That was the year that was

LastFM kertoo lahjomattomasti sen, mitä minä vuonna 2009 oikeasti kuuntelin. Päätöksistä ei voi valittaa.

Kuunnelluin artisti oli This Empty Flow, jota vuoden aikana kuuntelin 1835 kertaa. Toiseksi nousi Porcupine Tree 356 kuuntelukerralla ja The National nappasi pronssia 277 soitolla.

Uusia levyjä julkaisseet Mew, Rubik ja Pet Shop Boys ylsivät pistesijoille. Seitsämänneksi nousi ehdoton yllättäjä VETO, joka Provinssirockin hikisen yön innoittamana nousi peräti seitsämänneksi. Kärkipään muita uusia kasvoja ovat Glasvegas (9.), Murmansk (13.), White Lies (18.), Pintandwefall (19.) ja Rödsögården (22.). Myös The Streets nousi yhden maanisen viikon ansiosta ylös (23.).

Joensuu 1685 ei yltänyt kovin korkealle, mutta se on vuoden tärkeitä yhtyeitä. Samoin kuin on Röyksopp, jonka uutta Junioria kuuntelin usein vuoden mittaan. Manna, Vuk ja Them Crooked Vultures eivät loppuvuoden kiristä huolimatta sijoituksilla juhlineet, mutta tärkeitä ne olivat. Kentin uusi levy ei saanut sitä nousemaan 24. sijaa korkeammalle. Absoluuttinen Nollapiste oli 40.

Vuoden kuunneluin piisi oli This Empty Flow'n Untitled, joka jakaa kullan saman yhtyeen Drops-kappaleen kanssa. Vuoden 30 kuunnelluinta piisiä olivat kaikki This Empty Flow'ta, 42 kuunnelluimman joukkoon mahtui kolme muun artistin kappaletta.

Niinpä vuoden piisiksi nousee Santogoldin Lights Out 31 scrobblella, sijakin on 31. Johanna Kurkelan Sun särkyä anna mä en ja Rödsögårdenin Crimson Sky ovat seuraavat hitit. Kurkela, Rödsögården, Porcupine Tree ja Rubik kaappasivat aimo annoksen kärkisijoista This Empty Flow'n takana.

Jos esiin kaivetaan lähinnä yhdellä piisillä vaikuttaneita, niin on listattava Saint Etienne (He's on the Phone), Art Garfunkel (Bright Eyes), Timo Räisänen (About You Now), Bat For Lashes (Daniel) ja Loney, Dear (The City, The Airport).

Jos pitää erikseen nostaa esiin jotain, joka erityisesti tuo mieleen vuoden 2009, niin Rödsögårdenin muutamat piisit, VETO:n yllätysveto ja Vukin levy ovat sitä. Mew ja Kent olivat selkeitä pettymyksiä.

Avasin raamatun

Uskokaa mitä uskotte, mutta meikä kävi tänään ensimmäistä kertaa Pitchforkissa. Onhan siitä tullut kuultua, mutta oikeastaan en ollut varma onko se lehti vai nettisaitti vai molempia. No ainakin se on nettisaitti.

Pitchfork on indien raamattu. Hakusana Magenta Skycode ei kuitenkaan sanonut mitään, joten se on turhin s-tanan paikka, niin kuin eräs tunnettu persoona on sanonut. Jostain muusta.

Pitchforkin merkityksestä on tietenkin koko ajan voinut heittää hauskaa vitsiä. Katsotaan nyt alanko sitten skenettää minäkin tuolla. Ihan hyviä soittolistoja Pitchfork on kyllä tarjonnut, ne ovat tuttuja.

Löyhästi asiaan liittyen huomasin tänään myös, että Yeah Yeah Yeahs on julkaissut uutta musiikkia vuonna 2009. Jonkinlaista uudelleenjäsentelyä on tapahtunut, vaikka bändin tunnistaa kyllä YYY:ksi. Hyvää musiikkia se tekee edelleen. Joskus sitä luuli, että kyseessä on pelkkää hypeä. Ei ole. Joskus liitin YYY:n yhteen The Killsin kanssa. Missä on The Kills? Menen ottamaan selvää, ja katson Pitchforkista onko se enää cool.

Listat

Vuosikymmenen (ehkä) aliarvostetuin suomalaisen bändin tekemä kappale:
Wiidakko: Tharlarctos maritimus (Kannattaa muutenkin tutustua!)

Paras valinta levyn aloituspiisiksi aikoihin:
Vuk: Flint in the Pines (Kannattaa muutenkin tutustua!)

Lyriikkaa, joka ei ole ihmeellistä kirjoitettuna, mutta toimii laulettuna käsittämättömällä tavalla:
Muistatko meitä uudessa alussa?
Olisitko sittenkin halunnut palata
(Regina: Olisitko sittenkin halunnut palata) (Kannattaa muutenkin tutustua!)

The grass was greener

Oli aika, kun veljeni omistivat muistaakseni yhteensä kolme c-kasettia. Minulla taisi siinä vaiheessa olla kaksi. (Nirvanan Nevermind ja Pet Shop Boysin Discography.)

Ne kolme? Bryan Adamsin Waking up the Neigbours, KLF:n White Room ja Pink Floydin The Division Bell. Tai saattoi siinä vaiheessa olla myös Queenia, mutta kuitenkin.

Joka tapauksessa ensimmäinen kokemukseni Pink Floydista on tuo turhaan parjattu levy. Ja edelleen High Hopes on sen kruunu.

The grass was greener
The light was brighter
The taste was sweeter
The nights of wonder
With friends surrounded
The dawn mist glowing
The water flowing
The endless river
Forever and ever

Nuo rivit voivat kertoa kaipauksesta niin monella taholla. Kauniimpana versiona kaipauksesta iloisiin aikoihin, joko edessä oleviin tai koettuihin. Yhtä kaunista, mutta kitkerää on myös kaipaus pois. Jonnekin, missä ruoho on vihreämpää. Aina ja ikuisesti.

Olisi sitä varhaisteininä voinut kuunnella huonompaakin, vaikka ei sitä silloin tällaisia ajatellut.

Kuka olikaan ihana

Eräs Vantaalta töitä etsivä espoolainen on päin naamaa irkissä väittänyt, että PMMP:n ja Jori Sjöroosiin suosio perustuu massapsykoosiin. Ihan heti ei arvaisi, että tämän pomppuhevifanin katkeruudessa on myös aitoa hajua.

Nimittäin PMMP on parempi ilman Paulaa ja Miraa, kun on vain Jori.

Rohkeaa puhetta, tosi puhetta. PMMP on ihana, mutta en minä koskaan ole bändiä erityisesti sanojen takia kuunnellut. Onhan sielläkin suunnalla ansioita, mutta sävellystyö se avainjuttu on.

Kun Yle Teema näytti dokumenttia Kovemmat kädet -äänilevyn teosta, saimme hetken kuunnella Jorin tekemää demoa Päiväkoti-kappaleesta. Se oli maaginen. Paula ja Mira eivät sitä parantaneet: tytöt kasvattivat kaupallista potentiaalia.

Vaadin Joria julkaisemaan demonsa, oli nimi sitten Magenta Skycode tai mikä tahansa.

There, I said it.

Opettavainen tarina

Maailmassa on kaksi tahoa, joita kannattaa kuunnella, kun yrittää ymmärtää jotain popmusiikista: pikkutytöt ja kriitikot.

Pikkutytöt ovat monesti löytäneet ensimmäisenä artistin, josta tulee isona jotain. Toki pikkutytöille on vuosien aikana myös syötetty vaikka mitä. Mutta pikkutytöt kuitenkin ovat säilyttäneet aina omapäisyytensä, ja iso osa pikkutytöille suunnatusta moskasta jää hyllyyn. Kun jokin ei jää, kannattaa myös jäärän pistää se merkille.

Kriitikot taas ovat oikeassa lähes poikkeuksetta. En nyt tarkoita ketään yksittäistä kriitikkoa, vaan kollektiivisesti kriitikoita. Kriitikoilla on toki sokeat pisteensä, kuten vaikkapa idioottiskeittipunk, jonka funktiota kriitikot eivät ole ymmärtäneet. Mutta jotainhan pitää myös tehdä itse.

Seuraa opettavainen tarina: Kriitikot kehuvat Vukia, lukijassa herää innostus, lukija näkee Vukin levyn alessa, lukija ottaa Vukin levyn ja lähtee kassalle, lukija pysähtyy, miettii, että jos tämä onkin kuulematta roskaa, vie levyn takaisin, avaa kotonaan tietokoneen, kuuntelee Vukia MySpacesta, vakuuttuu, ja harmistuu, koska ei ostanut levyä. Huomenna se ainoa kappale on ehkä mennyt.

Vuk oli juuri sitä, mitä kriitikot ovat kertoneet sen olevan.

Not-so-odd couple

Pet Shop Boys on tunnetusti varsin tunnistettava yhtye, väkisinkin on Neil Tennantin lauluäänen ja -tavan vuoksi. Lisäksi olen ollut havaitsevani Chris Lowen sävellystyössä petshopbonimaanisia piirteitä.

Monet minua valveutuneemmat ihmiset tietävät, että Pet Shop Boys on keksinyt tehdä mash-upin omasta kappalestaan Domino Dancing ja Coldplayn hitistä Viva la Vida. Yllätys on se, että Viva la Vida on sävellyksenä aivan petshopbonimaaninen. Lisäksi sen sanoitus on ainakin sanavalinnoiltaan ihan Tennantia, roman catholic choir jne.

Mash-up ei ole nyt enää pelkästään konserttien hupi, vaan Pet Shop Boys on liittänyt kappaleen joulu-EP:lleen.

(Tämä on aika mones postaus, jossa mainitaan Coldplay. Peloittava juttu. Lisäksi huomasin, että Tennant näyttää Behaviourin kannessa ihan Mr. Beanilta.)

Olen nähnyt rock 'n rollin nykyisyyden

Johannes Paavali Jones on soittanut ennenkin rokkibändissä.

Kuuntelen juuri nyt Them Crooked Vulturesin levyä Them Crooked Vultures, joka on hienoa rockmusiikkia. Aivan loistavaa.

Useimmille kriitikoille tämä on ollut pettymys, mutta se johtuu typerästä superbändihypestä.

Ei Them Crooked Vultures ole superbändi, vaan rokkibändi. Homme ja Grohl ovat tehneet yhteistyötä ennenkin, ja Them Crooked Vultures kuulostaa siltä, mitä Homme ja Grohl ovat tehneet yhdessä aiemmin. Bassossa on nyt sitten joku John Paul Jones, joka on soittanut jossain isohkossa bändissä joskus.

Levy sisältää hyvää rokkia. Sen ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. En tiedä mitä ihmettä näiltä hepuilta on odotettu: minä odotin juuri sitä mitä sain.

Scumbag Blues on mun uusi anthem!

Puhdistusaine

Popmusiikin suurkuluttajaa alkaa helposti vaivata ähky. Toinen toistaan säihkyvämmät pophelmet kääntyät lopulta itseään vastaan. Sama kun söisi liikaa sokeria.

Siksi on hyvä välillä suorittaa puhdistus, ja kuunnella laulu tai pari Carole Kingiltä. Vaikkapa Where You Lead. Ei ladyn tunnetuin, ei parhain, mutta vaikka nyt se. Yksinkertainen, mutta kaunis sävellys, nainen ja piano, soundit mukavasti vanhanaikaiset. Ei ole pilattu liialla tuotannolla tai ylitulkinnalla.

Mitähän siitä olisi seurannut, jos Lady Gaga olisi syntynyt Carole Kingiksi ja toisin päin. Ehkä me nyt kaiholla kuuntelisimme juurevia Just Dancea ja Paparazzia ja ihmettelisimme, kuinka kilkattavien ja kalkattavien tehosteiden alla Carolen piisit ovat ikuisia.


