se varma merkki siitä, että varsinainen tunne puuttuu?

Ja: jos tulkitsija on taituri, mutta ei tunteikas, voiko tunnelma välittyä?

Jälkimmäiseen sanon: voi. Tapani Kansa on rokkitähdempi kuin rokkitähdet. Ääni ja osaaminen on valtavan kovalla tasolla. Stefan People on iskelmälaulaja minun mieleeni. Mutta onhan se myös pökkelö ja sillä tavalla mulkero, että sympaattisesta tunteiden tulkista on hankala puhua. Mutta silti olennainen välittyy. Tarkastakaapa nyt vaikka tämä. Jos kappale on juustoinen, niin tämä se on. Mutta niin totta. Niin totta.

Joka seuraa aikaansa, on sitä jäljessä

Olen luvannut itselleni, etten koskaan hauku Mikko Alataloa. Syyksi riittää se, että Alatalon haukkuminen on kansanhupina niin yleistä, ettei siinä taidossa voi keksiä juuri mitään virkistävää tarjottavaa.

Lisäksi Alatalo on niin merkittävä tekijä suomalaisen populäärimusiikin luojana, että kaikki myöhempi sekoilu on, jos ei helppo, niin mahdollista antaa anteeksi. Tiedän kyllä, että valveutuneet ihmiset ymmärtävät Mikon merkityksen.

Toinen iskelmäkasvo, joka nuorta polvea naurattaa, on Jukka Kuoppamäki. Jukka vaikuttaa vähän tosikolta, mikä oikeastaan tekee hänestä vielä mielenkiintoisemman, jos pääsee kuuntelemaan miehen hippimusiikkia. Kuoppis muun muassa puolustelee kannabista kappaleella Kukkasen valta. Aurinkomaa taas on kaunis hippikappale.

Molemmat löytyvät kokoelmalta Psychedelic Phinland, jolla on kaikenlaista häröilyä vuosilta 1967-1974.

Those Lovely Hula Hands kuulostaa tutulta. Sitten sitä tajuaa: Eleanoora Rosenholm. Samaa kamaa vuonna 1968 ja 2008.

Hyvä kokoelma, mielenkiintoista musiikkia. Jopa hyvääkin.

Hyviä hommia

"I love how while I'm watching this video, a Google ad pops up and asks me "do you suck at piano?" Well after watching this guy, I think I can safely answer "yes, yes I do suck at piano."

Hän on Ronald Jenkees, ja hän on parempi kuin sinä.

Ronald soittaapi aika hyvin. Sanoisin aika velhoksi. Olemukseltaan hän on kuin Trailer Park Boysin Bubbles. Ei se ole huono juttu.

Paitsi että näissä Jenkeesin videoissa on ilmiömäistä taituruutta, niin niistä tulee myös hyvä mieli. Netissä ei aina ole niin. Siksipä netin kaikkien aikojen paras video onkin tämä Where the hell is Matt?

Heipä hei

Tämä on YouTube-linkki.

Yllä olevassa linkissä Mat Weddle Obadiah Parker -nimisestä orkesterista (taitaapi olla yhden miehen orkesteri) coveroi Outkastin Hey Ya -kappaleen. Paitsi saattaa olla, että olet muukalainen ja luet tätä vuonna 3079, jolloin YouTube on ajat sitten kadonnut, mutta tämä blogi on säilytetty kulttuurihistoriallisesti arvokkaana.

Weddlen versio on joka tapauksessa pysäyttävän herkkä. Loppua kohti se toisaalta uppoaa indiekliseiden suohon, mutta se ei nyt ole tärkeää. Olennaista on ensivaikutelma. Alkuperäisen kappaleen tempoa on hidastettu, sovitus on karsittu minimiin ja Weddle laulaa kuin enkeli. (Enkelit ovat miehiä. Kai.)

Olen aina pitänyt Hey Yasta, koska pidän tarttuvista ralleista. Luulin kuitenkin, että pitämiseni perustuu kappaleen energiaan ja efekteihin, eikä se niistä riisuttuna olisi juuri mitään. Mutta Weddle paljastaa perustasta vahvan sävellyksen.

Obadiah Parkerin MySpace -sivuilla kappaletta on kuunneltu jo 40 000 kertaa ja yllä oleva linkkikin näyttää kiertävän vaikka missä. Tää on kai sitä viraalista mainontaa nyt.

Negatiivisemman ajattelun ryhmä

Maailmassa on tietenkin myös virheitä, ei kaikki aina ole ihQukivointa. Esimerkkivirhe on Chris Cornell, joka on joskus ollut ÄIJJÄ, mutta jonka uusi tuotanto vaikuttaa pelottavimmalta mitä on tehty. Senkin uhalla, että leimaannun taantumukselliseksi juntiksi, niin parahdan: Ei Soundgardenin-laulaja voi näin toimia.

Jos olisin ilkeä ihminen, niin sanoisin vielä, että nuorena kuolemisella on puolensa.

Ihmetellä täytyy, että kukaan enää etsii uralleen kimalletta Timbalandin tallista. Onkos sillä ollut edes hittejä enää? Mitään tuoretta Timbaland ei ole aikoihin tehnyt.

Tuo kolmen markan runpukone on yhtä sietämätön kuin DJ Shadowin piisissä Midnight in a Perfect World. Tämä herra Varjo on saanut nyt Suomessa viisitoistaminuuttisensa, koska on aikoinaan sämplännyt Pekka Pohjolaa. Ja tämä kirjoitetaan nyt sitten kaikkiin Pohjola-muisteloihin suurenakin kunniana. Shadow on kuulemma tehnyt komjan levyn, mitä näytteen perusteella ihmettelen.

Welcome to the Jazz Club. Nice.

Herra Zimmerman ei millään saa nyt vuoroa esittää asiaansa, sillä Renaissancen ja Pekka Pohjolan ylivoima vie mielenkiinnon.

Renaissance on lunastanut kaikki odotukset. Bändillä on aika sekava tarina, mutta musiikissa on kaikkea tarpeellista hyvässä järjestyksessä. Can You Understandin maaninen viulujen ja pianon kilpajuoksu vaihtuu seuraavassa piisissä Carpet of the Sunin keijukaiskauneuteen. Erinomaista soittamisen juhlaa ja Annie Haslam on kyllä sellainen laulaja, että kuuntelemaanhan sitä jää.

Pekka Pohjolan Visitation on täydellinen levy. Odotukset olivat kovat ja ne ylittyivät. Nimenomaan tämä fuusiojazz maistuu näköjään meikäläiselle eniten. Visitation asettuu Pohjolan varhaisten levyjen juurevan mytologian ja Jokamiehen elektronisvaikutteisten bach-teosten väliin ja löytää siellä täydellisyyden.

Pihkasilmä kaarnakorva ja Harakka Bialoipokku ovat erinomaisia levyjä nekin.

Olipas vaikea keksiä otsikko, kun väsyttikin niin

Ihan vasta joku onneton väitti, että jos ei saa sanottavaansa sanotuksi kolmessa minuutissa, niin ei ole mitään sanottavaa. Enter Reneissance.

Nimittäin! Kävin Tampereella, ja silloinhan käydään levykaupassa. Ja kas, bändi josta kuukausi sitten en mitään tienny, Renaissance, pomppasi esille. Swampin toisen käden kaupassa oli kaupan parikin normilevyä ja tämä mukaan tarttunut live. Saatan ehkä joskus katua, etten pelastanut muita mukaani, mutta näillä mennään.

Live-levyn toisella cd:llä on kaksi kappaletta. 29-minuuttinen ja 23-minuuttinen. Se lyhyempi on Ashes Are Burning. Eiköhän tässä versiossa ole se bassosoolokin.

Muuten kokoelma täydentyi 3 Pekka Pohjola- ja 2 Bob Dylan -musiikkikiekolla. Ihan hyvä päivä.

Loppujen lopuksi

Irkissä tulee aika usein paukutettua, että se ja se on syy sammuttaa valot. Ihmiskunta on saanut aikaan jotain ylittämätöntä. Hankala parantaa. Parempi lähteä pois.

Tällä hetkellä on kaksi sellaista hetkeä, jotka saavat aikaan tuon olon.

This Empty Flow'n kappale Towards Distant.

Ja Porcupine Treen Sleep Together kohdasta 6.20 kohtaan 7.10 asti. Se pitää lisäksi kuunnella siten kuin se on tarkoitettu, eli Fear of a Blank Planet -levyn viimeisenä piisinä ja viimeisen piisin loppunostatuksena. Eilen kuuntelin Fear of a Blank Planetin kolmesti putkeen. Se kestää sen. Helposti.

Kyseinen levy on teema-albumeista ehdoton ykkönen. Onhan noita muitakin, vaikkapa Queensrÿchen Operation Mindcrime. Mutta FoaBP on vielä vähän parempi. Äärimmäisen mainio esimerkki siitä, millainen on hyvä levykokonaisuus.

Puolan johto on vaihdettava!

Ajatellaanpa kuinka paljon hyvää musiikkia on tullut ja tulee Brittein saarilta.

Ajatellaanpa vielä hetki, että hitaammatkin ehtivät mukaan.

No hyvä. Ajatellaanpa kuinka paljon hyvää musiikkia on tullut ja tulee Amerikan Yhdysvalloista. Huimaa päätä.

Ajatellaanpa kuinka paljon hyvää musiikkia on tullut ja tulee Ruotsista. Kanadasta! Nykyään Tanskastakin.

Ja kuinka paljon aivan valtavan hienoa musiikkia löytyy Suomesta.

Ajatellaanpa sitten, että siinä on kuitenkin vain pieni osa maailman musiikista. Ajatellaan J.M.K.E.:ta. Sepulturaa. Laibachia. Harvassa ovat eksoottiset hittibändit. Mutta kun ajattelee miten paljon hyvää musiikkia tehdään Suomessa, niin pakko on ajatella, mitä helmiä löytyisi vaikkapa Serbiasta, Belgiasta, Hondurasista. Jopa Iranissa on hevibändejä.

Entäpä vaikka Puola. Ennestään tiedän Paprika Korpsin ja sen, että heviä soittavat kovasti. Äsken vain yllätti ja pisti miettimään, kun soi Manaam-nimisen bändin kappale Zadza Pieniadza. Meno oli hurja. Bändi on perustettu jo 1976. Puolassa on siis tehty hyvää rokkia ainakin 30 vuotta. Mitä kaikkea siellä voi ollakaan? Mitä kaikkea voi olla muualla? Huimaa, huimaa.

Tuossapa alla pari linkkiä Manaamin soitteloihin. Noissa on selvästi slaavilaisempi meininki, kuin e.m. piisissä, mutta soitto kulkee ja asennetta on, että kelpaa kyllä. Saa sitä kitaraa rääkätä. Fcuk the Sytsem!!!

Ja kun laittaa Manaam-kanavan soimaan LastFM:ssä, niin eikös heti tarjota shoegazea. Aika moista.

Manaam 1

Manaam 2

Kuunnelkaa Rakkauden sanomaa tai annan katkaista kätenne

Käsittämättömältä tuntuu, että kukaan musiikista pitävä ei hyväksyisi Loven Forever Changes -levyä mestariteokseksi. Siksi voisi olettaa, että kaikki tämän klassikon tuntevat. Silti monesti tulee kohdanneeksi ihmisiä, jotka eivät tunne yhtyettä.

Että mitä!? Vakavasti otettavat musiikinharrastajat raapivat päätään. Tuntuu kummalliselta, että Lovea ei edes tiedetä. Siis nimi ei sano yhtään mitään. Forever Changes on kumminkin levy, joka äänestetään kriitikoiden äänestyksissä aina korkealle, joten niiltä listoilta sen pitäisi loistaa näkyvästi, niin ettei sitä voi ohittaa.

Sitä en ihmettelisi, jos Lovea pidettäisiin yliarvostettuna tai siihen liittyisi vahvoja ennakkoluuloja. Mutta kun ei se ole sitäkään. Lovea ei tunneta. Onko syynä bändin nimi, joka ei ole persoonallinen? Sitä paikkaa se, että nokkamies Arthur Lee oli psykedeliakauden kuuluimpia häröjä. Vankilassakin istui. Ei, ei soita kelloja.

On olemassa muitakin loistavia levyjä, mutta jos pitää mainita joku levy, jota kutsua mestariteokseksi, niin se on Forever Changes. Miksi, koska se kuulostaa vaivattomalta. Koska samanlaista levyä ei ole, ei vaikka musiikki on periaatteessa hyvin yksinkertaista ja konstailematonta. Se on konstailematonta, vaikka se on samalla psykedeellistä.

Jos joku levy kuulostaa vuodelta 1967, niin Forever Changes. Eikä se silti 40 vuotta myöhemmin kuulosta yhtään vanhentuneelta.

En kuuntele Lovea joka viikko, en edes joka kuukausi. Mutta kun muotibändit käyvät raskaaksi, ja pääkaoppa kaipaa puhdistusta, aitoa juttua, niin silloin on ehdottomasti järkevää soittaa Forever Changes. Se toimii aina. Se on levy, jolla on kaikki tarpeellinen, eikä mitään liikaa. Sen suloa lisää se, että se on niin yksin. Mitään levyä ei voi verrata siihen. Ei edes Loven myöhempiä yrityksiä.

Kädet puuskassa miksauspöydän vieressä

Viime kesänä Provinssirockin aikaan olin yömyöhään ihmettelemässä mitä teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat olivat naapurustossani saaneet aikaan. Niin eikös vaan eräät kurikkalaiset juniorit, terveiset teille, yrittäneet saada tällaista vanhaa setää mukaan riemuun reimaan. Olisi pitänyt juoda taikamukista ja hihkaista jihuu.

Ilmoitin ilmaisevani itseäni enemmän kirjallisesti ja lupasin heidät kuljettaa tulevaan romaaniini. Olivat innoissaan siitä.

Mutta käy niinkin, että hannes osoittaa inhmillisyyttä ja tempautuu hetkeen, hymyilee.

Lauantai-iltana Koe-eläinpuisto loppui ja etsin uutta kuunneltavaa. Noin kello 22.45-23.00 sieltä tulikin sitten elämys. On siitä aikaa, kun on tullut oikein kunnon kolahdus progesta. Kanava oli joku ruotsinkielinen ja soittivat muun muass New York Dollsia ja Nicoa. Ja sitten tämän proge-eepoksen, jossa oli piiiiiitkä hieno bassosoolo, ja nainen lauloi kuin Nico. Bassosoolon aikaan oli pakko hymyillä, kornia ja silti niin hienoa. Vähän kuin Focuksen Hocus Pocus.

Esitys oli Ashes Are Burning bändiltä nimeltä Renaissance. Tässä on eräs liveversio. Bassosooloa ei tässä ole, mutta neito sentään huutaa kuin palosireeni.

Muistoja Pohjolasta

Niitä on liian vähän, mutta kaikki ovat hyviä.

Jokamies on levy, jota aikoinaan kuulin lähes hypnotisoituna. Repeatilla uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

Toinen on tietenkin Wigwam, joka kymmenen vuotta sitten oli iso juttu. Ja on vieläkin, tietenkin.

Paljon olisi vielä tutustuttavaa.

Pekka Pohjola 13.1.1952-27.11.2008. R.I.P.

Kaikki yleistäminen on kategorisesti vaarallista

Kaksimielinen nero kansanmies, nokkela sanankäyttäjä ja tarttuvien melodioiden isä, Repen ja Junnun parrakas ja vatsakas seuraaja, huoltamon baarin shamaani, pajatsonpelaajien puolustaja ja tavisten tuntojen tulkki. Sitäkin Gösta Sundvist oli.

Mutta, kuten moni tietää, Göstalle sanoitukset olivat sivuseikka. Ja kertosäkeet. Gösta oli progemies ja viilasi musiikkiaan kuntoon, sanoitti sitten mitä sanoitti, nopeasti ja suoraan sydämestä. Siihen oli se lahja, mutta toisia lahjojaan hän hioi.

Oli siis progemies, mutta oli myös moderni mies. Jos ei usko kuuntelemalla, niin niin kannattaa häivyttää partaa pois mielestä vaikka katsomalla tämä YouTube-pätkä kappaleesta Palava rakkaus.

Gösta on nuori ja sorea, piisi kuin Dingoa. Jos tämä olisi Dingoa, niin kehuttaisiin kuinka edistyksellinen kappale on kyseessä, 80-luvun modernia soitantaa. Mutta nyt niputetaan vain räkälöiden ruhtinaan yhdeksi jollotukseksi. Ja jos vielä haluaa muuttaa Gösta-imagea, niin Poika nimeltä Päivi -videossa mies on ihan mod. Kappale on vähän heikompi ja hitimpi kuin Palava rakkaus, jonka nosta nyt yhdeksi kovimmista suomalaista rockveisuista ikinä.

ÄIJJJÄ!!111

On ollut aika paljon asiaa tyttölaulajista viimeaikoina. Kertoo, muun ohella, siitä, että, eikö vain, naislaulaja, tai ei sen puoleen, naissoittaja ylipäänsä, on vielä, ja varmaan lähitulevaisuudessa, erikoisuus, joka, aivan inhimillisistä syistä johtuen, herättää, ansaittua ja ansaitsematonta, huomiota, ja, pakko se on sanoa, esiintuo ajatuksia, relevantteja tai irrelevantteja, joita, paremman median puutteessa, voi kirjata sitten vaikkapa tällaiseen blogiin.

Kaiken keskellä kannattaa muistaa, että karjahtelukin on kiinnostavaa.

Kun oli aika, että piti ottaa kantaa Eddie Vedderiin, niin onneksi olin niin ulapalla, etten osannut. En edes tiedä mitä se oli, silloin 90-luvun alussa, se kaikki. Jotain tyhmää riitelyä rokkikukkojen kesken. Turhaa. Ei ole koskaan kiinnostanut, musiikki vain.

Jos joku nyt ei tiedä, niin Eddie Vedderin lauluäänellä ja –tavalla on tavattomasti seuraajia. Se on osaltaan aiheuttanut paljon ikävyyksiä. Erityisen huono juttu on se, että mielikuvissa se syö tenhoa Eddiestä. Mutta toisaalta paluu alkulähteille onkin sitten aina virkistävä.

Pearl Jamin Jeremy on kuulunut soittolistalleni läpi vuosien, mutta viime viikolla näin videon ensi kertaa aikoihin. Video sinänsä oli tyypillistä ysäriä. Vaan kun ruudussa oli Eddie, niin tajusin, mitä eroa on rokkitähdellä ja rokkitähdellä.

Hieno ääni, hieno tulkinta ja karismaakin niin paljon, että katsoin laulamista.

Ei se ole hyvän miehen vika, että muut yrittävät matkia.

Maailman paras päivä

Onpa hölmö olo.

Subilla on pyörinyt huono sitcom, jonka tunnuspiisi on ollut What I Like About You. No hyvä.

Vasta tänään tajusin, että se on versio The Romanticsin alkuperäisestä, llllllllllloistavasta powerpop-rallista.

Tämä on täyden kympin piisi siellä Marshall Crenshawn’n, Phil Seymourin ja muiden 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun autotallivaikutteisten voimapoppisten joukosta.

Mutta ei tämä Lillixin versio ole huono.

Parasta Lillixissä on se, että se sai minut etsimään Youtubesta Letters to Cleon Awake –kappaleen. Se on 90-luvun viiden muistorikkaimman piisin joukossa.

Ennen sitä ei löytynyt. Nyt löytyi. Sen takia julistan 15.11.2008 olevan Maailman Paras Päivä.

Sedät vaanii tyttöjä, joilla on ruma tatska.

Comedy Central

Yleisesti tiedetään, että Red Hot Chili Peppers on maailman huonoin yhtye, eikä sen olemassaolosta ole seurannut mitään hyvää. Vaan onpa. Tämä hauska video.

Huonoudesta puheen ollen, kuulin Kotiteollisuuden version kappaleesta Kevät, joka on huono, mutta ei sysihuono. Sysihuono on saman yhtyeen versio Ne Luumäkien Onnellisesta perheestä.

Ajattelin, että mitä ihmettä tapahtui bändille, joka teki loisteliaan Jos sanon –piisin, ja mitä muita niitä hyviä piisejä oli. Ai niin, tapahtui Helvetistä itään. (Nyt tähän ei tule linkkiä, koska blogilla voi olla nuoria lukijoita ja heitä pitää suojella.) Kyseessä on ehkä kaikkien aikojen hämmästyttävin alkemiallinen reaktio. Kullasta tuli sontaa.

Hämmästyttävästä puheen ollen. Hyvä piisi on hyvä piisi, esitetään se sitten miten tahansa. Europen Final Countdown on hyvä piisi. Jos jostain tykkää viisivuotiaana, niin tykkää aina. Tosin sanat, sanat… ne ovat, niin.

Japanin naisista powerpoppiin

Sedät vaanivat poppityttöjä.

Rumbassa kirjoitettiin myös vaarallisesta "jos pidät tästä, pidät tästäkin" -kategoriasta. Sinne menee helposti Asobi Seksu, tosin en ole varma mitä suosikkibändiäni se muistuttaa. Asobi Seksu on perustettu vuonna 2004 ja sen jippo on olla japanialainen yhdysvaltalainen bändi. Bändin on vaikea olla saamatta kulttisuosiota, jos se soittaa indiepoppia ja siinä laulaa japskityttö. Asobi Seksu kertoo, että on torstai, niin kuin onkin.

Hieman toisissa olosuhteissa Asobi Seksu voisi olla se vuoden kuuminta hottia oleva yhtye, nyt se on "vain" yksi käsittämättömän hieno bändi. Siis minulle. Jos tykkää Asobi Seksusta, tykkää myös The Sundaysista. Se taas oli 90-luvulla suosittu pop-yhtye. Näin minulle on kerrottu. En muista. Suosittu tai ei, oli hyvä.

Edelleen tulee myös tykättyä kovin paljon The Chameleonsista. Endlessy Falling on yksi upeimpia viime aikoina kohtaamiani kappaleita. New wave, kai. Lisäksi kappaleensa The Tears on lähinnä Lovea, mitä olen koskaan kuullut. Ja tiedätte kai, että Love on niin hyvä, ettei sitä ole syytä pilata ylisanoilla.