Where You Lead on muuten suosittua montaasimusaa.

Sejase

Ostin Rumban, jossa taas on valittu vuoden sejase. Paneudun joskus, kun kyllähän sitä voi sitten etsiä kuunneltavaksi, jos vaikuttaa, että ihan huikeuksia on menettänyt.

Mutta nyt on vuosi xxx9, joten myö tehdään vuosikymmenen sejase -listoja.

Minultakin kysyttiin, mikä on vuosikymmenen levy. Paineen alla sanoin, että se on Porcupine Treen Fear of a Blank Planet, mutta sehän taitaa kuitenkin olla vasta toiseksi kovin. Nimittän ilmestyihän se Magenta Skycoden IIIII tällä vuosikymmenellä.

Suhtaudun aika lailla varauksella näihin sejase-listauksiin. Ehkä vuoden 1967 sejase-jutuista voi jo tehdä analyysiä, mutta että tästä vuodesta... höpö höpö.

Vuonna 1996 julkaistiin levy, jota taisin kuulla vuonna 2006 tai 2007, joten en olisi sitä osannut listata Vuosisadan levyt -äänestyksessä. Se on kuitenkin suosikkilevyni, ja se on This Empty Flow'n Magenta Skycode.

Enkä suinkaan ole varma, että olen kuullut maailman parasta levyä.

...never the bride

Jotkut bändit tekevät täydellistä musiikkia, mutta silti niitä tulee kuunneltua vähemmän kuin monia huonompia yhtyeitä.

Otetaan nyt esille vaikkapa R.E.M. Voiko olla parempia piisejä kuin What's the Frequency, Kenneth, Man on the Moon ja Nightswimming? Ne tempaavat joka kerta mukaansa, ne toimivat aina, ne ovat kestäneet kulutusta. Mutta siihen se sitten monesti jää.

Nämä ovat hankalia asioita. Yleensä olen ajatellut, että hyvän yhtyeen nouseminen suosikkiyhtyeeksi vaatii jonkun ulkomusiikillisen, henkilöhistoriallisen yhteyden syntymisen. Kun on viisivuotiaasta asti kuunnellut Pet Shop Boysia, sietää siltä ne heikommatkin hetket. Kun Nirvanan Smells Like Teen Spirit soi, muistaa aina sen yhden maanantai-illan, kun kymmenvuotiaaseen iski rock.

Mutta kun R.E.M.:n kanssa se ei toimi edes niin. Muistan sen c-kasetin, jota varjelin kuin aarretta, sinne oli suuren vaivannäon päätteeksi saatu muun muassa Bad Religionia ja Man on the Moon. Ja muistan, kuinka yli kymmenen vuoden kuuntelun jälkeen What's the Frequency, Kenneth upposi kunnolla, kun ihan kivasta kappaleesta kuoriutuikin täyden kympin juttu, se oli valtava ahaa-elämys.

Ja kun Michael Stipe oli vielä niitä ihmisiä, jotka yrittivät loppuun asti auttaa Kurt Cobainia.

Niin miksi ei? Hankala sanoa. Voiko se olla se, että Shiny Happy People on loppujen lopuksi ärsyttävä renkutus. Tai Losing My Religion yliarvostettu kappale. Tai että yhtye on tehnyt liian monta pastissia omista piisesitään? Ei voi olla, koska onhan monilla suosikkibändeillä niitä kappaleita, jotka saavat painamaan skippiä ilman hetkenkään mietintää.

Sitä ihminen voi vain ihmetellä, niin kai sitten.

Festivaaliklassikko

En pahemmin ehdi ajatella joulua ennen aattoa, ja tapanina on ajateltava jo jotain muuta. Eikä se haittaa, koska joulussa on paljon huonoja puolia. Kuten joulumusiikki. En kuitenkaan jaksa väittää, että ihan kokonaan olisin immuuni joidenkin perinteisten joululaulujen vaikuttavuudelle, mutta toisaalta en niitä jaksa ajatuksistani kerätä ja uloslistata, en ainakaan nyt.

Mutta yhden ilmoitan, koska kuulin sen vasta lauantaina ja sitä suositteli Gösta Sundqvist. Kiitoksia muuten YleX:lle siitä, että Koe-eläinpuiston piisilistat ovat netissä. Osasin kyllä ottaa heti In Dulci Jubilon kuullessani Mike Oldfieldin yhdeksi kärkiehdokaakseni esittäjää haravoidessani, mutta musta valkoisella rauhoitti silti. Ja kappalekin löytyi YouTubesta.

Nykyaika on jees, mutta kyllä ennenkin oli hyvin.

(Ja Mike Oldfield debytoi vasta nyt tässä blogissa!?)

Vielä yksi suosittu juttu on ihan tyhmä

Ihmettelen ja en tätä joukkopsykoosia, joka pyörii Vesa-Matti Loirin ympärillä. Kansa rakastaa varmasti osin pyyteettömästikin, mutta irtonumeroiden myyntiin perustuvien lehtien laskelmoinnin haistaa kyllä kaukaa. No mikäs siinä. Antaa nyt sitten yhden koko kansan suosikin olla koko kansan suosikki jo ennen kuolemaa.

Pelottaa kuitenkin se, että Veskun tavasta esittää kappaleet muokataan standardi, ja näemme pikku-Loireja jonottamassa paikkaansa kansakunnan sydämessä.

Se olisi kamalaa koska: Loirin tulkinta on kamalaa. Nyrkkisäännöksi sanoisin, että laulajan ei pidä tulkita. Tulkitsiko Frank Sinatra mitään? Miehellä oli kiire lavalta baarin puolelle punomaan juonia, ei siinä ehtinyt paneutua tulkintaan. Ja hyvä niin, koska Sinatra oli hyvä laulamaan ja jätti jälkeensä esityksiä, joita voi tulkita monella tavalla. Eikä kuunteleminen ollut piinallista.

Eihän nyt laulaja koskaan ole kokonaan vailla tulkintaa, koska tulkinnaksi voi tulkita monta valintaa, joita esittäessä täytyy tehdä. Laulakoo kovvo vai hilijoo. Korkealta vai matalalta. Mutta kun oikein mennään tulkinnan tielle, niin siellä on liukasta, ja harvoin siellä kukaan pystyssä pysyy. Sitten käy niin kuin Loirille, jonka Meitä odotellaan mullan alla on yhtäaikaa hankalaa ja huvittavaa kuunneltavaa. Pitääkö siitä esityksestä muka joku oikeasti.

Jätetään nyt se taiteilijamyytti oikeaan arvoonsa, niin kyllä sitä taidetta sitten syntyy.

Kiitos n. 1999

Jaa-a, tytöt ja pojat, siitä alkaa olla kymmenen vuotta siitä, kun rokki palasi radioon.

Se tuli mieleen kun juuri autoradiossa soi YleX. Rokkiahan sieltä tuli, nössörokkia ehkä, mutta rokkia nyt kuitenkin. Kymmenen vuotta sitten ei tullut, ja se harmitti kovasti.

Sitten tuli The Strokes. Jos mitä huonoa The Strokesin läpimurrosta tulikin seurauksia, niin ainakin se toi rokin takaisin, luulin pitkään. Tätä ajatusta vaalin jollain tavalla tähän iltaan, kunnes ymmärsin itsenäisyyspäivän kunniaksi antaa kiitokseni oikeille tahoille.

Kyllä nykyinen rokkijuhla on HIMin, The Rasmuksen ja The 69 Eyesin ansiota. Kymmenen vuotta sitten Radiomafia oli liukunut jonnavilkkumaan ja "modernin" suomalaisen beatin täyttämäksi kanavaksi. Ja vaikka silloin tällöin nyt harmittaa, kun uusi geneerinen helsinkiläisrokkibändi tai nääs pirkkalalainen pandayhtye yrittää läpimurtoa, niin loppujen lopuksi on parempi, että ne teinitytöt kuitenkin kuuntelevat jotain rokkia etäisesti muistuttavaa, kuin jotain paljon pahempaa.

(Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole kritisoida Jonnaa tai Maijaa. Ne on ihan kivoja. Darudekin on.)

Näen hyvää jopa Vuotos-päätöksessä

Vaikka se on välillä vaikeaa, niin muistetaan olla kiitollisia Jouni Hynyselle. Koettakaa nyt koota itsenne! Ei saa nauraa!

Ja jos on kova rutistus ja on pari muutakin vanhaa, mutta ensisijassa Hynyselle pitää olla armollinen siksi, että mies osaa suositella hyvää musiikkia. Taannoin Hynynen oli vieraana YleX:n Supersetissä, ja täytyy sanoa, että kun joku pystyy osoittamaan Eppu Normaalin myöhempien aikojen tuotannosta tuoreen ja siedettävän piisin, niin on pakko arvostaa sellaista kansalaista. Se piisi oli Peto minussa (1984).

Lisäksi Hynynen samassa ohjelmassa soitatti D-A-D:n kappaleen Sleeping My Day Away, joka on hyvä rokkipiisi ja liittyi soittolistalleni.

Mutta tärkeintä on se, että Hynynen on Suomen tunnetuin Killing Joke -fani. Jostain kumman syystä kyseinen orkesteri on pysynyt minulle tuntemattonana tähän vuoteen asti. Sitäkin onnellisempi voi olla siitä, että tämä yhtye nyt on löytynyt, koska esimerkiksi Love Like Blood on vaikuttavuudessaan samaa tasoa kuin London Calling tai Enjoy the Silence.

Niin että vaikka sen partaÄIJJÄN onnettomat vitsit Törnävänsaaressa viime kesänä aiheuttivat valtavaa myötähäpeää, niin ei mies silti ole turhaan tätä ilmaa hengittämässä.

Kauneimmat marraslaulut

Tuossa joskus tarkkailin keskustelua siitä, pitääkö örinälle altistua varhain, vai voiko siitä oppia pitämään vanhemmiten. Jaa-a. Oma kokemukseni on, että örinään voi sopeutua, ja oppia arvostamaan musiikkia örinän ympärillä, mutta itse örinäosuus aiheuttaa jonkinsortin huvitusta. Sen saa kyllä häivytettyä taka-alalle.

Ei sillä, että se örinämusiikki nyt aivan suosikkigenreksi voisi nousta, mutta onpahan poikkeuksia. Siellä örinän ja Juha Tapion välissä asuu Opeth, joka omassa lajissaan on lyömätön. Mutta aina ei jaksa kuunnella pelkästään mestaria, vaan vaihtelun vuoksi jotain muuta samasta genrestä.

Siksi on hyvä, että Jyväskylässä on perustettu Ghost Brigade. Opethin lisäksi mieleen tulee Porcupine Tree industriaalisimmillaan. (Hieno sana, muuten.)

Jos joku ei vielä tiennyt, niin Ghost Brigaden Into the Black Light on vuoden kauneimpia kappaleita. Paljon velkaa Opethille, Juha Tapiolle ja Porcupine Treelle, mutta hyvä suoritus silti.

Testamenttini pesäpallokansalle

Taisi olla Valamonks, joka yhdisti gregoriaanisen kirkkolaulun ja Tahdon rakastella sinua -coveroinnin. Siitä on hankala pistää pahemmaksi, vaikka levy-yhtiöissä on kova yritys.

The Baseballs ei aivan Valamonksin tasoinen hirveys ole, mutta surullista on huomata, että orkesteri myi Seinäjoelle maaliskuuksi buukatun keikan ennätysajassa loppuun. Maaliskuussa! Kuka muistaa The Baseballsin enää maaliskuussa?

Älkää nyt vaan sanoko, että The Baseballs on rockabilly-revivalin airut. Yksikään oikea rockabilly-artisti ei näiden hajujälkiä kuitenkaan seuraa suosioon.

The Baseballsia on puolusteltu sillä, että se osoittaa kuinka päivän pop-hiteistä löytyy laadukkaita lauluja siinä missä entisaikojen hittimaakareiden tuotannosta. No niin niin. Ei siihen tarvita kuitenkaan levy-yhtiön markkinointiosastoa, koska sen voi tehdä itse.

Hyvä esimerkki on se, että netti on täynnä hienoja versioita Lady Gagan -kappaleista. Esimerkiksi ortoPilotin versio Just Dancesta osoittaa mainiosti, että Lady Gaga on aikamme parhaimpia popsäveltäjiä, oli sitten tuotantoratkaisuista ja artistipersoonasta mitä mieltä tahansa.

Ja siitä Umbrellasta on paljon parempia versioita kuin Peäspallojen renkutus.

Pre coitum

Yhtenä iltana töissä, kun puheiden saattoi jo antaa karkailla, keskusteltiin Zen Cafésta.

Kun silloin soi Harri, niin tuli mieleen kuinka hienoa olisi soittaa sitä livenä känniuhosta täyttyneelle täydelle tuvalle. Paras kohta ei olisi se, kun maa järisee kansan pogotessa "tööt tööt töötin" tahtiin, vaan se kohta, kun lauletaan "myöö-hem-min illl-lal-la", koska se ennustaa kliimaksia olematta sitä.

Kun Samuli Putro pääsee kohtaan "myöö-hem-min illl-lal-la" hän tietää mitä tapahtuu muutaman sekunnin kuluttua. Luulen, että siinä tilanteessa soittaja saa tunteen vallasta. Valta kiehtoo sitäkin, joka sitä ei tunnusta. Kun tietää, että kohta koko jengi pogoo, on vaikea olla saamatta kusta päähänsä.

Ja sitä kaikki haluavat, kusta päähänsä. Sen kanssa on helpompi elää kuin olla vaan ja miettiä mitä ne minusta jattelevat.

You gotta have a montage

Yksi heikkouksistani ovat uplifting-piisit. Sellaiset maailmaa syleilevät kappaleet. Sellaiset, jotka on tehty montaaseja varten. You gotta have a montage, always fade in a montage.

Tässä alkusyksystä törmäsin YouTube-videoon, jossa toimistotyöntekijät saivat hermoromahduksia varsin vetävän piisin tahtiin. Heti seuraavana päivänä sama piisi soi taustalla, kun 50 jalkapalloilijaa missasi avopaikan. Tämä on nyt jatkunut kuukausien ajan.

Tämä kuin montaaseja varten tehty kappale on 009 Sound Systemin With a Spirit. Projektin takana on Los Angelesissa asuva Alexander Perls, joka näyttää enemmän hamppua polttelevalta osa-aikahipiltä kuin ekstaasipäissään klubihittejä tehtailevalta insinööri-drop-outilta, mutta se hän on, se hittinikkari.

Piisi on hieno, loistava, mutta jos ja kun se soi vielä vuosia montaasien taustalla, niin kuluuhan se. Joten kuunnellaan tätä nyt vielä kun se on tuore ja raikas.

Lisää Alexander Perlsistä voi opiskella täältä.

Esinekeräilyn hitaus

Ostin sitten vinyylisinglen, Magenta Skycoden We're going to climb/Escaping outdoors. Näitä on 529 kappaletta, minulla on numero 189. Hinta oli 8 euroa. Minulla ei ole vinyylisoitinta.

Että sikäli ihan typerä ostos, ei ollenkaan luonteenomaista minulle. Mutta nyt vähän harmittaa, etten ostanut niitä kahta muuta kappaletta Seinäjoen Anttilasta.

Näin kai ne sairaudet alkavat.

Vastakkainasettelun aika on ohi

Olenpa vihdoin minäkin nähnyt Veikko Aaltosen dokumentin Punk - tauti joka ei tapa. Ihan hyvä, mutta tietenkin se mielenkiintoisin osa suomipunkia puuttui. Olisin mielelläni katsonut elävää kuvaa ja kuullut musiikkia maaseutupunkista, karhuloista ja pihtiputailta. Ja Miettinenkin puuttui!

No mutta, Akupunktion Seven bändinjohtaminen oli hauskaa seurattavaa ja silleen. Semmoisia ajatuksia kuitenkin heräsi, että edes Pelle Miljoona ei enää jaksanut sen kummemmin alkaa progea rienata, ja miksipä sitä nyt. Vastakkainasettelu oli ehkä joskus aitoa, mutta kun en ole genrehippi, niin en näe sellaiselle mitään syytä.

Tosiasiassahan punkilla ja progella on paljon yhteistä, molemmissa toteutetaan ihanteita. Progessa musiikkia, punkissa elämäntapaa. Kertoohan siitä jo sekin mitä kävi CMX:n ja YUP:nkin voisi laittaa kumpaan genreen vaan.

Dokumentin innoittamana kuuntelinkin sitten Kalevalaa ja Mr. Jäähyaition tyttömäistä tappopoppia.

Who needs guitars anyway?

Kuten muutkin kunnon ihmiset, olen viime aikoina kuunnellut Kentin uutta levyä Röd. Se on järjestyksessään toinen levy sen jälkeen, kun Harri Mänty lähti bändistä ja, kuten Ville asian esitti, kitarat jäivät Harrin haltuun.

Kent goes Depeche Mode osa kaksi ei ole siis enää yllätys. Edellinen teos Tillbaka till samtiden sitä oli, mutta lopulta se oli uudenlainen tapa esittää Kent-piisejä. Nyt piisit ovat jääneet entistä enemmän taka-alalle, ja tunnelmien rakentaminen on pääosassa.

Vaikka Tillbaka oli hyvä levy, sen kuunteleminen on jäänyt vähälle. Jos Röd ei tätä enemmän aukea, uhkaa sitä sama kohtalo. Ihan kiva -sarjan levyt eivät paina paljon, kun kyseessä on Tärkeä yhtye.

Kent on Tärkeä yhtye, mutta Tärkeät levyt se on julkaissut vuosia sitten. Kuten jossain jo sanottiin, näillä levyillä Kentistä ei olisi koskaan tullut niin suurta, kuin mitä se nyt on.

En kaipaa kitaroita sinänsä takaisin. Minulle Kent ei koskaa ole ollut kitarabändi, ihmettelen jopa kovasti, että joillekin se sitä on.

Kaipaan takaisin piisejä, joita Kent ei enää osaa/halua tehdä. En vaadi, koska jokaisella yhtyeellä on oikeus tehdä mitä haluaa, ja arvostan suuresti Kentin uskallusta. Se ei tee väärin.

Tässäkö se nyt sitten oli?

Viikonloppuna kuulin ensi kertaa Epilää. Kappale Ajatuspoliisi soi menomatkalla perjantaina ja paluumatkalla sunnuntaina.

Epilästähän on puhuttu jo pitkään, media, puskaradio ja myös yhtye itse. Odotin, että sieltä tulisi kaupallisesti orientoitunutta mutta uskottavaa poprockia.

Ensimmäisellä kuuntelukerralla epäilin bändiä kuitenkin Happroradioksi, ellen peräti Sadetanssiksi, tosin ihan ok-vedoksi huomioon ottaen kyseisten bändien yleisen siedettävyyden. Kun oikea laita paljastui, olin kovin pettynyt.

Sunnuntaina kappale kuulosti jo hieman omaperäisemmältä. Luulenpa, että pidän Epilää sarjassaan taitavana, joskin geneerisenä yhtyeenä.

Mikä sarja siis? Sanoisin, että avoliittorock. Musiikkia yhteenmuuttaneille nuorille aikuisille ja heidän yhteenmuuttaneille ystäväpariskunnille kaupunkien kaksioissa järjestettävien juhlien taustamusiikiksi.

Ei siis mitään, mistä tuohtua, mutta vieras maailma minulle. (Tosin Sadetanssista pitää tuohtua. Roskaa.)

Can't get it out of my head

VAROITUS! Jos päässänne on ajatus, älkää klikatko alla olevaa videota, koska se sisäöltää takiaislaulun, josta ette vähään aikaan saa rauhaa, ja alkup. ajatus katoaa, ei palaa.

I'm from Barcelona on Ruotsin oma Polyphonic Spree, 29-jäseninen hippikokoonpano Jönköpingistä. Luonnollisesti löysin linkin jalkapalloaiheisen keskustelusivuston ketjusta, jossa etsitään kadonneita kuvia.

Nyt minä etsin pääni sisään jotain muuta täytettä kuin la-la-la-la-la, vaan lienee turha toivo.

Suomessa noin positiivisesta menosta tulisi muuten ehdotonta vankeutta.

Sätiöt elämässäni

Elo-syyskuussa ystävystyin uudestaan vanhan ystäväni radion kanssa, kun vietin kuukauden juurillani. Netissä spämmäämisen sijaan vetäydyin iltaisin vinttiin radion ääreen. Tosin sinne se radion kuuntelu sitten jäi, kun paluu arkeen tuli eteen.

Joka tapauksessa oli varsin nostalgista palata aikaan, jolloin radio oli teksti-tv:n nuorten palstan ohella ja kirjastoautosta lainatun Suosikin ohi tärkein tirkistysreikä maailmaan.

Mutta ei siitä sen enempää, menetetystä viattomuudenajasta, vaan siitä, että toimitettua radio-ohjelmaa sitä ihminen kaipaa, vaikka on Spotifyt ja muut. Veli Kauppisen Hyvä veli -ohjelma on mainio esimerkki siitä, mitä hyvä radio-ohjelma voi olla. Bongasin ohjelman loppukesästä, lähetykset alkoivat vuoden alussa. Olen kuitenkin tehnyt suurtyön ja käynyt läpi YleX:n sivuilta ohjelmien soittolistat ja koonnut ne kahdeksi Spotify-soittolistaksi. Nekin ilostuttavat, vaikka Veli Kauppisen punnittu puhe puuttuu.

Hyvä Veli -ohjelman kautta olen saanut soittolistalleni ainakin Kenny Rogersia, The Webb Brothersia, Sinead O'Connoria ja mitä vielä. Mainio shöy, kuunnelkaa.

Jos tarjolla ei ole hyvää toimitettua radiota, kuten nykyään ei ole, niin nettiradiot riittävät. (Kunhan scrobblaavat LastFM:hän!) LastFM-radio meni maksulliseksi jo joitain aikoja sitten, ja vaikka se oli puutteellinen media, niin sitä kaipaa. Vielä enemmän kaipaan Pandora-radiota, joka on proxyn takana Jenkkilässä. Spotifyn radio on joko surkea, tai sitten en osaa sitä käyttää. Joka tapauksessa se ei ole vakiokäytössäni.

Spotify on mainio media, mutta ei kovin yllätyksellinen, koska on liian helppoa tyytyä kuuntelemaan omia suosikkejaan. Juuri siksi Hyvä Veli -soittolistat ym. ovat tervetulleita. Niitä pitäisi kuitenkin muistaa ja jaksaa myös metsästää ja tehdä.

Anttilassa oli juuri muutamalla eurolla myytävänä kirja Hang the DJ - The Alternative Book of Music Lists. Kävin opuksen läpi ja kokosin soittolistan siellä mainituista kappaleista. Mukaan mahtuu 80-luvun teinileffojen soundtrackia, Sweetia ja Mudia purkka-ajalta, Laurie Andersonin kuuluisan kummalinen O Superman-teos ja yli 300-kiloisten muusikoiden sarjan kruunaamaton kuningas Israel Kamakawiwo'ole sekä kermaa 80-luvun kadonneista autotallibändeistä ja unohdetuista naislauluntekijöistä.

Juuri mitä tarvitaan.