Ja puhutaan vielä vaikka Riden Vapour Trail -kappaleesta, joka kehittyy koko ajan ja on parhaimmillaan kun loppuu. Aina hyvä niin. Ja sanotaan, että parhaiten potkii Sisters of Mercyn Temple of Love.

Haaveet kaatuu

Rumban 25-vuotisjuhlanumero kertoo, että The Ting Tingsin Katie White on opetellut bassonsoittoa. Hetken aikaa uskon kaiken kääntyvän parhain päin ja näen Melissa Auf Der Maurin saavan seuraa, koska se olisi tärkeää.

Vaan. Hän sanoo: instrumentti ei tunnu omalta.

Tämä pistää nyt kyllä mielet matalaksi. Tuntuu kuin olisi sadasosalla hävinnyt olympiakullan. Lupaus karkkimaasta ja sitten kesäkeittoa eteen.

Tuskassa minua lohduttaa se, että maailma on saanut yhden uuden täydellisen hömppäpop-kappaleen. Katy Perryn Hot n Cold on genressään ehkä parasta sitten Britney Spearsin Toxicin ja sata kertaa kovempi kuin se novelty-hitti.

Sillä on isot hampaat ja jostain syystä suu aina kuvissa raollaan
ja toi setä tuntuu seuraavan sitä joka paikkaan.

Hieno mies ja kova pelaamaan jalkapalloa

Kun radio oli tärkeä, niin Koe-eläinpuisto ei. En jaksanut keskittyä komediaan ja musiikki oli outoa, kun oli teini.

Lauantaina satuin kanavalle uusintakierroksen aikaan. Vaikka ohjelma ei ollut iso osa elämääni, niin riittävän iso tuodakseen muistoja. Komedia on edelleen yhdentekevää minulle, mutta musiikki on huisaa.

Olipa kattaus esim. nyt.

Yesin Owner of a Lonely Heart. Kun Yesin progekausi on itselle tunnetumpi, niin joskus 80-luvulla kuultua piisiä pelkäsi. Että mikä nyt on, hitti progebändillä, varmasti huono. No ei ole huono. Muistot oli hyvät, mutta muistoja epäili. Hölmö juttu.

The Hootersin Satellite. Intro teki jostain syystä ison vaikutuksen.

Depeche Moden Walking in My Shoes.

Ja sitä suomalaista: Tonin Haaveilen (piisintunnistuksesta kiitos Mikko Mallikkaalle), lyyristä neroutta:

Hillitsen vihani, jäähdytän hihani.
Sanojen myrkyllä kidutan sua.
Vaimoko hukkasi vasemman sukkasi?

Ja Jukka Kuoppamäen Kultaa taikka kunnia.

Samassa ohjelmassa. Samassa ohjelmassa.

Oli se vaan hieno mies.

Rock-musiikin puoluekanta

Voiko vasemmistolaisessa musiikissa olla kitarasoolo?

YleX:n Supersetissä soi Ultra Bra, jota en ollutkaan kuullut maailman aikoihin. Erno Kulmala, joka on hieno mies, mutta näyttää erilaiselta kuin äänensä, höpisi ennen piisiä Ultra Bran vasemmistotaustoista, mikä ei ole erityisen kiinnostavaa.

Piisiksi Erno oli valikoinut Kirjoituksia. Hyvä kappale, mutta erityisesti ihailin sovitustuotannollisia seikkoja. On hienoa, kun nähdään vaivaa ja tehdään muhkummasti. Kuulin myös kitarasoolon, lyhyen, mutta yhtä kaikki kitarasoolon. Aloinpa ajatella, mikä on vaarallista. (Siis ajattelu on. En ajatellut mikä on vaarallista.)

Tietenkin on tehtävä selväksi mikä on kitarasoolo. Kun voimalan edessä on loimu ja lakkovartio ja kun Lisa Simpson näppäilee Classical Gasin, niin ei silloin ehkä kuultava taitavuudenosoitus ole soolo. Soolossa poseerataan. Kuka tahansa näyttää tyhmältä, jos poseeraa akustisen kitaran kanssa. Joten kitarasoolo on sähkökitaralla poseeraten soitettu soolo.

Poseeraus ei ole vasemmistolaista. Joten vasemmistolaiseen musiikkiin ei sovi kitarasoolo.

Kitarasoolo ei oikeastaan sovi siihenkään, mitä peruskallio Nirvana edusti. Kitarasoolo on Slash, eli Guns N' Roses, eli huono juttu. Nirvana on luusereille, eikä luuseri poseeraa. Oikeaan Seattle- (Aberdeen-)meininkiin ei kuulu kitarasoolo. Onko Nirvana sitten vasemmistolaista musiikkia?

Sanoisin, että alkiolaista. Niin kuin pop-musiikki onneksi. Heikomman asialla, mutta vapautta vaalien.

Rock-musiikki on maalaisliittolaista. M.O.T. (Ja onneksi melko vähän poliittista. Terveisiä Ted Nugentille.)

Vilkkuva Tim... äh

On kiusaus kuvata suhdetta Maija Vilkkumaahan Pitkäksi ihanaksi leikiksi, vaan en voi. Ensinnä: koska en ole kuunnellut tuota levyä. Ja toiseksi: koska Maijan tuotannon viime aikoja olen vihannut.

Ihanaa leikissä on toistaiseksi ollut vain Meikit, ketjut ja vyöt, joka on levyistä parhaita. Sen sijaan eit ja illat savoyissa sun muu on ollut niin järkyttävänoloista, että en ole pyrkinyt lähemmin edes tutustumaan.

Eipä uuden Maija-levyn Superpallon ensisingle mitään muuttanut, mutta tämä toinen, tämä toinen.

Luokkakokous on kappale, jonka voi tehdä vain Maija Vilkkumaa, ja persoonallisuus on tässä maailmanajassa jo kova sana. Kappaleessa on kaikki Maija-maneerit. Särkyvä, rääkyvä laulu, lapsellinen tarina, ontuva suomi, ärsyttävän tökeröt riimit, ylituottaminen, kaiken kaikkiaan kompastelu. Mutta kaikki tämä on myös se, mikä tekee Maija Vilkkumaasta Maija Vilkkumaan.

Lisäksi pitää olla joku juttu. Luokkakokous-kappaleessa se juttu on ”yö on kaunis mua ei koske.” En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta se on pelottavasti ja huumaavasti sanottu. Viimeistään tuo kohta nostaa kappaleen klassikoiden joukkoon. Jos Superpallo sisältää enemmänkin tällaisia kappaleita, niin levyhän on pakkohankinta.

El classico

Myöhempien aikojen Mamba

Irkki on hieno eläin.

hannes_ko> hei. haluatteko kuulla tosi nolon asian
hannes_ko> tunnustan
hannes_ko> ehkä
<@B> tunnusta!
<@B> halutaan!
hannes_ko> mä tykkään, ihan vähän, H.. Ha... H-h-h-h-h... hhhhhhhh happoradiosta
<@B> ET VOI
<@B> et sä oikeasti voi niistä tykätä :D
D> :D
hannes_ko> aaaarggggggghhhh
<@B> hannes :(
<@B> happoradio ehkä paskinta ikinä
hannes_ko> laulaja ulos siitä bändistä ja uudet lyriikat kehiin, niin sehän on hyvä bändi
<@B> hannes, niin, vain vähän on viilaamista :)
<@B> happoradio on oikeasti ihan helvetin hirveetä musiikkia
<@B> ja ne lyriikat on tosi rasittavia
hannes_ko> lyriikat on kyllä hirveitä
<@B> on
<@B> on kyl hannes ihan oikees, laulaja pois ja uudet lyriikat niin varmasti ois paljo parempi bändi
L> happoradio on helvetin hyvä
L> oletteko kuullut niiden levyjä vai perustuuko mielipide tavikset renkutukeen
L> ?
L> renkutukseen
<@B> olen ikävä kyllä kuullu happoradiota
c> oletko kuullut uuden levyn
<@B> j :(
<@B> on mulla levyhyllyssä niiden levy
c> kunniapaikalla
c> se on kyllä hyvä et Yö fani on täällä huutelemassa
<@B> en oo yöfani
hannes_ko> nyt B joutu vaikeuksiin vaikka minä sen ansaitsisin
<@B> :)
<@B> ja mitä sitte vaikka fanittaisin yötä, kai paskastaki musasta saa digata

Seuraavaksi ehkä Mambaa

There are 60 Funkykarkurit listeners on Last.fm. People who like Funkykarkurit also like Riki Sorsa, Anna Hanski, Oikosulku.

Funkykarkurit ei ole kovin muodikas juttu siis. Ja minkä ihmeen takia kesken lauantai-illan hevisession muistelen Funkykarkureita?

No kun irkissä, tuossa perkeleen keksinnössä, bändi tuli ajankohtaiseksi. Minä muistan Funkykarkurit piisistä Hiekkalinnoja. Minua valistettiin, että bändillä on ollut isompi hitti (Niin minä rakastan sinua), joka on huono, jota en tunnistanut ja euroviisuehdokas Elmän tivoli, joka on aika hauska kappale, jota en tunnistanut.

Funkykarkurit on sata kertaa parempi kuin Suurlähettiläät.

Ja eräälle häiriintyneelle henkilölle tiedoksi, että blogataan sitten, attanas! ja tämä on ommattu sulle.

Naapurisopu koetuksella (meni jo)

Olen totaalisen kyllästynyt LastFM:n naapuriradioon, juuri niihin vapnetteihin ja muihin, joita vielä äsken hehkutin. Mutta tämä menee aalloissa. Oli aika, jolloin kuuntelin vain kirjastoani Media Playerilla, ja LastFM sai vain dokumentoida sen.

Koska naapurit on daijuja, kuuntelen nyt Cranes-radiota.

Cranesia ja My Bloody Valentinea ja Ridea ja The Curea lukuun ottamatta radion tarjonta on ollut tuttua korkeintaan niminä. Kaikenlaista sekavaa sieltä tulee. Shoegazea, elektroonillista goottirockia Hollannista, klassisvaikutteista kirkkolaulua pop-sensibiliteetillä. Loved trackseihin on päässyt toistaiseksi Mors Syphilitica kappaleellaan Remedy, The Chameleons teoksellaan View From a Hill ja Slowdive-orkesteri kappaleellaan Good Day Sunshine. Varsinkin The Chameleons ja Slowdive tuntuvat kokoonpanoilta, joilla on kovasti annettavaa isompinakin annoksina. (Ja siis Cranes ja My Bloody Valentine ovat jo isoja suosikkeja, aiemmin.)

Mutta että kun aiemmin oli kuulia tuo Ruotsi, niin nyt geneerinen hannes-suosikki voisi olla Irlannista tuleva naislaulajavetoinen elektrogoottipostrockproge-bändi, jonka jäsenet on cool, mutta tuijottavat kenkiin.

Jätettä prinsessoille...

..vai mikä on helmiä sioille -sanonnan vastakohta.

Ensimmäiset blogimerkinnät ovat proosaa, mutta sen jälkeen lähinnä ilmoituksia siitä, että kuuntelen, siis olen. Varhaisessa vaiheessa oli selvää, että taajuus uhkaa jäädä harvaksi. Oli kerättävä varastoa kuivan blogikauden varalle. Harvoinpa sitä on tullut purettua, varastoa.

Enää ei välttämättä edes muista, mitä milläkin linkillä tai sanaparilla oli tarkoitus ilmaista. Merkitsijän tuntien tuskin mitään kovin järkevää.