Hyvä Veli -soittolista I, kesää ja loppukesää:
spotify:user:hannes_ko:playlist:1PcNLHAOabNq9KfJm5r5xs

Hyvä Veli -soittolista II, alkuvuosi ja syksyä: spotify:user:hannes_ko:playlist:2nxf0lnaHU19MC5elhz448

Hang the DJ -soittolista: spotify:user:hannes_ko:playlist:5dETQ6dD7Sc2GKF8JDVdDo

Uusinta (uutta)

Mitä tapahtuu vuodessa ja neljässä kuukaudessa? Yksi hannes alkaa pitää The Ting Tingsistä, ja nähtyään livenä pitää vielä enemmän.

Mutta se ei muutu, että Santogoldin Lights Outia voi soittaa repeatilla järjettömiä määriä kyllästymättä. Nyt kun tuo löytyy myös Spotifysta, niin hieman päälle viikossa on tullut n. 25 kuuntelua.

Ymmärrän, että jos samaa piisiä pitäisi kuunnella jatkuvasti, niin kidutukseksihan se menee, mutta jos sellaisten riettaiden käsiin joutuisin, niin toivoisin, että kidutuskeino olisi edes Lights Out. Olisin voimissani melko pitkään.

Absolluuttinen Nollapiste Seinäjoella 23.10.2009

Olen pahoillani: Sortovuodet jatkuvat. Hyvä avostelu Ei ilmestynyt. Mutta kannan vastuuni, ei ole Nimi muutettu.

Absoluuttinen Nollapiste kävi viikko sitten Seinäjoella. Ei ole järkeä kirjoittaa viikkoa vanhasta keikasta muuten kuin jälkipolville, mutta polvillehan tätä blogia tehdään. (Vaikka reisille menee ja nilkoille potkitaan.)

Kysymyksiä ennen keikkaa: jaksaako lyhyttukkainen parisuhde-Tommi kiinnostaa? Joko ne on lopullisesti keski-ikäistyneet? Onko Rumban kaksi tähteä osoitus taantumisesta, vai siitä, ettei 0piste ole hipsteriuskottava? Oliko koskaan?

Keikalla soitettiin parhaan arvioni mukaan seuraavat kappaleet:
1. Loppuun katseltu kukkanen
2. Miten tässä vielä käy?
3. Kotiinpaluu, jotenkin
4. Karaokekapseli
5. Ruukunvalajat
6. Palle
7. Toukokuun leikit
8. Kuponki-niminen kaupunki
9. Eräät tulevat juosten
10. Elämä paristojen varassa
11. Irene Kaktus
12. Voiko lämmin kesäyö olla muuta kuin levoton
13. Musta viisari
Encore: Ja jos
Encore II: Saatteeksi

Keikka sijoittui kiertueen alkuun. Sen huomasi. Uudet piisit taisivat olla harjoiteltu iskuun. Vanhemmat piisit eivät sitten niinkään. Sanoituksia oli muuteltu ja niitä muutoksia ei sitten Tommi muistanut. Ja joskus välillä sai ihan tosissaan miettiä, että vetävätkö jampat samaa piisiä.

Uudet kappaleet ovat uusia kappaleita, ei niistä vielä osaa sanoa. Oikeastaan keikalla olisi saanut olla enemmänkin uutta kamaa, jos vaikka Palle olisi jätetty pois. Muuten on sanottava, että Portaita kaipaan aina. Se kyllä ihmetyttää, että Iirikseltä ei tullut mitään, eli onko Iiriksen muisto tuskallinen ja pesäero tehtävä vai mitä. Onhan siellä kuitenkin hyvää keikkamateriaalia, eiks je.

Ei se keikka tietenkään vailla tenhoa ollut. Keikka, jolla soitetaan Ja jos, ei ole tenhoton. Lisäksi nähtiin/kuultiin/koettiin hauska kaksintaistelu Lääkkölä vs. Hast. Mutta kokonaisuus oli vähän sinne päin. Ikävä juttu.

Seuraavana päivänä Helsingissä Korjaamolla 0piste oli kuulemma ollut oikeinkin mainiossa iskussa. Sori kun nyt olen TAAS negatiivinen Absoluuttisen Nollapisteen suhteen, mutta sehän johtuu vain siitä, että bändi on minulle tärkeä.

Ihan kiva keikka oli, mutta kun ihan kivaa ei saisi liittää Nollapisteeseen.

Jossain vaiheessa coveri on jätettävä

Vaikka minulla on heikko kohta, johon listapop iskee syvälle, niin en minä kaikkea pane merkille. Niinpä kun kuulin ruotsalaisen Timo Räisäsen kappaleen About You Now, olin ällikällä lyöty. Kappale on täydellinen pop-veisu, mutta jotenkin yllätti, että ruotsalainen tusinapoppari olisi sellaisen saanut aikaan.

Oikea laita paljastuikin sitten. Kappale on tusinahittinikkareiden Sugababesille tekemä. Räisäsen versio on kyllä parempi. Eihän siinä mitään, että tekee hyvän coverin, josta tulee oman setin kulmakivi. Mutta entä sitten, kun oman repertuaarin toiseksi tykätyin teos on Radioheadin Creepin kierrättäminen?

Jos haluaa tulla tunnetuksi mies ja kitara -skenessä, niin Timpan olisi syytä tehdä ihan oma pop-helmi.

Eipä silti, veikkaanpa, että muutama suosikkikappaleistani on kierrätyksiä tietämättäni. Tai toisaalta, missä menee coverin raja. Eeppinen MacArthur Park tunnetaan Richard Harrisin versiona. Kappaleen luoja Jimmy Webb on toisaalta versioinut tämän oman piisinsä. Kumpi on oikea MacArthur Park.

Nyt tulemme aasinsillan kohdalle. Jimmy Webbin pojilla on bändi. The Webb Brothersilla on ainkin yksi täydellinen pop-valio tuotannossaan. Sen nimi on Funny Ol' Kind of Music, ja se on soinut viime aikoina Törnävällä yhtä taajaan kuin Räisäsen hitti.

Vähän pidempi essee siitä, mitä Joy Division -uskovaiset eivät ole huomanneet

Kirjoitin taannoin jotain etäisyyden käsitteestä popissa (ja olen siitä tekstistä jopa vähän ylpeä), mutta palaan aiheeseen, koska se on minusta mielenkiintoinen ja olen sitä aika monella lenkillä miettinyt.

Tällä kertaa lähdetään siitä, että kaikki varmaan ovat huomanneet kuinka 80-luku on tullut takaisin. 80-luvun musiikissa etäisyys on ehdottomasti yksi estetiikan peruspilareista. Etäisyyspop kuitenkin jakautuu ainakin kolmeen osaan.

Kaasakoneen kilinään perustuva ja siitä etäisyyden ammentava Americn Psycho -pop (pop-Genesis, Huey Lewis and the News jne) ei ole tullut takaisin. Sen sijaan, että koko perhe kuuntelisi vaaratonta poppia, niin nykyaikana isit menevät lastensa kanssa kuuntelemaan vaaratonta hiphoppia.

Riutumisesta nouseva Joy Division -etäisyys tuli ensin takaisin Interpolin ja Editorsin tuomana, ja sen jälkeen nämä re-pioneerit ovat innoittaneet kokonaista sukupolvea.

Sitten on kolmas pop-etäisyys, jossa poseeraus yhdistyy aidohkoihin taidepyrkimyksiin, ja jonka uudelleen tuomista edustaa mielestäni hienosti suomalainen Rödsögården, ja erityisesti sen kappale Crimson Sky. Voin helposti kuvitella, että taajamien donjohnsonit olisivat voineet 80-luvulla kokoontua maaseutukaupunkiin diskoon, jota he yökerhoksi olisivat nimettäneet, ja kuunnelleet hiuslakan myrkyttämässä salissa Crimson Skyta.

Tätä kolmatta etäisyyttä voisi sitten sanoa vaikka The Duran Talk Modeksi. Siinä on paljon Duran Durania, jonkin verran Depeche Modea, yllättävänkin paljon Talk Talkia ja The Thetä, ehkä hiukan New Orderia ja Tears For Fearsia.

Nämä kaksi uudelleentulemisen kokenutta genreä ovat erillisiä. Uudelleentuleminen on kuitenkin samalla uudelleensyntyminen, ja se mitä nyt on syntynyt, on The Duran Division, ja sen tärkein edustaja on White Lies.

Lokakuun Suessa on Ari Väntäsen kirjoittama Editors-artikkeli. Siinä Väntänen hurskastelee White Liesin pinnallisuudella. Siinä sitä onkin hommaa, kun yrittää vankistaa Editorsin asemaa vanhalla kunnon eka demo -mentaliteetilla. Editors on tavattoman hieno bändi, mutta tasan yhtä omaperäinen kuin Lee Wings tai Sapattivuosi. White Lies on tietenkin Ian Curtisia pleikkarisukupolvelle, mutta mitä sitten.

Joy Divisionin etäisyysperinne edellyttää, että suuretkin tunteet lauletaan understatementin kautta. The Duran Talk Modessa suuret tunteet eristetään kylmään ympäristöön, joka luodaan koneilla. (Tärkeää ei ole, onko koneita enemmän, niiden pitää kuulostaa enemmän koneilta.)

White Lies muuttaa Joy Divisionin overstatementiksi. Tarkoitan siis sitä, että tuntemista korostetaan, ollaan niiiiiiiiin tunteellisia, tehdään verivaloja, tullaan hulluiksi rakkaudesta ja erityisesti menetetystä rakkaudesta. Ian Curtis tyytyi toteamaan.

Overstatementilla on aina kiljutettu pikkutyttöjä, understatementilla on kerätty arvostusta ja vältetty ketään pääsemästä liian lähelle. White Lies on etäinen oikeille tunteille, mutta aiheuttaa väärennettyjä tunteita, ja vetoaa laajempaan kuulijakuntaan kuin Love Will Tear Us Apart. Väitän, että Love Will Tear Us Apartin ymmärtämiseksi pitää ymmärtää pop-musiikkiin liittyviä yhteyksiä ja käytäntöjä (yliopistossa sanottaisiin diskursseja ja konvetioita), ja tämän sanon ihmisenä, joka arvostaa kyseisen piisin top10:n joukkoon kaikista kappaleista.

White Liesin hittiputken ymmärtämiseksi pitää tietää vähemmän, musiikki välittää ennalta määrätyn impulssin. Siksi White Liesin hittilevyä kuuntelevat myös pikkutytöt, ja se ei käy maailman väntäsille. Understatement-popissa värähtely tapahtuu siitä, kun vastaanottaja tulkitsee kappaleen. Overstatementissa yhtye tulkitsee kappaleen.

White Lies yhdistää teini-iän tuskanhuudot postpostmodernin adhd-sukupolven kaahaustunteisiin ja luo jotain uutta, vaikka se kuulostaa ensialkuun kierrätykseltä.

White Lies kertoo siksi tästä ajasta enemmän kuin Editors, ja se on tähän aikaan tärkeämpi yhtye kuin esi-isänsä Joy Division, anteeksi vaan. Joy Division on parempi, mutta ei sillä taas ole väliä.

Pieni essee luokkayhteiskunnasta, popsensibiliteetista ja eurohumpasta

Ah, Britannia, tuo saarivaltakunta, joka ei joskus nähnyt auringon laskevan maillaan, on tunnettu ladeista, karismaattisista rentuista. Vaan samasta törkypesästä nousee myös aristokraattinen, arrogantti tyylikkyys.

Divine Comedy, Beautiful South ja muut walesilais- ja skottivahvistuksineen pitävät elossa vanhaa kunnon englantilaista luokkayhteiskuntaa. Kun stiff upper lip ja understatement yhdistetään populääri-ilmiöihin, saadaan aikaan jotain kadehdittavan viileää.

Briti tekevät sen tyylikkäämmin.

Esimerkiksi europoppiin liittyy aina guilty pleasure -aspekti. Vaikka jalka lyö tahtia ja ilmasyntetisaattori saa kyytiä, on aina varmistettava, että kukaan muu ei näe, tai näkijät ovat liian päissään rekisteröidäkseen mitään.