Mutta tyhjennetään nyt hiukan jäteastiaa.

Tää on ommattu Maarialle, vaikka se ei sitä varmaan koskaan saa tietää. Mikä on parasta Amerikassa. Ehkä cheerleaderit. Perinne on pitkä. Tässä Toni Basilin kuuluisa Mickey. Toni oli aika vanha cheerleaderiksi. Taisi olla 40-vee. Kerron siksi, että niinkin amörikkalainen kuin Mickeyn pitäisi olla, niin lädit teki sen ensin. Racey esittää kappaleen Kitty.

Satuin kerran kuuntelemaan progeyötä, ja sieltä tuli Soft Machinen Why are we sleeping, joka teki vaikutuksen. Yritin tubettaa, mutta sitä oikeaa ei löytynyt, sitä joka tekee vaikutuksen. Saa auttaa.

Versio 1: Gorky's Zygotic Mynci - Banana (tai jotain)

Versio 2: Kevin Ayers

Ja nämä ovat olleet niin hyviä, että on pitänyt laittaa muistiin.

Rock Kills Kid: I Don’t Want to Stay Kontemporaarista rockia.

Neko Case: Hold On, Hold On Naiskantria.

Tom McRae: Mermaid Blues Singer-songwriter mies, mutta ei kannata silti tuomita kuulematta.

Oli synkkä ja myrskyinen yö

Taisin juuri äsken olla vähän vaarallinen kuski. Syytän siitä säätä ja autoilumusiikkia.

Alkaa olla jo aika pimeää. En halua kuvailla äskeistä säätyyppiä vesisateeksi. Vettä lensi poikittain. Oli siis kurja ilma.

Ja ajelin korvesta kohti kaupungin valoja. Vesiliirron uhka oli huomattava, oikeastaan se oli liirtoa koko matka. Ja menin kuitenkin sataa. Vastaantulevien valot häikäisivät. Ja YleX:n Supersetissä soi synkkä ja huumaava triphop. Vaaaaaarallinen tilanne, sanoisi Antero Mertaranta.

Uppouduin jonkin verran siihen, ja lisäksi radio oli kovalla, tavallista kovemmalla. Suunnittelin musiikkivideoita, joissa vastustamaton biitti soi, ja vesi hakkaa tuulilasiin kun sankari ajaa itseään karkuun pimeässä ja häikäisevässä yössä. On monta läheltä piti -tilannetta, ja sitten hän vasta astuu kaasulle.

Tuli Faithlessin Insomnia. Se kohta, kun tulee "I can't get no sleep" ja sitten alkaa se hakkaava juttu, niin just det, niin se on aika hieno. Se kuvaa ylittämättömällä tavalla postmodernin ihmisen elämää ärsyketulvan keskellä kaukana itsestään. Eikös. Ja sen soidessa alkoivat kajastaa suurkaupungin (Nurmo) valot. Ja sen jälkeen soi U2:n Pop-levyltä joku elektroninen piisi, tuntematon minulle, mutta oikein jännä, ja oikein kaupunkilainen kappale, joka sopi niinhin lukemattomiin mainosvaloihin, jotka kohtasin juuri silloin.

Mutta kun alkoi näkyä Seinäjoki, niin alkoi soida Björk, ja se taas olisi kuulunut enemmän alkumatkan menninkäismaailmaan. Ja sit mä heräsin, niin sanoakseni.

L'etat, c'est moi Caprice

Jos jotain mätää on Tanskanmaalla joskus ollutkin, niin moiset asiat kannattaa jo painaa unholaan. Paljon tulee kaikkea hyvää.

Mutta ensin yksi huvitus. Kuka muistaa Junior Seniorin? Pompahti yhtäkkiä mieleeni, ja surffasin kuuntelemaan onko hittinsä numero yksi ehkä nyt kamala (eräs lehti tuoreeltaan sanoi sitä kaikkien aikojen parhaaksi piisiksi), ei ole, ihan ok. Kummaa on se, että bändi hajosi virallisesti perjantaina.

Mutta Mewin ja Carpark Northin jälkeen sieltä (Tanskasta) on tarjolla vaikka mitä, mutta niistä nyt ainakin Moi Caprice on hyvä. Ja osoittaa, että kaikki tanskalaiset on eunukkeja.

(Miten minusta tuli tämmöinen, että kuuntelen näitä, kun joskus sentään ostin Lappajärven markkinoilta Megadeth-lippiksen ja pääkallokorun?)

Death By Kite on Tanskasta ja, noisepoppia kuulemma, vähän erilaista kuin edellä mainitut. Enemmän tätä Blue States, Hope of the States ja Aereogramme -osastoa. Jotka ovat elektroonillista ja kallellaan hieman ehkä jossain määrin vähän post rockiin. Tai jotain.

Laitoin nyt linkin vain Aereogrammeen, kun esim. Blue Statesin Red and Shinea ei löydy YouTubesta.

No nyt se sekosi

Joskus on vaikea päättää kokekoo jotain hienoa vai todistaako säälittävyyden huippua. Kuten viime yönä.

Ei tullut uni. Joten laitetaan MTV päälle. Yllätyin, ei tyrmistyin, kun siellä alkoi juuri Cyndi Lauperin video, kaikesta päätellen vielä tuore. MTV:llä? Olisin ennemmin luullut näkeväni Hiski Salomaata.

Into the Nightlife on kamalaa katsottavaa. Hirveä video. Säälittävä video. Myötähäpeää aiheuttava video. Piisin 40 ensimmäistä sekuntia ovat silkkaa kidutusta. Alun Eiffel 65 -alku ja horjuva kehittely vuodattavat verta korvista.

Mutta sitten. 40 sekunnin kohdalla tulee jotain... alistuneen kaunista.

Maailman kammottavin piisi on ehkä Cyndi Lauperin Girls Just Wanna Have Fun. Ja se on pirteä. Tekopirteä. Tämä kappale ei ole. On kovat bailu meinigit, mutta jotenkin kappale on äärimmäisen surullinen. Vieraantunut. Tunnelma on, että kaikki ovat yksin. Ja kun katso noloa videota, niin minä tykkään tästä. Tulee mieleen 80-luku, jota en muista, mutta jonka tunnen.

Odottamattomampaa blogausta en uskalla enää 0,75 lukijalleni luvata. Vain Red Hot Chili Peppersin mahdollinen hyvä kappale voisi sen aiheuttaa, mutta kuka uskoo sellaiseen. FU, Red Hot Chili Peppers!

Brother rap and sister soul

On olemassa hyvä piisi jos toinenkin.

Salem al Fakirilla on Good Song. Vaatimattomuus kaunistaa, enemmän kuin hyvä on tämä.

Jos pidätte Tuomoa soulin pelastajana, niin pidätte Salemiakin. Salemin löysin, kun joku hevari sanoi YleX.ssä, että on ainoa iloista musiikkia esittävä jamppa, jota tulee kuunneltua. (Olikohan Saran ex-Jorma, mikä nykyään onkaan.)

Soul on hienoa. Onko tämä? Huvittavaa nostalgiaa ainakin. Ja hyvä mieli palkintona. Kai se saa riittää? Kai sen pitää riittää?

Von Hertzen Brothersilla on (ainakin) toinen hyvä piisi, Faded Photographs.

Smiling politely

On hämmästyttävää, etten omista yhtään (The) Smashing Pumpkinsin levyä. Pitäisi omistaa ne kaikki. (Vai oliskohan comeback-levy liikaa.)

Bändin pitäisi kaiken järjen mukaan olla suosikkieni top kymmenessä. Yhtye on paljon lähempänä ominta alaani kuin sanotaan nyt vaikkapa kontemporaariset Alice in Chains ja Pearl Jam, joiden levyjä minulla on useita ja joita myös kuuntelen. Kun rokista puhutaan, niin eipä kaksikolle ole helppo löytää vertaistaan.

Mutta miksi ei Smashing Pumpkinsia?

Kukkeutensa aikaan olin nuori ja ymmärtämätön. Nirvana vei kovasti tilaa, eikä ennen aikaan ollut niin helppoa pysyä kärryillä Amerikan suosikeista, varsinkin kun sitä yritti tehdä vinttihuoneessa Lappajärven Itäkylässä. Ja sitten kun ymmärsi, osasi ja oli mahdollisuus, niin Smashing Pumpkins hyytyi, riiteli ja mitä kaikkea. Eihän mikään ole tympeämpää, kuin möhötautinen väsähtänyt bändi, paitsi Billy Corgan.

Muutama tunti sitten kuulin kappaleen Blew Away b-puolikokoelmalta. Tiedän siis, että Smashing Pumpkins on samanlainen kuin Nirvana, jolla on taivaallisia piisejä pelkkinä nuhaisina demoina. Kuten sanoin, pitäisi omistaa ne kaikki levyt.

Ja tämän esityksen perusteella tohtisi vaikka väittää, että Smashing Pumpkinsissa oli ainekset kaikkien aikojen parhaaksi bändiksi.

Söpöt pojat inc.

Back in the day kirjoitin Fountains of Waynen kaltaisista bändeistä, joiden kanssa on hankala kerätä uskottavuuspisteitä. Ne tekevät joskus hyviä piisejä, ja on niistä helpompaa pitää kuin kotimaisista hömppäpumpuista.

Ja Aquaa on tullut kehuttua.

Vasta alkusoittoa, vasta alkusoittoa.

Sattuipa nimittäin niin, että vilkaisin Jimmy Kimmelin show'ta, jonka päätti Metro Station -orkesteri. Vetävä kappale oli heillä ja fanien meininki oli puhdasta MTV:n Total Request Livea. Bändi on Amerikan Tyrävyö tai Negative.

EIKÄ TÄSSÄ KYLLIKSI!

Bändin keulakuva on Miley Cyrusin veli Trace. Haiseeko täällä muovi? Jamppa on vieläpä syntynyt 1989, eli on minusta kersa.

Piisistä, poikain energiasta ja Shake It -kappalessta tuli kuitenkin hyvälle tuulelle. Kai se saa riittää? Kai sen pitää riittää?

(Jotenkin piisistä ja menosta tuli mieleen myös New York, mutta Kaliforniasta ovat. Kummaa.)

Haastamis hommia

Tunsin hansikkaan sivalluksen poskellani. Olenko kunniallinen herrasmies vai pelkuri. Vastaus on selvä, mutta otan silti Karhuherran lähettämän haasteen vastaan.

Vaikka se osui huonoimpaan mahdolliseen hetkeen. Oikeastaan olympiakisojen aiheuttaman katkoksen takia laiskistuin rientämään musiikin perässä edes vähän alusta, ja olen antanut sen vain tulla luokseni. Se suodattuu nyt korviini lähinnä LastFM:n Neighbourhoodin kautta, ja rakkaat naapurini kuuntelevat valtaosin pohjoismaista musiikkia. Mikä ei ole huono juttu. Jos maailmasta poistettaisiin kaikki paitsi pohjoismainen musiikki, tämä olisi vielä ihan siedettävä pallo asua ihmisen pojalle.

Kun nyt listaan tämän hetken rakkaita viisuja, niin joudun huomauttamaan, että näistä tuskin yksikään nousee hannes-klassikon asemaan. Paremmin sinne sopivat hieman aiemmin listaamani kappaleet.