Tai asiat voi tehdä kuten Saint Etienne. Se teki eurohumppaa, jota ei tarvitse hävetä. Tuossa 90-luvun hömpötyksessä oli tahmeaa tarttumapintaa, mutta vähän aitoa tunnetta. Toisin on tässä, Saint Etienne: He's on the Phone.

Yes! She never ment to call, she did anyway.

vs.

C'mon Barbie, let's go party.

(Not that there's anything wrong with that.)

Routa, porsas, koti

En lupaa mitään, en pidä sen pidempiä puheita. Sanottavaa on ja sitä kertyy. Jonnekin on kuona työnnettävä.

Ei kolahda enää, tällä kertaa mäsähti

[18:43] sir_dude: hanneksen pitäisi lopettaa se joutavanpäiväinen musiikkiblogi

Itseään viisaampia ihmisiä kannattaa kuunnella. Joskus kannattaa kuunnella muitakin.

Eiköhän tämä ollut tässä.

Terapiaa tämä on ollut, ja terapian tarpeessa ollaan. Lukijoita ei ole, mutta silti tulee murehdittua, kun ei blogi päivity. Hölmö yhtälö. Kokeillaan olla ilman.

Jos on pakko sanoa, niin palataan.

Frankly my dear

Frank

Pariisin kevään Meteoriitti, tai oikeastaan sen muutamat raidat, olivat jo viime kesän soundtrackin leipä. Uskomatonta kyllä, sama levy tekee sen taas. On hurjaa, että tämänkaltaiselta levyltä voi ammentaa toisen suven tunteet.

Jos mahdollista, isku on vieläkin kovempi kuin viime keväänä. Tarkoitan levyn piisiä Pyykkipäivä, joka on tällä hetkellä ylivoimaisesti parasta juuri nyt.

Jos joku kappale on maisemataulu, niin se on tämä. Tai enemmän. Livekokemus iltaan kallistuvasta kesäpäivästä. Vähän jo syksyisestä. Käsittämätöntä, miten tuulen voi tuntea kappaletta kuuntelemalla.

Oman jäljittelemättömän tunnelman kappaleeseen tuo laulajatar, jota levyn kansvihkossa kutsutaan Frankiksi. Frankin äidinkieli ei ole suomi. Sen kyllä kuulee, ja se pitää sanoa kaikessa positiivisessa merkityksessä. Parhaat vokaalit sitten en tiedä minkä.

Veret seisauttava vaalivoitto Pyykkipäivälle kesäpiisit 2009 -äänestyksessä.

Katsaus idioottiskenen nykytilaan

Amerikkalaisista tv-sarjoista ja elokuvista olemme oppineet, että collegen musaskene jakautuu kahteen osaan.

College-radiossa hipsterit soittivat 80-luvulla R.E.M.:iä, 90-luvulla The Flaming Lipsia ja nykyään kai sitten Bright Eyesia. Kuuntelijat tiedostavat, eivätkä valmistu koskaan.

Collegeen päätyneet jocksit ja cheerleaderit taas kuuntelevat campuksella bilebändejä. 90-luvulla Bloodhound Gang taisi olla kova sana. Bilettäjät bilettävät ja valmistuvat 22-vuotiaina ja elävät kunnollista porvarillista elämää sen jälkeen.

Nykyään campuksen bileissä on kai enimmäkseen hiphoppia. Olen ollut hieman ulkona Amerikan jälkiteinien idioottibileskenestä, koska Fountains of Waynen Stacy's Mom tuntuu tuoreelta, vaikka siitähän on jo aikaa.

Nyt viime päivinä satui bongaamaan kaksikin idioottihittiä. Jimmy Kimmelissä vieraana oli Asher Roth. Poppoo näyttää muodostuvan valkoisista ylemmän keskiluokan nöösipojista, jotka tässä I Love Collegessa kertovat, miten kivaa on collegessa, kun voi juoda, sammua ja tehdä se uudestaan.

Täyttä idiotismia ja silti yksinkertaisuudessaan ja nerokkuudessaan nerokasta. Jätkät ovat käärineet kevään college-bileissä rahnaa pal-jon. Jäähän tämä päähän soimaan.

Sitten on All American Rejects ja kappale Gives You Hell, jossa on hassu video. Bändi on "kapinallinen" ja "hylkiömäinen" juuri niin paljon, kuin on laskettu olevan hyödyksi. Tarpeen vaatiessa käsivarren tatuoinnit saa piilon ja takkutukkaan tehoaa kampa. Ja pakko näin laskelmoidusta ja reippaasta menosta on tykätä.

Buu! Buu!

Anna Puu on tehnyt levyn. Minulla ei ole ollut sen enempää negatiivisia kuin positiivisiakaan odotuksia tuotantoaan kohtaan. Aluksi olin välinpitämätön, mutta viime viikolla ns. uskottavat tahot kehuivat levyä sen verran riehakkaasti, että jonkinlainen mielenkiinto heräsi.

Tarkoitus oli, että alkuviikon vapaapäivinä soittaisin levyn muutaman kerran läpi.

Sitten tapahtui jotain kauhistuttavaa: näin videon Anna Puun kappaleesta C'est la Vie.

En todennäköisesti saa luottamusta ihmiskuntaan takaisin tämän vuoden aikana.

Jos tuo kappale on parasta, mitä maamme pop-sepät takovat valtakunnan potentiaalisesti kuumimmalle pop-sensaatiolle, niin en tahdo kuulla sitä sakkaa, joka jää pienempien tähtösten laulettavaksi.

Kappale on ehkä huonoin, jonka olen kuullut vuosiin, ja minä sentään olen kuullut myös Tiktakista soolouralle lähteneen Petran singlen.

Something completely different

British Sea Power - Oh, Larsen B

Videon laatu ei aiheuta riemunpurkauksia, mutta jos kestätte, niin katsokaa ja kuunnelkaa, videossa olevan kappaleen 35 ekaa sekuntia ovat neroutta. Hieno bassokuvio ja vähän kerrallaan kasvava äänivalli. Valitettavasti kappale vajoaa sitten keskinkertaisuuteen. Silti peukku British Sea Powerille.

Sitten vielä: luin justiinsa Soundin, jossa Pukin uusi levy sai vain kaksi tähteä. Uskoisin pitäväni levystä enemmän kuin Soundin arvostelija, mutta toisaalta arvostelussa analysoitiin melko hyvin Pukin musiikin sielu: emoilu on etäistä, ja lämpö tulee siitä, kun käännytään niin intensiivisesti sisään päin.

Siskokset kuin kaksi ilvestä

Nyt mulla ei ole toiseen näytettä, mutta kuunnelkaapa:

Echobelly: King of the Kerb

ja nyt muistelkaa:

Nylon Beat: Liikaa

kyllä te sen muistatte.

King of the Kerb levyltä On, julkaistu 1995.

Liikaa levyltä Valehtelija, julkaistu 1999.

En sano plagiaatiksi, vaan Liikaa ikään kuin jatkaa siitä, mitä King of the Kerb lupaa. Hyviä kappaleita molemmat.

P.S. Onko tämä muka tosiaan eka Nylon Beatin sisältävä postaus? Koodi väittää näin, uskottava on.

Hyvä piisi, esittäjä sukkaa

Oikein tai ei, niin parhaiten Devendra Banhart tunnetaan siitä, että yhtä aikaa villasukalta ja möröltä näyttävä hörhö on pokannut Natalie Portmanin. Yksi sukupolvi on siitä ikuisesti vihainen.

Tämän blogin pitäjä tiesi, että Banhart on tunnustettu hörhömuusikko, mutta ei ollut koskaan saanut aikaiseksi tutustua tuotantoon. Ensimmäinen kohtaaminen oli kuitenkin hurjan hieno. Eräässä Spotify-soittolistassa oli kappale I Feel Just Like a Child, joka tuo mieleen 1960- ja 1970-luvun parhaat mies ja kitara -vetoiset kappaleet. Loistopiisi, kiistatta.

Mieleen tulee ehdottomasti myös Syd Barrett, joka kuin sattumalta oli seuraavana vuorossa kyseisellä soittolistalla.

Tutustuin sitten vähän alusta Banhartin muuhun tuotantoon, mutta tdn aloitin väärästä päästä, sillä ainakin Spotifyn soitetuimmat olivat kamalaa roskaa. Erityisesti Don't Look Back in Anger, joka on ehkä maailman toiseksi huonoin cover.

Huonoimpaan kompastuin vahingossa ihan vähän aikaa sitten. Ray Charlesin Yesterday-vedosta voisi päätellä, että miehen puuttuva aisti oli kuulo. Tai maku.

Devendra Banhart Grammy-gaalassa 2009 yhdessä äitinsä kanssa. Natalie Portman ei ole kuvassa.

Auteur etsii mesenaattia

Tuossa ylhäällä soi Linda Scottin esittämä I've Told Every Little Star elokuvakohtauksessa. Kyseessä on David Lynchin elokuvan Mulholland Driven avainkohtauksia. Se on yksi elokuvahistorian unohtumattomimpia ja painostavimpia kohtauksia. Miten sinänsä harmiton pop-kappale voikaan olla näin uhkaava?

Minulla on kappaleesta myös pakkomielle. Haluaisin, että tästä tehtäisiin sellainen emo-versio, jossa kappale vedettäisiin läpi raastavalla tunteella, viemällä tuska yli. Tuunattaisiin kaikkea raskaammaksi, säröisemmäksi ja laulajan pitäisi vetää irivistellen ja tuskaan pakahtuen.

Se on vaikea kirjoittaa, se olisi helpompi ohjata. Auteur etsii mesenaattia.

Se on täytetty

Mietin, että mikä 50 000. scrobble voisi olla, mutta loppujen lopuksi vaihtoehtoja ei ollut. Kyllä tämä kertoo minusta kaiken tarpeellisen.

= Beatles

Tuossa aamupäivällä ennen töihin lähtöä päästiin taas vähän useammanpuolisen provokeskustelun pariin irkissä, tuossa älyllisen elämän lippaassa. Oletan, että kyseessä oli kaikinpuolin leppoisa sorminivelten jumppa vailla sen kummempaa antipaattista merkityksenantoa.

Joka tapauksessa mietittiin Traviksen paikkaa maailmassa. Kaikki lähti Keanesta, että onko se mistään kotoisin, mutta Travis on se, josta olen paukuttanut ennenkin. Teesini on, että Travis kestää ajan hampaan nakerrukset.

Kyllä sille nyt hymähdellään ylimielisesti, mutta siinä missä blurit ja pulpit ja suedet unohtuvat (ottamatta kantaa niiden tasoon: ne ovat kaikki mainioita bändejä), niin Travis on 30 vuoden kuluttua yhtä suuri kuin nyt. Ei siksi, että se julkaisisi mahtavia teemalevyjä, vaan koska siltä kootaan joskus ultimaattisen kova kokoelmalevy. Sellainen kuin on CCR:n Platinum.

Traviksella on sellaisia täydellisiä pop-kappaleita, joita voi verrata aivan helposti The Beatlesiin, The Zombiesiin ja vaikka Electric Light Orchestraan.

Ei Travis minussakaan herätä varsinaisesti muuta intohimoa kuin sen, että olen tällaisen hypoteesin tehnyt ja kuuntelen sujuvasti bändin pop-helmiä, kun ne kohdalle sattuvat. Palataan asiaan 2039.

Underwater Sleeping Society Rytmikorjaamolla 9.4.

Underwater Sleeping Society kävi Seinäjoella pyytämättä ja yllättäen. Illansuussa vahingossa huomasin ja päätin mennä katsomaan. Valitettavan harva muu oli päättänyt tehdä samoin, ihan siis sitä ajatellen, että huomenna junttaavan Kotiteollisuuden geneeriset piisit vetävät tuvan täyteen ÄIJJIÄ.