Vapnet: Kalla Mig. Östersundista, ruotsalainen kesähitti 2005. Laulajan toinen bändi Sibiria kuulostaa hyvin erikoiselta, hyvin jännittävältä. Ja niin tämäkin kappale, ruotsalaisempaa kuin Falukorv. Jos jotenkin pitäisi kuvata, mikä tällä hetkellä soi, niin se olisi tämä. Kaikenmoista Laaksoa, Weeping Willowsia, Per Gässleä, Noicea, Marit Bergmania ja muuta tulee länsinaapurista. Onko se hyvää kaikki, jaa-a, mutta nyt uppoaa. Ai niin, vielä Hello Saferide!

The Embassy: Boxcar. Maailmassa on neljä The Embassy -nimistä bändiä, ja kaikki huomattavan hankalia tapauksia tiedonsaannin suhteen, tosin perehtymiseni on pinnallista. Joka tapauksessa vuosia sitten nauhoitin vhs-kasetille jonkin The Embassyn piisin josta pidin. Kasetti on... jossain. Ja nyt pidän tästä. Todennäköisesti yhtye on sama ruotsalainen popyhtye. En voi olla varma. Tämä kappale on joka tapauksessa hyvin 80-lukulainen ja kiehtova.

Madrugada: Majesty. Norjalaista jälkigrungea! Onko tämä Nickelback, vai ihan hyvä bändi, en ole päättänyt vielä, koska välillä tenhoaa, välillä ei, ja ovat vielä Norjasta. Ja tuo laulajan näkeminen oli järkytys, koska äänen perusteella pitäisi olla 45-vee ja Juho Juntusen näköinen. En usko, että tämän jampan takaliston karvaisuus saisi NYT:issä edes kutosta, ja tuolla äänellä ysi on minimi.

Trans Am – Television Eyes. Oudon väkivaltaista elektronista musiikkia. Jotenkin saa aggren esiin, paljon paremmin kuin mikään Metallica. Oispa hienoa, jos Niinimaan Janne veisikin tällaista koppiin. Loksahtaisi siinä leuka jos toinenkin. Post rockia tämä on, ja lähes 20 vuotta bändillä ikää. Amerikasta.

Archive: Again. Tässä 3,5 minuuttia alunperin 16 minuutin kappaleesta, ja voinette arvata, että eihän tästä saa kuin hajun oikeasta asiasta. Itse huomasin kappaleen ottaneen otteen aivoistani jossakin kahdeksan minuutin kohdalla, jossa kohtaa huudahdin PROGE!, mutta ei se pure teitä, olkaa nyt vain rohkeita. Ja tämä on jotain post rock meets Radiohead meets taidekoulu. Kaikenmoista tuntuu yhtye tekevän. Joskus osuu, joskus ei.

Soratieuskottavuus

Kuulkaa nuoret! Setä kertoo, miten asiat ennen olivat.

Radiosta saattoi kuulla hyvän pop-kappaleen. Hyvästä pop-kappaleesta on mukava kertoa muille. Joskus juontaja muisti kertoa pop-kappaleen esittäjän nimen. Joskus ei. Joskus esittäjän kuuleminen auttoi, joskus ei. Jos kyllä ja ei, tai ei ja ei, niin asetti itsensä vaaraan, jos ryhtyi kertomaan kappaletta hyväksi. Koska se saattoi olla jotain, jota ei ollut syytä kannattaa.

Tieto väärintykkäämisestä saattoi tulla ilmi, jos toinen metsäläinen oli saanut kaupunkiserkultaan oikeaa tietoa, tai kuukausia myöhemmin, kun Suosikki kertoi, voiko pop-kappaleesta tykätä. Oli monia syitä, ettei voinut tykätä, ja hyvin harvoja, että voi.

Eikä voitu googlettaa, nyt voidaan. Harmikseni enää tässä vaiheessa koulutusta ei jaksa välittää onko soratieuskottavuuspistepotti nyt kasvamassa vai ei. Päätös tykkäämisestä tehdään pop-kappaleen perusteella. Sitten voi googlettaa, jos haluaa tykkäämistään ehkä syventää intellektuaaliselle tasolle.

Gabriella Cilmin esittämä pop-kappale Sweet About Me on hyvä. Se kuulostaa päivitetyltä 60-luvulta. Erityisesti vokaaliosuus kuulostaa. Ja on. Hyvä siis. Päivitetty 60-luku on kannatettava muoti. Duffyt ja muut. Huonompaakin voi nuorisolle tarjota.

Näissä tämän tyylin kappaleissa soitetaan ja lauletaan niin kuin se olisi oleellista musiikissa. Aatelkaa nyt. Katsokaapa tuo video, siinähän on viesti, että soittimen hallinta on cool juttu ja musisointi hyvä homma.

Mutta varmaanpa tuota ei ole syytä nyt ääneen ilmoittaa, että siis on hyvä pop-kappale tämä. Ensinnäkin tyttölapsi on vuonna 1991 syntynyt ja kappaletta kuunteleva setä on aika vanha. Ja varmaan myös on tuote. Ei setä, vaan tyttölapsi. Ja eiköhän lie tästä tulossa liian muodikasta muutenkin.

Siitä viis, pop-kappale on hyvä.

Herra David Campbellin piisintekokyvystä

Beckiä voisi alkaa kuunnella ihan tosissaan, koska on enemmän kuin vain outo. We Live Again on kuin The Divine Comedya, tai jotain, joka tapauksessa tosi brittiläistä, todella kaunista. Upea kappale, kertakaikkiaan, sanoisi Myllymäen Mauri. Toinen upea Beckiltä on Brother. Joka on tungettu johonkin Odelayn deluxe-painoksen rarities-osastoon. Voi hyvä tavaton, sanoisi Jaska Jokunen ja sanon minä, kenellä näitä kappaleita on heittää noin vain menemään, Beckillä on. Kaksi kauneinta kappaletta aikoihin. Jos ei lasketa Blackfieldin Lullabya, jota söötimmäksi ei piisi tule.

Linkitetään nyt viikon muutkin Loved Trackit:

The Go! Team: Get It Together Tilulilulei.
The Horrors: Count In Fives Melekosta, että tämmöstä tehään vielä. Kauhua, ei pelkoa.
Meat Puppets: On the Rise Nämä osasivat huutaa missä yösi vietitkään ja sitten olivat kauniilla päällä.
Dinosaur Jr: I Ain't Sayin En sano tästä mitään.

Se ei ole itsenäinen sairaus, vaan merkki epätasapainotilasta

Ostin kirjan. Arvostelen nyt kirjan lukematta sitä: se on llloistava! Se on hauskempi kuin Pahkasika. Ja Pahkasika on hauska.

Kirja on Hilse - Suomipunkin alku ja juuri. Sen on toimittanut Miettinen. Jos et ole hc-punkkari kuten minä, vaan Järjestelmän orja ja porvarillisen hapatuksen saastuttama, kaipaat tietoa Miettisen etunimestä. Se on Kimmo. Onko pieni mielesi nyt tyytyväinen?

Ostakaa tekin kirja! Ostakaa Hilse -Suomipunkin alku ja juuri. Se on jokaisen kansalaisen velvollisuus. (Anarkiaa!)

Vielä toive: Miettisen muistelmista uusintapainos, olkaa niin hyvä kustantamot.

Pop-kredibiliteetin alkulähteillä

Jos lopetetaan pashanjauhaminen, niin oikeasti ehkä kaikkien aikojen kovin yhtye on Aqua. Barbie Girliä ette varmasti ole unohtaneet, mutta katsokaa ja kuunnelkaa nyt tätä Dr. Jonesia, ja sanokaa, ettei ole KOVVAA KAMMAA. Voiko olla tulematta hyvälle tuulelle, no ei voi.

Kovinta. Ikinä. Missään. Tätä musiikin pitäisi pohjimmiltaan olla.

(Ja en, en oo sssekane, enkä oo alkanu ryypätä.)

Oi suuri ja mahtava

Olisipa hienoa, jos maailman suurin yhtye olisi iso. Ja hyvä. Kyllähän rock pitää voida nauttia myös mega-ateriana. Ja se voi olla silti hyvää kuin jälkiuunileipä.

Maailman suurin yhtye on joko U2 tai Coldplay. Esitän nyt tuoreen ja omperäisen ajatuksen, että U2 oli kova vielä Joshua Treen aikoihin, mutta sittemmin on pöhöttynyt pahasti. Kieltämättä bändi edelleen osaa tehdä nokkelia piisejä, jotka jäävät soimaan päähän. Joku Sweetest Thing on ärsyttävän kamalan nerokas kappale. Pop-kappaleen idea on loppujen lopuksi jäädä soimaan päähän. U2 ei siis tee mitään väärin.

Muistattehan, että Coldplayn Parachutes-levyllä on hyviä piisejä. Yellow maistuu edelleen jälkiuunileivältä. Ja vielä tuolloin Chris Martinin väninä oli tuoretta ja erottuvaa. YouTubetin noita Parachutesin kappaleita, ja Trouble, Don't Panic, Shiver ainakin ovat edelleen ok. Bändin on niin helppo olla pieni ja sympaattinen.

Haluaisin hartaasti, että voisi olla iso ja sympaattinen.

Nyt minulle on kerrottu, että Coldplayn uusi levy on varsin mainio. Ajattelin, että jippii. Jos maailman suurin bändi tekee hyvän levyn, niin mikäs siinä. Ja varsinkin innostuin, kun kuulin, että piisi 42 olisi Mew-vaikutteinen. Kuuntelin: ok ralli. Mew? Mjah.

Minulle on kerrottu myös, että Viva la Vida on Coldplayn tarttuvin kappale koskaan ja aivan ylimaallisen hyvä pop-kappale. Ja ihan oikeasti toivoin sen olevan totta. Stadion-laulatuksia ei ole liikaa. Ja tuossa se nyt sitten on. Tarttuva koukku, on, tarttuva kertosäe, missä pelaa?

Ei jatkoon.

Maailmassa monta on mainiota pop-piisiä, ja hyvin lähelle on päästy sitä hetkeä, kun ihmiskunta ylittää itsensä, ja voidaankin sitten pakata kamat ja lopettaa. Ei vielä Viva la Vida onnistunut ajamaan minua pakkaamaan. Harmi sinänsä.

Nainen, basso ja rumpu

Don't believe the hype?

Päivän Hesari tyrmäsi kaksi hypeartistia Roskilde-arvioissaan. Duffy esittää keskinkertaista soulia vailla karismaa. MGMT taas leimattiin pahimmalla mahdollisella tavalla, käyttämällä sanaa kiva. Jaa, se Duffyn kappale, jossa armoa pyydetään on aika menevä. Ja jänskä on MGMT:n se kappale, jossa huumeita käytetään kovin.

Katsotaan nyt jäävätkö olemaan vai eivät, Duffy ja MGMT. Onhan muitakin hypetettyjä. Yksi on Santogold. Santogold on vahvasti ehdolla Heinäkuun Musiikkielämys -palkinnon tämänvuotiseksi saajaksi. (Heinäkuu on muuten kamala kuukausi.)