Niin että hienoa oli kuulla soljuvia indiekitaroita, suoraan indien maailman huipulta. Koska sitähän USS on. Maailmanluokan yhtye.

Kyllä riitti hyvää materiaalia. Esm.mes. Trapdoors ja Accidents jyräsivät niin kuin pitää. Aika monta äärimmäisen hienoa kappaletta jäi kuulematta, koska Damn Seagulls painoi päälle. Rokuja en jäänyt katsomaan.

Hieno bändi, hienoa musiikkia. Keikkalistan mukaan ovat olleet Sjoella myös marraskuussa. Tiedättekö mitä Mieto tähän sanoisi.

Kissojen vihaamisen ystäville ja puita odotteleville

Koska kevään keikkuessa olemme päässeet indiehomostelun ytimeen, niin perataan hieman kyseisen kategorian kahta nousukunnossa olevaa omat pojat -tapausta, rookiekauttaan pelaavaa Delay Treesia ja nelosketjussa pyyteetöntä työtä jo jonkun aikaa tehnyttä Cats on Firea.

Molemmista bändeistä saa kuulla hypeä. Nyt, omat kontaktini indieskeneen eivät ole mitenkään vahvat, mutta omista kokemuksistahan on tarkoitus puhua. Ja oman kokemuksen mukaan Cats on Firen hype tulee musiikkilehdistöstä, Delay Treesin taas kulkee intoilijalta potentiaaliselle intoilijalle. Jälkimmäinen on koukuttavampi tapa. Kun muutamastakin suunnasta tulee vuorokauden sisään usea hlökohtainen suositus, niin ääntä on kuultava.

Vaasasta turkulaistunutta Cats on Firea pidetään potentiaalisena kv. indietähtenä. Olen kuunnellut bändin ekaa levyä The Province Complains. Jopa minä pystyin kuulemaan ilmiselvät The Smiths -vaikutteet. Ongelma on tietenkin se, etten pidä The Smithsistä. Sinänsä CoF on taidokas yhtye, mutta hiukkanen omaperäisyyttä on se, mitä kaivataan, jotta ei olla se 13. tusinassa. Ehkä uusi materiaali sitten on kohun arvoista.

Hämeenlinnalais-helsinkiläisen Delay Treesin pitäisi olla keväistä kitarapurojen solinaa. No, sitä on. Tarantula Holding On on nätti indiepoppis, pikkuhitin ainekset on siinä. Myös pari muuta MySpacessa kuultavaa vetoa putoavat ihan kiva -kategoriaan. Joka on vaarallista.

Pelkät Suomi-sympatiat eivät nosta Delay Treesia vielä ohi vaikkapa The Shinsin (tai omassa tapauksessani The Stillsin), mutta toisaalta olen huomannut, että kuuntelua jatkamalla Delay Trees kyllä tulee koko ajan lähemmäksi. Kolmen kappalen otos on kovin pieni, mutta mielenkiinnon herättävää.

Notta: np. Delay Trees: Tarantula Holding On


Kuva löytyi Demistä. Tietenkin.

Kevään ensimmäinen pallojäätelö (kuitenkin vielä salmiakki makuna)

On siis kevät, ja doomin kiehto (vai kiehtomus) onkin syystä tai toisesta painumassa taustalle. Vaikka juuri nyt soi My Dying Bride kappaleen verran, niin enimmäkseen ollaan menossa kohti keväistä soljuntaa.

Se voi tarkoittaa vaikapa:

Artypantsyille Gregor Samsaa, taidehissuttelua, Kafka-viittauksia ja syviä tunteita, joista kerrotaan varovasti.

Kaulaliinat heiluvat Jyllannin tuulimyllyjen ja majakoiden lomassa, kun Moi Caprice ujeltaa mitä tapahtuu, kun taidepoika tapaa taidetytön, kuinka tyttö punastuu ja kuinka ennen tyynyt olivat pehmoisempia.

Ollaan eksoottisesti itämaisia, mutta silleen ei järkysti, kun kuunnellaan Asobi Seksua. Pinnallista ja vähän näpertelyä, mutta indierunopoika nyt vaan ei pysty vastustamaan.

Paljon on myös soulia ja gospeliin vivahtavaa spirittiä, Ray Charlesia, Otis Reddingiä, Sam Cookea ja erityisesti Aaron Nevilleä, Neville Brothersista toista. Ja Bill Withersiä, josta muuten Rubik teki laulun ensilevylleen. Tajusin vasta.

Seuraavassa lähetyksessä kerron mitä mieltä olen Cats on Firesta ja Delay Treesistä.

Rubik kohtasi Tohtori Sykerön

Rubikin uusi levy Dada Bandits on nyt hankittu ja sitä on soitettu sen verran, että jotain voi jo sanoa.

Ensin huono juttu: levyllä ei ole yhtään Jesus/Hypnotistin tasoista kappaletta.

Hyvä juttu on se, että A Hard Tryn haastavia piisejä on sitten paljon. Eikä levyllä taida olla Hingesiä, eli floppia. Levynä tämä on Bad Conscience Patrolia parempi.

Levy on täynnä, täynnä kaikenlaista pientä hienoutta. Kaikki kokeilu juuri ja juuri välttyy sortumasta kikkailuksi. Tasapainoilu toimii niinkin hyvin, että kappaleista kasvaa todella hienoja teoksia. Esimerkiksi Fire Agessa tunnelma on todella syvä ja voimakas.

Radiants on upea, nerokas tekele ja No Escape, kuten aiemmin mainittiin, on niin lähellä kesähittiä kuin Rubik nykymuodossaan voi olla.

Richard Branson's Crash Landing tuo mieleen toisen suomalaisen indiepop-yhtyeen Underwater Sleeping Societyn ja vielä enemmän Tohtori Sykerön. Kappale voisi olla Sykerö-spinoffin tunnuskappale.

Aika moista!

Loistava levy ja tavallista uutuuslevyä halvempi. Ei ole syytä olla ostamatta.

In Jori we trust

Ai että millainen on PMMP:n uusi levy Veden varaan? No se on loistava.

Neljä tähteä paukahti heti ensikuulemalta, eikä se parin uudemman pyöräytyksen jälkeen tunnu ollenkan ylimitoitetulta. Pikemminkin tämä kurkottaa viidettä. Leskiäidin tyttäriä en kai koskaan ole kokonaan läpi mennytkään, mikä lie syy. Jotain alitajuista kyllästymistä kai siinä on ollut. Mutta tämä toimii.

Avauspiisi Kuvia on vokaaleja lukuun ottamatta aivan täyttä Magenta Skycodea. Tuntuupa hassulta, että puoli miljoonaa pikkutyttöä kuulee Magentaa tällä tavoin. Pelottaa ja jännittää mitä Jori on säästänyt Magentaa varten. Eikö mitään, vai onko Kuvia sekunda-Magentaa, ja uskomattomia asioita on luvassa?

Veden varaan on komeasti sävelletty levy. Sitä on kyselty, että löytyykö täältä se kesähitti. Empä kuule tiijä, mutta ainakin on 10 kovaa piisiä.

Kovinta. Ikinä. Missään.

En ole mikään suuri MySpacen ystävä, mutta käykäähän nyt silti tutustumassa tuolla Rubikin uuten levyyn Dada Bandits.

Rubik kuulostaa Rubikilta. Se on hyvä. Luvassa siis taattua indiehomostelua, eikä siinä mittään.

Pikatuomiona vielä se, että jos maailmassa on oikeutta, niin No Escape on ensi suven kesähitti. Ainakin siinä mielessä, että se täräyttäisi Rubikin kunnolla kansakuntamme kollektiiviseen tietouteen. Intro on tarpeeksi suomirokkia.

Ei se ole Rbikin tai levyn paras piisi, mutta so not.

Ei tämä tosiaan pettymykseltä vaikuta, ja ompa ehkä jopa odotetuin levy tällä sesongilla, sori vaan Puk ja PMMP. Jos uutta Magentaa tulee, niin se on sitten eri juttu.

Diamond in the Rough

Aivan aluksi tahtoisin kiittää Tom Renneytä.


Urheilumaailmassa musiikkikulttuuri on vireä. Fanit laulavat ja ämyrit soivat. Kukapa ei tuntisi Stompin Tom Connorsin Hockey Songia tai tietäisi, että Liverpoolissa lauletaan You'll Never Walk Alone.

Meidän oma Darude soi jäähalleissa ja White Stripesin Seven Nation Army on tuore jalkapallohymni.

No Suomessa meininki on hyvin väsynyttä. On Opuksen Live is Life vai miten se oli ja Erkki Liikanen on coveroinut itseään. Lisäksi muilla kuin TPS:llä on Mika Sundqvistin tai mikasundqvistin tekemän viiden pennin kannatuslaulu.

Amerikassa kaikki on paremmin. Siellä taso on kovempi. Esimerkiksi Todd Rundgrenin Bang On the Drum All Day on jenkkifutiksen kautta levinnyt areenahymniksi. Ja miksei, siinähän on energiaa.

Vähän enemmän yllätti se, että Neil Diamondin Sweet Caroline on nykyään myös urheilutapahtumien elävöittäjä. Kappalehan sopii orkesteriversiona Las Vegasiin ja Miamiin amerikkalaisille eläkeläisille laulettavaksi.

Mutta on totta, että Sweet Caroline on jokapojan salainen suosikki, jota ei tarvitse hävetä urheilujuhlan postmodernissa tunnelmassa. Tätä tosin tuskin tiesi Rangersin-valmentaja Tom Renney, joka kappaletta alkoi Rangersin pukukopissa soittaa. Luuli ehkä, että Diamond on cool. Ja oikeastaan nykyään onkin.

Kiitos silti Renneylle, että näinkin kova piisi sai uuden elämän. Sweet Caroline nimittäin ON hieno kappale.

Tuntevat sentään jaakkotepponsa

Tuin köyhiä taiteilijoita ja ostin a) täysihintaisen b) musa-dvd:n. Aiemmin olen ostanut samoissa kategorioissa vain a) Beatlesin Sgt. Pepperin b) Pokon musikkivideokokoelman.

Ja ostin siis Absoluuttisen Nollapisteen dvd:n. Se oli pettymys.

Ensimmäiset noin puoli tuntia olivat kovaa kamaa. Sympaattinen nuorisobändi soitti yllättävän hyvin ja oli mukava seurata poikain matkaa maineeseen, vaika sitä ei kummemmin kommentotiukaan, saati nyt analysoitu. Mutta viimeistään sen jälkeen, kun Nollapiste oli päässyt Top 40 –ohjelmaan, olisi kaivannut jo muutakin kuin puuduttavaa kuvaa treenikämpältä ja katkelmia keikoilta.

Varsinainen antikliimaksi on sitten kakkoslevy, jolla on käsittämätöntä kyllä massiivinen road movie Nollapisteen seikkailuista Virossa. Se sisältää keskusteluja, joissa nämä yläastefilosofit miettivät kuinka typerää on tehdä töitä ja olisi kivaa, jos kaikki voisivat vain tehdä kaikkea kivaa. Kivaa.
No joo, hymähdin minä siinä vaiheessa, kun pojat kuvasivat Virossa oloaan sanoin ”Mikko-sika Mallorcalla”.

Jotain haastattelujakin oli, mutta eipä noista pojista saa mitään irti.
Minä hyväksyn täysin, että bändin tyypit ovat vastentahtoisia julkisuuden suhteen, ja kuuntelen hyvää musiikkia, vaikka luulen, etten viihtyisi yhdenkään jäsenen toveripiirissä, eikä minua sinne toki kelpuutettaisikaan, mutta kun kerran tehdään dvd, niin voisi silloin mukan liittää vähän jotain suoraa, aitoa, todellista sanottavaa ja itsereflektointia. Etäännyttävä sarkasmi, itseironia, monikerroksinen yhteiskunnallinen kommentaari ja muu sellainen jossain muualla.