Tuota Santogoldia on toki LastFM-radio jo jonkun aikaa soittanut. "Ihan kiva" -leima sille tähän asti hannekselta. Mutta! Lights Out kappale on toista. Se on loistokas. Voisin tutustua artistiin nyt laajemmin, vaan en uskalla. Ei saa mennä ilo pilalle.

Yllättävintä Lights Outissa on, että se ei ärsytä. Monesti hyväkin hypeartisti ärsyttää. Esimerkiksi The Ting Tingsilla on pari hyvää kappalettaa (oikeesti!), mutta se ärsyttää. (Shut Up And Let Me Go näkyi MTV:llä livenä ja toimi aivan uskomattoman kovaa. Ei tarvita kuin passo, nainen ja runpu! Nerokkaan yksinkertainen kappale, jonka koukku tuli esiin nimenomaan riisuttuna. Tässä levyversiossa on jo liikaa.)

Ei kannata uskoa hypeen, mutta joskus kannattaa uskoa artistiin.

Daaaaarliiiiiiiiiiingggggg!

Santogoldin levyn kansi on muuten maailman huonoin.

Keinosen nimipäivä

Öööö, tässä blogissa ei ole ollut örinää eikä yleensä arvioida muita kuin ehdottoman mahdottoman odottamattoman ihQuparhaita kovimpia koskaan ikinä missään artisteja.

Kaksi kärpästä katajaan kapsahtaa joka toiselle kuoppaa kaivaa.

Tapahtui odottamaton ilo, että sain Intter webin välityksellä minulle suositeltua musiikkia hlökohtaisesti. Suurkiitos! Ja vielä yhtyeeltä, jonka kelkkaan kehtaa hypätä. Alle 3000 LastFM-scrobblea. "Se bändi oli hyvä vielä ekan demon aikaan."

Luulin saavani: metallivivahteista progea. Sain: örinää.

Jos Opethia ei lasketa, en aiemmin ole kuunnellut kokonaista levyllistä örinää. Tietenkin on makuasia, mikä on örinää. Joku Amon Amarth, josta olen pitänyt, onko örinää vai ei? Sitäkään en ole levyllistä kerralla korvakäytävääni ahtanut.

Nytkö sitten horjuu runopojan imago? Ei horju. En tiedä olenko valmis antamaan toista mahdollisuutta hyvin mielikuvituksettoman oloiselle levylle. Ihan taidokasta soitantaa, kai, mutta ongelma on se, että ei ole piisiä. Ja pelkäksi tsemppimusiikiksi ei ole riittävää energiaa. Eipä jää silloin mitään tähän käteen.

Jaa, mutta, bändi on nimeltään Seith. Oulusta. Kaikkea onnea Oulun pojille.

Vielä Opethista. Kuuntelin autossa radiota. Ajattelin: kas, Poets of the Fallin uusi single. Erno Kulmala valisti, että ei ole POTF vaan Opeth.

???

Aloitin uuden harrastuksen. Yhdistin kolme rakkauttani: luonnon, reippailun ja tyylin.

Merkittävimmät apassikansat ovat arivaipat, chiricahuat, coyoterot, jicarillat, mescalerot, mimbrenot, mogollonit, naishat, tchikunit ja lipanit

Kuolleet Intiaanit.

Musiikista kirjoittaminen on kuin arkkitehtuurista tanssiminen. (Tämä viisaus ei ole omaa tuotantoani.) Siksipä käsken: kuunnelkaa. Kun 20 vuoden kuluttua teemme tiliä tästä ajasta, on Kuolleiden Intiaanien asema hieman eri luokkaa kuin nyt.

On oikeastaan syytä toivoa, että yhtyeen ura jäi kahteen kokopitkään ja muutamaan ep-levyyn, koska mysteeriä on hankala jatkaa. Bändin äärilahjakkaat jäsenet voivat perustaa uuden bändin tai uusia bändejä ja sitä kautta hankkia rahansa musiikkibisneksestä. Sen he ovat ansainneet.

(Kauko Röyhkän Get On -kirjassa sanotaan, että Noitalinna Huraa!:n kotipaikka kuulostaa vitsiltä. Hassua, että parin vuosikymmenen välein daideellised huippubändit tulevat ahdasmieliseltä(?) Pohjanmaalta.)

Hankala tässä on väittää olevansa aikaansa edellä, kun yhtye on jäähylläkin, mutta hypätkää nyt kyytiin kun se vielä on jossain määrin cool. Tylsää on tajuta sitten 20 vuoden päästä, että yksi aikansa kovimmista meni ohi.

Silinteritie-levyn parhaat piisit ovat Kuka puhuu suullani? ja Kaikkein edistyksellisimmätkään meistä eivät voi pysäyttää historian kulkua. Entä Puuluurangolta? Voi, niitä on monta, sanoisi Tenho Tuisku, ja sanon minäkin.

Per Kele, maailma hengästyttää

Kuuntelen levyä, joka on tehty vuonna 2007! Bloc Partyn A Weekend in the City on aikamoisen hämärä levy, mutta kovin kiintoisa. Ensimmäinen pyöräytys jätti päällimmäiseksi mieleen I Still Rememberin, jonka pienet koukut ja kierrot ovat suorastaan klassista kamaa. Jos tältä piisiltä ei oteta 2020-luvun uljaimpiin hipitihopiti-hitteihin sämplejä, niin mistä niitä muka otetaan? Mistä!

Viimeistään nyt uskon, että Bloc Party päihittää hypen, ja jää historiaan merkittävänä yhtyeenä. Sanoisin, että tuleva maine on jotakuinkin Talking Headsin kaltainen.

Muuten olen kuunnellut kohteettoman kaipuun vallassa Mew'iä. Lisäksi ihan muuten vaan Social Distortionia.

Jotain uutta tarttuu aina, nyt pieni salainen pahe on Aereogramme. Voisi sanoa, että itse paholaisesta peräisin oleva tusina-americana yhdistyy tässä bändissä post rockiin, ja silti minä tykkään. Mikä kummallisinta, nämä herrat ovat Glasgow'sta.

Lisäksi olen havainnut, että !!! on nykyajan Led Zeppelin, Pariisin kevään Pikku Huopalahti on kesän 2008 virallinen piisi ja I Was a Teenage Satan Worshipper kopioi The Knifeä, mutta on ehkä parempi. Ja oiskohan The Shinsin kovin piisi Sea Legs? Tutkitaan.

Hello, hello, hello, how low?

Mitä te täällä pyöritte? Täällä ei ole mitään nähtävää! Hajaantukaa! Ulkona on kaunis ilmakin.

Tai kuunnelkaa vaikka tätä tai tätä.

Vettä, leipää, vaniljajäätelöä

Ryan Bingham soitti stetson päässä ja bändin kanssa kantrirokkia Conanissa. Olo oli kuin olisi saanut lapiosta naamaan. Että näin juurevaa, vielä tänä päivänä, tuon ikäinen. Vanha kitaristi Conankin oli aika innoissaan.

Oli riennettävä Googlen pariin, totta kai. Tällä kertaa lienen jopa ihan trendin aallonharjalla, sillä ei ole monta hetkeä kun Bingham oli Jay Lenossa ja oli siinä show'ssa tehnyt melkoisen vaikutuksen. Ja Los Angeles Times on julkaissut laajan artikkelin, joka tuntuu tulevalta klassikolta. Siis tyyliin "olen nähnyt rock n' rollin tulevaisuuden ja hänen nimensä on Bruce Springsteen" tai "ero on se, että Metallica huijaa yleisöä toisin kuin W.A.S.P."

On ollut kova elämä, Ryanilla. Tarina kertoo. Voimme uskoa tai olla uskomatta. Pari vuotta sitten mies ei tuntenut sointuja, nyt on kitarasankari. Sitä ennen oli rodeoammattilainen ja kulkuri. Syntynyt vuonna 1981, mutta kuulostaa Tom Waitsilta.

Liiankin hyvä tarina. Ettei kävisi vanillaiceja.

Ero Van Winkleen löytyy: tuntui olevan karismaattinen, ei pelle. Vaikka piti stetsonin lieriä silmien edessä. Mutta rouville on kuulemma kohtelias. Kunnon etelän herrasmies.

Tulee mieleen maailman paras viihdyttäjä, ujo ja ongelmainen Mitch Hedberg. Mitch kuoli. Älä kuole, Ryan. Vaikka oletkin 27 ja se houkuttelee nyt.

Se jäätelömainoksen piisi

.. it's almost... black. Black! BLACK! You lock me in the cellar and feed me pins, where shall we sleep tonight Mother? In Father's grave?, My eyes! My eyes are pies, and yours are lies, ALL LIES!, I am a fly, trapped in a bottle of SHADOWS! Bzzzzzz..., The gulls have plucked out my eyes!, What's for tea, Mother? Maggots on toast?

Johnny Nicella oli ongelmia mustan kanssa.

Vuonna 1985 elämä potki Colin Vearncombea päähän ja nivusiin. Vearncombe purki tuntonsa Wonderful Life -piisiin. Siitä tuli maailmanlaajuinen hitti, kun Vearncombe levytti sen taiteilijanimellä Black. Siitä tuli väärinymmärretyin hitti Born in the USA:n tällä puolen.

Ja siksi kappaletta soitettiin jäätelömainoksen taustalla. Onko tosiaan hyvä idea myydä jäätelöä näin:

Look at me standing
Here on my own again
Up straight in the sunshine

No, käyttäähän elintarvikefirma mainoksissaan kappaletta, jossa kuvaillaan heroiinin orjuuttaman henkilön kokemaa helpotusta, kun aine virtaa vihdoin suoniin.

Blackin levy Wonderful Life myi kuin saippua ja sai hyvät arvostelut, mutta se on nykyisin unohdettu. Se on sääli, sillä levy on brittiläisen pop-sensibiliteetin kärkeä. Voiko puhua monikerroksisuudesta, kun kerroksia on kaksi? Ainakin voi puhua syvästä pop-kokemuksesta. Black laulaa Evertyhing's Coming Up Roses, niin jokin vakuuttaa aivan muuta.

Ja onko kauniimpaa kappaletta tehty kuin Paradise? Ehkä I Just Grew Tired.

Colinille kuuluu muuten nykyisin hyvää.

Hankin juuri nuhjuisen c-kasetin tilalle Wonderful Lifen cd:nä. Niitä elämän ostoksia, joita ei tarvitse katua.

Mitä kuuluu, Marja-Leena?

Kummallekin blogia joskus lukeneelle voisin ilmoittaa, että olen varsin hyvin tietoinen blogaamisen perussäännöstä: älä anna ihmisten unohtaa blogia, eli kirjoita taajaan. Mutta hei, mä oon kapinallinen, beibi!

On muut projektit, ei pitäisi edes kuunnella musiikkia. Mutta tuleehan sitä, kuunneltua. Kuolleita Intiaaneja. Kukkaa. Tiesitte jo, jos teitä sattuisi kiinnostamaan. Sitten Underwater Sleeping Societya ja juuri tänään tarttui Kastorin levy kirjastosta mukaan. Varsinkin kolmen jälkimmäisen takia on tehtävä yhteenveto ja päätelmä, että mukatärkeä, mukataiteellinen ja mukaindie, itseen ja pieneen ryhmään käpertyvä suomalainen marginaalipop vetoaa tähän jamppaan.

Ja jos joku on sattunut vilkaisemaan LastFM-profiilia, niin voi ihmetellä Happoradiota ja 51koodia. Selitys löytyy Melkein vieraissa -levystä, jota "Pariisin kevät" -radio tarjoaa. Ja hyvä että tarjoaa, koska nuo leevit on hauska kuulla tuoreina. Ja paras on ehdottomasti Brightboyn Kyllikki. Lisäksi tuo kanava tarjoaa Damea ja Samae Koskista. Samae Koskinen voi olla seuraava, josta tulen vaahtoamaan.

no. Wiidakko - Thalarctos Maritimus. 'vä on tääkin.

Ruisleipä, Fazerin Sininen ja The Cribs

Yksi aika hyvä kappale on You & I. Sen esittää The Cribs.

Kappaleesta tulevat mieleen Goodnight Monsters, Poverty Stinks ja Egotrippi. Ne ovat suomalaisia bändejä. The Cribs on Englannista.

Monesti kuulee, ja silloin tällöin tulee itse ajateltua, että joku suomalainen bändi ”ei kuulosta yhtään suomalaiselta.” Kyseessä on tietenkin surkean ”mitähän ne meistä ajattelee” –kompleksin moderni haara. Yleensä tällainen ”tämähän kuulostaa ihan kuin oikeiden ihmisten, ei suomalaisten, tekemältä” –musiikki ihastuttaa ensi kuulemalta. Kylläpä meidän pojat osaavat! Mutta hetken päästä käy selväksi, että sisältöä ei ole. Käy tylsäksi semmoinen osaaminen. (Case study: Poets of the Fall.)

Valitettavasti The Cribsin tuotantoon perehtyminen osoittaa, että kyseessä on sittenkin totaalisen tavallinen miljoona kertaa nähty ja kuultu jälki-new-wawe-yhtye. Vaikkapa tästä voi vilasta.

Olisipa hauskaa löytää ulkolainen bändi, joka enemmänkin kuulostaisi suomalaiselta. Ruotsalaiset diskataan tästä leikistä.

Uhh/uuh

No siis lol ja omigaaaaad. Vähänx noloo.

Se Seinäjoen keikan Palle on siis Popedaa ja se selittää "jumalaaren." Arwo Mikkosen mä tiedän, mutta en mä nyt tajunnu. Kun enhän mä nyt Popedaa tunne. Muuta kun, että niiden kovin piisi on Sukset ihan vaan kitaran takia. Ja Stalingrad Cowgirls esittää sen Popeda-tribuutilla. Popedan paras piisi ja llllloistava Stalkkarit.
Ja Nollapiste siis vetää levyllä ton Palle-jutun.

Lolkeri.

Iiris rokkaa kovimmin

Absoluuttinen Nollapiste äsken Seinäjoella semmosessa kellarissa. Kauhulla odotin, kun ei tuollaiset paikat todellakaan ole meikäläistä varten. Täytyy nyt kuitenkin kiittää seinäjokelaisyleisöä siitä, että orastava paniikkihäiriö vältettiin, sillä yleisö oli 50 % vähemmän kännissä kuin odotin ja 100 % vähemmän urpompaa. No, mulla on ennakkoluuloja.

Ja keikka. Nyt jäi ehdottomasti parempi fiilis kuin syksyn Rytmikorjaamon vedosta, mutta osa selittynee sillä, että Iiriksen piisit olivat nyt tuttuja ja niitä odotti. Keikan toimivista osista pääosa olikin juuri Iiristä.

Settilista miksauspöydän nimillä: 1. Jos sanoo 2. Minä en 3. Varieteen 4. Uin ja näin 5. Ei puhettakaan 6. Kotiinpaluu 7. Tungos 8. Portaat 9. Mustaa ei ole 10. Puhelin 11. Palle 12. Erotica 13. Öljy. Encoret oli listan mukaan Lumous, Sivulla jatkuu ja Piste, mutta oli kai siinä muutakin.

Tuo alun kaksikko on kyllä sellainen, että siinä on aika täystyrmäys. Tosin Minä en alkoi tällä kertaa jotenkin horjuvasti. Loistava se oli nytkin, mutta ei keikan ehdoton kohokohta kuten Rytmikorjaamolla.

Uin ja näin alkoi valjusti, mutta bändi jamitteli lopussa oikein komeasti. (Sanat taitavat nykyisin erota levyversioista?) Tässä vaiheessa on todettava, että yleisö toivoi lopussa Eräät tulevat juosten piisiä. Itse en kaipaa Nimi muutetulta yhtään mitään. Hassua, kun se on sinänsä täydellinen levy, mutta nykyisin ei tule vaan kuunneltua.

”Voi luoja miltä sä näytät…” No voi luoja teille vaan, tämä piisi ULOS! ULOS! ULOS!

Tungos on lavasteen alku jyräsi, Tommi lypsi sitten yleisöä, Krutsin riisui ja minä aloin katsoa kelloa. Tämänhän minä olen nähnytkin. Mikään ei ärsytä enempää, kuin ennakkoon sovittu ”spontaani" pelleily. ”Milloin näiden vaikutus lakkaa,” niinpä. Aaken laulama Portaat ei tilannetta pelastanut, mutta minun pitää tähdentää, että Portaat on yksi Nollapisteen parhaista piiseistä.

Kelloon katselu alkoi jäädä oikeastaan yllättävän piisin takia. Puhelin mutta ei luontoa on aika kamala kappale noin sanoiltaan, mutta livenä toimi vallan mainiosti. Ei jaksanut välittää hölmöydestä. Se möyryävä kitaraosuus on oikeastaan kovinta. Ikinä. Missään. Kunnon 80-lukulaista kitarasankaruutta.

Ennestään tuntematon Palle oli mainion raskas, tosin missään piisissä ei vaan saa käyttää sanaa ”jumalaare.”

Kaikkihan sen jo tietävät, että Lumous, menit sitten haihtumaan on kova piisi, ja sopii encoreen. Muutenkin encoressa oli hyvää meininkiä, oikeastaan keikan yksi kohokohdista oli seurata Hastin ilmeitä Tommin säähavaintomonologin aikana. Tämä tosin ei kuulemma ole mitään uutta.

Niin. Enhän minä mitään keikoista tai livemeiningeistä tiedä, mutta eiköhän tuo nyt ole vallan kelpoisa. Mahlanjuoksuttajalta ehkä voisi toivoa enemmän, mutta kyllä sitä nyt ymmärtää miksi soitetaan uutta eikä vanhaa.

Eli onneksi ei laulettu pihalla liekehtivistä oravista. Onhan sentään vuosi 2008.

Parasta juuri nyt

HANNES_KO
erikoisuudentavoittelija

God Is an Astronaut
Coda
”Tämä on nyt sitä post rockia, mutta ennen kaikkea parasta, mitä instrumentaalimusiikki on tällä vuosituhannella tuottanut.”

Cranes
Adoration
“Sarjassamme indierunkkarin erikoisuudentavoittelukeinoja törmäämme gothic rockiin. Pari vuosikymmentä vanha bändi.”

Grandaddy
This Is How It Always Starts
“Vähän jo kai epämuodikasta indietä Kaliforniasta.”

R.I.P. off

Netin ahkerin kommentoija Anonymous epäili kommenttiosiossa, että Yaris-mainoksen Cannonball on rip off. Ohase.

Ketkuilusta tulee mieleen tämä tapaus: Huey Lewis and The Newsillä oli hitti I Want A New Drug. Elokuvamogulit halusivat Hueyn uuden filminsä tunnusmelodian esittäjäksi.

Ei käynyt Hueylle. Homman sai Ray Parker jr.

No rähinähän siitä tuli. Homma sovittiin jotensakin oikeustalon eteisessä, mutta vuosien kuluttua Huey lipsautti jotain, joka ei sopinut sopimuksen henkeen, jolloin Ray Parker jr. (!) haastoi Hueyn oikeuteen.

Ketään meistä ei kyllä kiinnosta se, mitä sitte tapahtui.

Toyota Yaris

Tuli tönittyä The Soundsia, eikä se kaduta. Laulaja Maja Ivarssonhan yrittää olla Debbie Harry, mutta vaalea tukka ja lyhyt hame ei riitä. Uutta Blondieta on tässä odotettu, vielä odotetaan.

Majaa hieman lähemmäksi Debbieta pääsee Morningwoodin Chantal Claret. Jotenkin on kuitenkin sellainen tunne, että erikoisen valloittava Nth Degree jää yhtyeen pääteokseksi.

Chantal on kyllä äärimmäisen erikoinen ihminen ja ollut esillä jo ihan tenavana. Katsokaa tämä ja yrittäkää pukea näkemänne sanoiksi. Itse en pysty.

9th Degree päätynee vielä joskus automainoksiin, niin kuin indieklassikko Cannonball. Mainoksen voi bongata töllöstä ihan näinä aikoina. Hassua kyllä piisin tehnyt osatyttöbändi The Breeders on tehnyt paluun.

Uudesta Soundista voi lukea mitä mieltä uudesta tulemisesta ollaan. Ei hyvää mieltä.

Joillekin yhtyeille tulisi surutta antaa armonlaukaus. The Breedersin vuoden 2002 paluulevy Title TK sai epämiellyttävän kunnian olla yksi rockhistorian huonoimmista levyistä. …. Valitettavasti tämän viestin välittäminen tai edes Pixiesin uudelleenlämmittäminen eivät estäneet Kim Dealia ja kumppaneita julkaisemasta uutta The Breeders -levyä...Mountain Battlesin kuunteleminen aiheuttaa vähintäänkin henkistä tuskaa.

Svenska talande bättre folk

En edes muistanut miksi vihaan The Soundsia, kun järkytyksekseni huomasin pitäväni kappaleesta Much Too Long. Toisen, aiemman, järkytyksen on aiheuttanut se, että The Soundsilla tuntuu olevan jääkiekkopiireissä jonkinlaista underground-kannatusta.

Ensin mietin, että sekoitan The Soundsin vain Lambrettaan , mutta kyllähän sieltä paljastui se rikos ihmiskuntaa vastaan, Living in America.

Pääasiassa Ruotsista tulee van kovvaa kammaa. Esimerkiksi Laakso, joka on hannes-musaa. Ehdottomasti.

Muodikkaasti myöhässä

Olisi tämän voinut arvata: Kukka -> Risto. Ja Riston levy Aurinko aurinko plaa plaa plaa. Kirjastosta lainaan, kun se palautettujen kärryssä oli.

No eipä tälle nyt mitään voi, äärimmäisen hieno levy on kyseessä. Varsinkin Lamppu ja lamppu sekä Rukous esiintyvät edukseen.

Eniten tulee mieleen 1970-luku. Osin soundillisesti ja tunnelmista, mutta erityisesti Riston laulutyylistä. Kappale Minä oon nähnyt jumalan kasvot on taas pelkkää Luonteri Surfia!

Niin hippitytöt ja paksusankaisia silmälaseja kantavat pojannulikat! Sellaisessa junttikamassa on teidän suosikin juuret, ei hampussa.

Dosenttitason analyysi etäisyyden käsitteestä postmodernin aikakauden taiderockissa

Viikon kuunnelluin oli The Stills. Koska kyseessä oli nimenomaan yhtyeen "uusi levy" Without Feathers, niin on syytä tuoda esiin muutamia ajatuksia siitä.