(EIKÄ EDES SEINÄJOEN KEIKOILTA MITÄÄN KUVAMATERIAALIA!)

Kundi meikkaa

Doom-opinnot olivat tuossa jonkin aikaa jäissä, mutta sitten kuulin My Dying Briden kappaleen For My Fallen Angel, eikä siinä sitten ollut muuta vaihtoehtoa kuin saada samaa lisää. Myönnän, vähe tylse vaihtoehto, mutta minkäs teet, kun tippuu, putoaa, uppoaa ja säväyttää.

Samalla tuli mieleen hakea josko Spotifysta löytisikin Thergothonia, ja löytyihän sieltä. No nyt on pakko myöntää, että aika hankalaa oli, eli hetkessä en siihen kiintynyt. Mutta voi olla, että ajan kanssa, ajan kanssa. Mutta nyt taitaa jonkin aikaa mennä tämän My Dying Briden kanssa. Sehän on vähän niinkun silta Thergotjonin ja This Empty Flow'n välissä.

Sekin tuli mieleen, että olipas nyt lapsellisen helppoa tämä Thergothoniin kompastuminen. Spotify vie kohta kaiken löytämisen ilon! No, eipä huolehdita, kyllä luonto korjaa ja tuo meille kohta sen ilon takaisin.

No tuuppa ja teeppä se

Piti kirjoittaa siitä, kuinka elävästi kaikki palautuu mieleen ja olen 14 taas. Mutta tieto lisää tuskaa, sillä nyt huomaan, että muistan hämärästi ja sekaan asioita.

Se on varma, että joskus ostin Vimpelin Musakuvasta Pandoran c-kasetin 80 markalla, nauhoitin sen kotona kasetille ja myin myöhemmin naapurinpojalle alkuperäisen kasetin 85 markalla. Muistan, että ostotapahtuma jotenkin hävetti.

Mutta nyt en millään muista, kumpi kasetti se oli, One of a Kind vai Tell the World. Jälkimmäisen kansi näyttää tutummalta, ja levyn ilmestymisvuosi (1995) vaikuttaa sopivammalta kuin edellisen (1993). Toisaalta minulla on vahva mielikuva siitä, että kasetilla olisi ollut ihQu Come On And Do It. Lisäksi on asiallista olettaa, että ostin kasetin paljon sen jälkeen, kun se hyllylle tuli.

Ja missä on se kasetti! Itse asiassa missä ovat KAIKKI c-kasetit?

Temppuja tekevi ihmisen mieli. Mutta tärkeää on nyt se, että kuuntelen näitä huikeita ysärihetkiä, ja kyllä se Come On And Do It.... säväyttää vieläkin.

Aika moista.

Kun radion aukaisee, niin johan raukaisee

Olen nyt kokeillut näitä Spotifyn soittolistoja.

Välillä tuolla irkin puolella ihmetellään, että miksi meikä kuuntelee niin paljon yksittäisiä piisejä, olenko ADHD. Njää, pidän kyllä levykokonaisuuksista, mutta pidän myös radiosta.

Ja kun kunnollisia radioita ei ole, niin LastFM, shuffle ja nyt tällaiset soittolistat korvatkoon ne. Laadukkaasti toimitettu radio-ohjelma on aina jees, ja soittolistoissa päästään periaatteessa lähelle.

Muutamia vinkkejä:

spotify:user:clocky:playlist:46PKjveu2nDmGGn4SGNznA
Laadukas kokoelma uskottavaa mainstreamia, kaikkea erittäin hyvää, tuttua, mutta hyvää. Mukavia klassikoita. Kannatan, ehdottomasti.

spotify:user:tomb242:playlist:1yLqSLjKcwQW8zDxeCQHIC
Mojo-lehden valitsemat 100 kovinta Motown-piisiä. Kyllä kelpaa!

spotify:user:andymac1:playlist:7ywUwktOLHkcgrKRyjJBri
The Word –lehden ultimaattinen soittolista. 3100 piisiä. Aika paljon kyllä sekundaarista matskua koviltakin artisteilta, mutta myös kaikkea jännää.

spotify:user:spotifyplaylists.co.uk:playlist:2mUviDy6WVIwjBTevDxLw0
Kokoelma piisejä, jotka jäävät soimaan päähän. Kuka muistaa vielä Cheeky Girlsin?

Artisteja, jotka nyt noiden ansiosta ovat mielessä: Stevie Wonder, Suede, The Cult, Jane’s Addiction, Aaron Neville.

VAROITUS! WARNING! ÄRSYTTÄVÄÄ - IRRITERANDE

Ensinnäkin on pakko kysyä miksi vasta nyt. Japanihan on ollut in jo niin kauan, että on out. Levy-yhtiöt tulevat tosi kaukana. Nyt vasta on tarjolla tämmöistä.

VAROITUS! Oheinen linkki saattaa aiheuttaa epileptisia kohtauksia, sekä on se lisäksi sopimaton suomalaiselle mököttävälle mielenlaadulle.

Mutta silti se pitää katsoa toisenkin kerran.

Poko on muutenkin särmänä. Mikään muu levy-yhtiö ei voisi keksiä tällaista.

Melko kallista

Kappaletta voitaneen sanoa onnistuneeksi, jos se aiheuttaa kylmiä väreitä ennen kuin alkaa.

Jälleen kerran autoillessani kuuntelin Erno Kulmalan mainiota Supersettiä, jossa tällä kertaa aiheena ovat teinit. Tuossa se soi taustalla nytkin, kun olen jo siirtynyt kaksiooni. (Mitä sille bändille kuuluu?)

Kulmala alusti loistavasti Jackson Fiven ABC-kappaleen, ja selkärankaa kulki armeijakuntia jo ennen ensimmäistä nuottia. Piisissä on paljon turhaa krumeluuria, mutta koukku on sadan pisteen arvoinen ja Michael Jackson laulaa niin kuin kerubi laulaa.

En ole koskaan ollut Jackson-fani. Thriller-Jackoa osaan arvostaa, mutta tuo motown-vaikutteinen setti uppoaa sen kummemmitta analyyseittä.

Wacko Jacko on ollut taas julkisuudessa. Mitähän liikkuu isäpappa-Jacksonin päässä? Onko kaikki ollut sen arvoista?

Ja onko ABC:n tenhoon ollenkaan ok upota? Onko hinta loistavasta pop-hetkestä ollut niin kova, ettei popentusiatistin tulisi sille antaa arvoa?

Kulmala muuten soitti ohjelman aluksi Rasmuksen Funky Jamin. Kova kappale. Tekeekö The Rasmus koskana mitään yhtä hyvää? (Riippuu millä nimellä Liquid tehtiin.)

Sydän ja kohtaus

Ihan hyvin tämä blogi voisi käsitellä elokuvia, muttei käsittele, mutta nyt käsittelee.

Hyvää elokuvaa miettii senkin jälkeen, kun sen on nähnyt. Eilen tuli Stranger Than Fiction (Aidosti outoa), josta tiesin odottaa hyvää, vaikka Will Ferrell arvelutti. Herkkänä runopoikana myös tiesin, että elokuvassa on tämä kuuluisa romanttinen kohtaus, jossa Ferrell soittaa Wreckless Ericin Whole Wide Worldia mielitietylleen.

Hyvä kohtaus, hyvä kappale.

Toinen hyvä kappale, joka on samassa elokuvassa, on The Jamin That's Entertainment. Elokuvassa soi demoversio, mutta hyvä on levytettykin, joka on Sound Effects -levyllä. Samalla levyllä on myös Boy About Town, mahtikappale.

Niin, elokuvassa soi toki myös M83 ja The Clash ja jopa Vangelis, mutta ne eivät niin jääneet mieleen.

Rock-musiikin pelastajat viikolla 9

Mun suosikkisana on geneerinen, vaikka en olekaan aivan varma, käytänkö sitä täysin oikein.

Nyt tilanne on se, että pystyn olemaan jopa hyvin ajan tasalla, jos tahdon. Tästä osoituksena olkoon se, että olen nyt kuunnellut White Liesin levyn. Aikakirjoihin jääköön, että helmi-maaliskuussa 2009 White Lies on kuuminta mitä on.

White Lies on geneerinen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun bändi. Kaiut tässä ovat täysin 80-lukua. Tässä on paljon Tears for Fearsia! Autotallihkoa rokkaavahkoa popahtavaa korttelijuhlamusiikkia. Bloc Partya nämäkin ovat kuunnelleet.

Laulaja vasta on geneerinen, näitä on liikaa samanlaisia.

Levy on ihan hyvä, mutta pikatuomio on, että Glasvegas on parempi. Molemmat painivat samassa sarjassa ja saman värisissä trikoissa. Siellä kevyissä sarjoissa, jossa ollaan jänteviä, cooleja ja energisiä.

Mutta tuomio ei ole lopullinen. Odotetaan vielä.

Narri elämän loppuun asti

Faith No More tekee paluun. Paluut ovat aina huono juttu. Ei tule mieleen yhtään hyvää sellaista.

Faith No More oli kova bändi silloin, kun kävin yläastetta. Album of the Yearia ja King for a Day:ta silloin kuunneltiin volat kaakossa. Se yksi lappajärveläinen bändi, josta ei tullutkaan kuuluisaa, taisi aika paljon ottaa mallia FNM:stä.

Sitten tiedostavana opiskelijana ostin Angel Dustin. Tiedostavina aikoina oli myös tapa kierrättää varsin rivakasti levykokoelmaa Swampparin toisen käden pajan kautta. Sinne meni joskus Bowiet, Soundgardenit ja Faith No Moret.

FNM jäi paitsioon. Kun välillä on yrittänyt kuunnella uudestaan, niin ei ole innostunut. Angel Dust vaikuttaa jopa puuduttavalta, osa FNM:stä tuo kiduttavalla tavalla mieleen maailman huonoimman bändin RHCP:n ja rokkivetonikin haen muualta.

Pelkona on, että paluu vie loputkin siitä kaipuusta, joka bändiä kohtaan on olemassa. FNM ei varmasti ole huono bändi, se vaan on tartuttanut itseensä jotain, joka on tällä hetkellä luotaan työntävää. Niin ei välttämättä ole aina, mutta nyt näyttää pahalta.

FNM:n kuunteleminen vaikuttaisi tunkkaiselta. Sen sijaan esimerkiksi nyt soiva Glasvegas on raikas. Yhden idean rokkimusiikkia, ja ideakin on aika vanha, mutta toimii, koska perusjutut toimii aina.

Kuunnelkaa Glasvegasia.

Kevytmetalliseos

Jotkut levyt ovat raskaita kuunnella. Limonadi Elohopean Ahmatti on malliesimerkki siitä. Levyn kuunteleminen herättää samoja tunteita kuin nimi. Tulee ähky.

Turvaudun tunnemuistiin Ahmattia analysoidessani, sillä aikoihin en ole sitä kuunnellut läpi. Jos pitäisi eritellä tunteita, jotka mielestäni levyä hallitsevat, niin ensimmäinen mieleen tuleva on katkeruus. Toinen on ilkeys. Katkeruus ja ilkeys ovat raskaita tunteita, ja levy on siksi raskas. Hyvä ja taitava levy se on silti. Sitä silti ennemmin diggailee kuin kuuntelee.

Soundtrack of Our Livesin levyt ovat minusta raskaita. Aivan pelottaa se, että uusin on tupla. Vanhoissa älppäreissä on jo kestämistä. Iskusävelmät ovat sinänsä hyviä, mutta niitä on liikaa. Tehkää vähemmän hyviä piisejä!