Eräs irkkitoveri, kamraatti, on lanseerannut termin hannes-musa. Itsereflektion kautta olen päätynyt siihen, että The Stillsin levy Logic Will Break Your Heart on hannes-musalle mitä osuvin määritelmä. Jäänviileä romantiikka, melodiakoukut ja kilkuttimet ynnä kalkuttimet uppoavat tähän suuntaan satavarmasti.

Logic Will Break Your Heart oli ääriviileää taiderockia. Se ei ole suosikkilevyni, joskaan ei jää siitä kauas. Nyt hankkimani Without Feathers vuodelta 2006 on paljon lämpimämpi levy. Kun heti ensikosketus levyyn on kummallinen laukkarytmi, niin ei jää epäselväksi, että reivauksia on tehty.

Lopputulos on ihan kiva. Tai on se nyt enemmän. Kelpo levy tämä on. Tyylin hienoinen muutos ei haittaa, mutta toisaalta killerimelodioita ei ole. Ja kyllä, kaipaan särkynyttä, jääkylmää sydäntä.

Taiderockissa coolius ja kylmyys ovat sama asia.

Juurevassa rockmusiikissa coolius on kuumuutta. Hikeä. Hehkua. Huutamista. Itsevarmuutta. Se tekee juotoksia.

Taiderockissa on jääpuikkoja. Kylmiä katseita. Kovuuteen verhottua epävarmuutta. Se säröilee.

Nyt The Stills on ottanut taiderockin kartalla askelia Talking Headsin suuntaan. Mukaan on tullut hengästyminen.

David Byrne on neuroottisen hengästynyt. Kele Okereke on neuroottisen hengästynyt. James Brown oli hengästynyt, koska on jumalan lahja naisille.

Siksi neurorock on taiderockia, vaikka se tuntuu käteen lämpimältä, ei jääkylmältä. Sen kuumuus on sukua jäälle, koska se ei ole seksiä vaan hätää.

Ja se on etäistä. Taiderock on etäistä. Velvet Underground ja Television ne vasta etäisiä ovat.

Vaikka lauletaan särkyneestä sydämestä, niin oikeasti ei paljasteta mitään. Tunkeutumisyritykset kimpoilevat kilvestä pois. James Brown ottaa impulssit tarkasteluun, vääntää ja kääntää ja laulaa tulokset ulos.

Taiderockissa ärsykkeet kimpoilevat automaattisesti ulos. Taiderockissa taiteilija ei mene lähelle kangasta, vaan kurottaa siveltimellä kankaalle.

Mutta joku sen automaation joskus on ohjelmoinut. Ja se vetoaa. Se joku, joka oli. Ennen. Ennen kuin miksi?

Sex and the City

Mitähän sitten, jos käy niin, että Kukasta tulee mun suosikkibändi ja ehkä vaikka hankkiutuisin puheisiin niiden kanssa. Että kehtaisiko kertoa, että tutustuminen oli ehkä 30 sentistä kiinni?

Siihen hintaan irtosi Anttilasta Kukan single. Ensimmäinen ostamani single muuten. Orkesteri esittää sävelmät Machine (vaikuttaa hyvältä), Hot Light (vaikuttaa tutulta) ja Waiting a Jet-Plane (vaikuttaa tavanomaiselta).

Odotin enemmän... kukkaisempaa. If you know what I mean. Ei tämä nyt niin kummallista ole, kun on ollut puhe. Melkein pitää huutaa, että tämäkö nyt on se kummallinen Risto, hä. En minä sano, että musiikki sinänsä on huonoa. Machinen pimputus ainakin on tarttuva.

Ja ostin toisenkin singlen. Syksystä asti odotin, että Anttila laittaa Happinessin Acceleraten aleen, mutta ei, ei. No nyt oli Accelerate hävinnyt kokonaan, mutta Need You irtosi 20 sentillä. Odotan kyllä tietäväni mitä saan, siksi en nyt ana lysoi.

Ostinko muuta? Ostin Keban levyn ja klassista nivaskan (siitä ehkä myöhemmin). Lisäksi hankin elokuvan Idioluutio. Sen suhteen odotukset ovat korkealla, mutta se ei kuulu tähän.

Setä muistelee

Olipa nautinto lukea asiaa koskien This Empty Flow’ta. Uudistuneesta Soundista nimittäin. (Soundin uudistus olikin tosi dramaattinen…) Magenta Skycode –levy oli listattu suomalaisen rockin kadonneiden aarteiden listaan ja Jori valotti miten tumma tuokio syntyi. Oi iloa.

Jaa jaa, kun kaksi vuotta sitten rekkasin LastFM:ään, en ollut kuullutkaan This Empty Flow’sta ja Magenta Skycodea (bändiä) en ollut kuullut. Kuuntelin musiikkia satunnaisesti ja lähinnä muutamaa ikiajat soittimessa pyörinyttä bändiä.

Olin kalkkis. Nyt oon groovy, baby, niinkö nuoret sanoo. Sikasiisti ja sillee. Ihan helmee.

Nyt reilun 30 000 piisin jälkeen kaksi yhtyettä on rikkonut tonnin scrobble-rajan, This Empty Flow ja Magenta Skycode. Top kymppiin on tunkeutunut Mew, Phil Seymour, Puk ja Carpark North joihin minulla ei juuri ollut suhdetta aiemmin.

Levykokoelmani on tainnut kolminkertaistua.

Just nyt soi moskovalaisen grungebändin kappale ja irkissä osallistuin keskusteluun japanialaisesta popbändistä. Kun senkin maan genreen olen pinnallisesti ehtinyt tutustua.

Melkoinen vaikutusvalta on tuolla härpäkkeellä ollut.

Kuk' on tuo impi?

Tuommoista.

Tuosta videosta vaan jäi vaivaamaan, että onko tuo blondi baarinpitäjä jostain tuttu vai eikö se ole. Jotenkin semijulkkikselta vaikuttaa. Vastatkee, tiijätte kyllä.

VH1-viikonlopulta tuokin muistui mieleen. Ei kuulunut yhden hitin ihme -settiin. Debatin aihe: ei yhtään isoa hittiä olekaan, muutama pikkuhitti joo. Mutta niin, tällainen bändi kuin Gomez, jäänyt kyllä varjoon. Tähän mennessä tuttu vain Q-musiikkilehden kokoelamalbumilta vuoden 1998 parhaista piiseistä.

(Tosin luulin muistavani vuoden 2000 kokelmalta. Mikä vuosi muuten! Levyllä on 14 kovaa piisiä ja sitten U2:n ja Oasiksen räpellykset. Mutta ne muut: Toploader, Muse, Kelis, David Gray, The Dandy Warhols, Coldplay (Yellow ON kova), Doves, Moby, Badly Drawn Boy, PJ Harvey, The Bloodhound Gang, Radiohead, Grandaddy, Johnny Cash. No, kova on myös tuo 1998: Air, Fatboy Slim, James, Massive Attack.)

Mutta siis Rhythm & Blues Alibi. Ensinnäkin hieno piisi. Hyvä video. Ja laulajalla upea ääni. Vaikka ei ihan omaperäinen.

No tytöt voi aina vaikka laulaa

Viikko sitten oli kaapeli auki. Tallensin tuntikaupalla VH1-kanavaa, ja olipa tuossa viime yönä aikaa hiukan tarkastella mitä tarttui dvd-soittimelle.

Viikonlopun teemana kanavalla oli heikkouteni, eli yhden hitin ihmeet. Monta veret seisauttavaa muistoa! Keskitytään niistä nyt kolmeen.

Jos jokin on liian hyvää ollakseen totta, se ei ole totta. Tsekatkaa tämä. Se on (wikipedian mukaan piano-housea esittävän) Black Boxin hitti Ride on Time. Mikä piisi! Mikä ääni! Mikä nainen!

Epäilykset heräävät. Tavallisesti näissä kuvioissa laulaja on eri ihminen kuin videolla suuta aukova esiintyjä. Niin oli Black Boxin tapauksessakin. Yhtyeen taustalla olevat jannut hommasivat projektille laulajan ja esiintyjäksi sitten mallin.

Mutta tarina menee oudommaksi.

Oikeasti tässä piisissä ei laula edes tämä laulajaksi hommattu nainen, vaan piisi on törkeä varkaus, ja vokaalit vetää varkauden kohde. Alkuperäinen on tämä Loleatta Hollowayn Love Sensation. Surkuhupaisan tarinan yksi juonne on sekin, että Black Boxin italiaanot ottivat korvakuulolta oman piisinsä nimeksi Ride on Time. Right on Time olisi enemmän kohdallaan.

On kyllä pakko sanoa, että Black Boxin kyseenalaisin keinoin saavutettu hitti on huikea. Yksi kaikkien aikojen tanssihiteistä. Hypnoottinen esitys kaikin puolin.

Vielä toinen vokaalivetoinen esitys, vaan tämä ei ole puijaus.

Jos viime vuosikymmenten ärränbee-tyttöbändien parasta piisiä haetaan, niin jahti kannattaa jättää tähän kompastumisen jälkeen. Eternal! Piisi on todellinen helmi.

Ja vielä valkaisuainetta.

Kuka muistaa tämän? Minä en olisi millään tällaista päähäni saanut, mutta kun VH1 sen esitti, niin flashblackit olivat järisyttävät. Muistan tykänneeni Alisha's Atticin ainoasta hitistä herkkänä 15-kesäisenä hyvin paljon. Ja toimiva tämä onkin. IhQua.

Alisha's Attic oli vuonna 1996 ehdolla oikein Brittien vuoden tulokkaaksi ja meno oli kovaa. Mutta ei hommasta tullut ilmiötä kummempaa. Toinen duon naisista on sittemmin tienannut elannon kirjoittamalla hittejä Will Youngin kaltaisille artisteille. Hyvä hänelle.

Tool on silti yliarvostettu

Pakko kai se Porcupine Tree on joskus tarkistaa, mutta pitääkö tässä huolestua itsestään, kun näinkin vanhana löytää oikeastaan entistä taajemmin näitä suoraan sanottuna pään sekoittavia bändejä. Melkein tuntuu, ettei kaipaisi yhtään lisää.

Hetikohta sen jälkeen, kun lauseet nuo naputtelin eräällekin boardille 15.1., kokoelmiini tarttui Fear of Blank Planets. Siitä lähtien kiekko onkin pysynyt soittimessa. Pidän sitä yhtenä vahvimmista koskaan kuulemistani levykokonaisuuksista, ehkä se on jopa kaikkein vahvin KOKONAISUUS. Oikeastaan olen varsin hämmentynyt siitä, että maestro Steven Wilson edes soittaa kappaleita konserteissaan siellä täällä settiä. Ei mene tajuntaan ollenkaan, miten tuo saattaa edes toimia.

Kun tulee enemmän valoa ja pitempiä päiviä ja muutama asia hoidetaan alta pois, niin pitää aivan uudella tarmolla alkaa tutustua Porcupine Treen tuotantoon. Kuukauteen ei ole blogimerkintääkään tullut, kun mitään erityisen mieltä myllertävää ei ole vastaan tullut, jos kohta eipä ole tullut kiireen ynnä tekosyiden takia paljon liikennöityäkään musiikin valtateillä saati poikettua pikkukaduilla.

This Empty Flow, Porcupine Tree ja Television, kyllä niillä alkuvuosi kuluu.