Tietenkin pitää myös tunnustaa, että progressiivisen rockin klassikoista monet ovat raskaita. Loistavia, mutta raskaita. Levyn ei tarvitse olla edes 72-minuuttinen, kyllä 40 minuutin pitkäsoitto voi olla puhdasta lyijyä.

Mutta on poikkeus toiseen suuntaan: Porcupine Treen levyjen takakansia (tai oikeastaan nykyaikana piisilistoja) lukiessa alkaa ahdistaa. Mutta kuuntelukokemus onkin sitten intensiivinen, mutta ei ollenkaan raskas.

Jo Fear of a Blank Planetin kanssa kävi aina niin, että levy loppuikin yhtäkkiä, ja oikeastaan joka kerta olen laittanut sen soimaan toisen kierroksen heti perään. Kyseessä on teemalevy, jossa draamankaari on siis ilmeisen onnistunut. Nyt olen muutaman päivän ajan pyöritellyt myös Deadwingiä ja In Absentiaa. Vaikka Blank Planetin tinnalle näistä ei ole (enkä sitä totta vie odottanutkaan), niin komeat levyt kertovat, että Steven Wilson osaa asiansa.

Ei saa silti käyttää sanoja kevytproge ja kevytmetalli.

Hewkkää

Kunnianhimoiset indiehippeilyt ja trendimusiikkin tutustuminen on nyt jäissä, koska on jotain paljon parempaa.

Enhän minä tajunnut, että Johanna Kurkelan tuotanto on spotifyssa, mutta niin vaan on, ja voi taivaan vallat, kiitos että on.

Pelkäsin, että Sun särkyä anna mä en olisi ehkä ainoa kova piisi, mutta pyh. Marmoritaivas on kovvaa kammaa lähes kauttaaltaan, erityisesti Jossain metsäin takana ja Kaunis mieli ovat lähes samaa tasoa kuin Sun särkyä anna mä en.

Kauriinsilmät on hyvä levy sekin, mutta ehkä vähän olisi kaivannut uudistumista. Lisäksi settiin tekisi poikaa saada pari uptempo-piisiä, se tekisi tästä dynaamisempaa, vaikka Johanna Kurkelan leipä on aina eteerisemmässä materiaalissa.

Plussaa pitää antaa yllättäen myös sovituksille. On folkia, on vähän rautalankaakin, kaikenlaista pientä ja mukavaa.

75 scrobblea vuorokauteen on kai tarpeeksi, eli jäähdytellään vähän.

Lyriikkaa, Tommy Tabermann

Viimeksi päästiin hyvän lyriikan makuun. Jatketaan siitä.

Tämän hetken top3:

3. The Editors: Munich

People are fragile things
you should know by now
be careful what you put them through
people are fragile things
you should know by now
you'll speak when you're spoken to

2. Editors: Smokers Outside the Hospital Doors

The saddest thing that I’d ever seen
were smokers outside the hospital doors

1. Pet Shop Boys: Rent

And look at the two of us in sympathy
And sometimes ecstasy
Words mean so little, and money less
When you're lying next to me

But look at my hopes, look at my dreams
The currency we've spent
(Ooooh) I love you, oh, you pay my rent
(Ooooh) I love you, you pay my rent
(Ooooh) Ooh, I love you, you pay my rent

Rent on ikisuosikki. Kappaletta ei voi kuunnella kuuntelematta sanoja. Silti pelkästään tekstiä lukemalla ei tekstin neroutta ymmärrä. Tarvitaan musiikki, ja erityisesti tässä tapauksessa Neil Tennantin laulu. Editorsin kappaleissa on samaa vikaa. Varsinkaan Smokers Outside the Hospital Doors ei vaikuta niin vahvalta luettuna, mutta kuultuna se on äärettömän hieno.

Pitäisikö joskus blogata vihdoin ratkaisu maailmaa jakavalla kysymykselle, kumpi on kovempi Interpol vai Editors. Sanoisin, että Interpol karkasi suvereenilla pelillä 2-0-eräjohtoon, mutta Editorsin kulmikkaampi, mutta yritteliäs peli on vienyt taistelun nyt viidenteen erään. Ja näissä ei sitten ole katkaisupelejä.

Siinäpä Se

Kaksi nerouden hetkeä hetkessä.

Se: Mä halua elää. Kitarakuvio suoraan rock-musiikin huipulta.

Se: Kevyesti puoli viiteen. Sanoitus, joka yhdistää "lalalalalaaan" ja esimerkiksi tämän: "vastaan tuli linja-auto ja meihin törmäsi sun suolet oli punaiset minun lempivärini."

Lauletaan myös Jake Nymanista, ämy-festareista ja Kari Peitsamosta. Yarin havainnot ovat välillä hämmentävän lähellä Tommi Liimatan tuotantoa.

"Sillä siinä seisoi Kari Peitsamo! Hän oli niin erinäköinen kuin valokuvissa."

Sen jälkeen ja innoittamana Ratsia: Ole hyvä nyt.

On hienoa muistella aikoja, joita ei voi muistaa. Ne on ihan parhaita.

PS: Olin ihan varma, että olen kirjoittanut tänne Ratsiasta. Enpäs vaan ole. "Lontoon skidit sanoo että niillä on tylsää. Lontoon skidit sanoo ettei oo mitään telemistä. Mutta tietääks ne, millaista on Pihtiputaalla? Täällä rock'n'roll on pirun harvinaista."

Ei sitä paremmin voi sanoa.

Jo oli aikakin

Koska nyt on mahdollisuus perehtyä kohutuimpiin.

The National: Boxer. Vahva. Jäntevä. Vangitseva. Upea.

My Morning Jacket: Evil Urges. Monipuolinen. Lupaava. Kiehtova.

MGMT: Oracular Spectacular. Loistelias. Kehno. Kummallinen. Hämmästyttävä. Epätasainen. Odotetunlainen.

Jonossa ainakin: TV on the Radio, Glasvegas, The Gaslight Anthem, M83, Fleet Foxes, LCD Soundsystem.

Aika multaa puistot

LastFM:n Loved Tracks -lista on kasvanut 608 piisiä pitkäksi. Päätin vähän seuloa. Kopioin listan tekstieditoriin ja poistin kaikki tutuiksi tulleet kappaleet. Listalle jäi n. 150 piisiä, joista olen siis tykännyt, mutta joita en osaisi hyräillä, ja/tai en ole kuullut aikoihin ja/tai useammin kuin yhden kerran. Tai muuten vain ovat unohtuneet.

Alkupäästä löytyi muun muassa piisejä, jotka löysin huhtikuussa 2006 Pandorasta. Pandora aloitti uuden musiikillisen elämäni. Sitä vahvisti toukokuussa 2006 rekkautumiseni LastFM:ään. Nyt helmikuussa 2009 saatoin kaivaa esiin noita Pandora-löytöjäni ja kuunnella niitä Spotifyn kautta. Mitä synenergiaa!

Erityisesti Pandorasta jäi mieleen neljä piisiä.

Prongin Innocence Gone on metallibändin elektropiisi, ja sitä on aina silloin tällöin myöhemminkin tullut kuunneltua. Se on hyvä, vaikka Prong-fanien keskuudessa se kai ei kauheasti kiitosta kerää.

Lifehousen Sick Cycle Carousel on sukua Live-bändille ja on sinänsä aika hönttiä post-grunge-ajan poppia. Sellainen guilty pleasure, mutta ei niin kovin guilty eikä oikeastaan pleasurekaan.

Tonicin Waiting for the Lights to Change on sitten ihan puhdasta tv-sarjarokkia, teinielokuvien taustamusiikkia, muovista grungevaikutteista mukarokkia. Vähän hävettää, että tästä niinkin innoissaan oli, vaikka on tämä silti hiukan tenhoava kappale. Mahtipontisuus vetoaa kyllä.

The Delgadosin Coming in from the Cold on ehkä "uskottavin" näistä, indiepoppismaista, mutta mainstreamia silti. Muistan olleeni vallan innoissani tästä kappaleesta. Nyt se on ihan kiva.

Huomaan, että vuonna 2006 innostukseeni vaikutti paljon se, että musiikin kuluttamiseni oli ollut puolitehoista jo jonkin aikaa. En tuntenut skenejä kovin hyvin, ja kun niitä löysin, keskinkertainenkin kolahti.

Utopia

Joo, olenhan siellä minäkin, eli Spotify on nyt koneella.

Rikolliseltahan tämä tuntuu, ei tämä voi olla totta.

Toisaalta, onhan noita pettymyksiäkin jo ollut: ei ole tarjolla Oral Groovea, ei Letters to Cleoa, ei Phil Seymouria.

Mutta toisaalta esimerkiksi Cranesia voi kuunnella nyt silloin kun tahtoo, Marshall Crenshaw’ta on reilu annos ja äsken Spotify-radio soitti Todd Rundgrenin Chain Letterin. Hui-maa.

Ja LastFM scrobblaa nämä. Kyllä tällaiset mahdollisuudet kerta kaikkiaan aiheuttavat jo hyperventilaatiota.

Katson televisiosta vain Avaran luonnon ja dokumentteja

Musiikkipedagogi Karhuherra opasti joskus Magenta Skycodesta innostuttuani, että pudota tempoa ja kuuntele This Empty Flow'ta ja pudota sitten lisää tempoa ja kuuntele Thergothonia.

Typeryyttäni ilmentää se, että olen noudattanut vasta ensimmäistä neuvoa, mutta saatanpa päästä Thergothoniin ihan muilta suunnilta.

Ei kai sitä kukaan usko, mutta olen minä kuunnellut nyt doomiakin, jos kalifornialaisen Giant Squidin laskee doomiksi. Minä en tiedä, jossain lasketaan, jossain ei. No, joka tapauksessa piisinsä Metridium Field on sellainen, jossa jauhetaan puolisen tuntia, liioittelen, päälle 20 minuuttia, melkeimpä vaan yhtä ja samaa riffiä. Se on hyvä piisi se. Ehkä vaikuttavin uusi bongaus viimeisen kuukauden aikana.

Ja koska tässä blogissa on viime aikoina tunnustettu turhan tiuhaan tahtiin salaisia paheita, niin nyt yritetään palauttaa uskottavuutta ja mainitaan lisää vaikeaa musiikkia soittavia bändejä. Yndi Haldaa olen kannattanut jo 70-luvulta lähtien, mutta en ole sitä saanut sanottua täällä. Ainakin piisi We Flood Empty Lakes on ihan uskomaton. Tuossa sellainen alle kymmenen minuutin miniversio.

God Is An Astronautin olen maininnut ennenkin, mutta äsken soi Forever Lost, niin saa se sanomaan, että kyllä se kuitenkin on ihan parasta, mitä nykyään missään tehdään.

Keeping it real

Jos musiikki kiinnostaa enemmän kuin vähän alusta, niin sitten aletaan miettiä uskottavuutta. Pohditaan katu- sellaista tai semmoista, joka on kaduille päinvastaista, juurevaa. Usein puhutaan myös popkredibiliteetistä. Pitää näyttää miltä soittaa, elää mistä laulaa.

Ennen kaikkea pitää muistaa, että kulkee vastavirtaan. Ei saa mennä joukon mukana kohti uutta trendiä, pitää pysyä lestissään, mutta pitää muistaa uudistua.

Silti eka demo on aina se, joka oli sitä ainoaa oikeaa musiikkia.

Kuinka nurkkakuntaista.

Monesti sitä ajattelee, että kyllä vaikkapa 1970-luvulla oltiin sitten tinkimättömiä, puhdassieluisia, aitoja ja oikeita. Vaan melkoista huoraamistahan se oli, ja trendien haistelua ja kopiointia. Tehtiin sitä, mikä on ajan henki. Niin kuin kai pitää.

Ajatellaanpa nyt tätä Kalevalaa, jota kuuntelen. Tämän alkuperäiskokoonpanossa soittivat Remu Aaltonen ja Lido Salonen, ja tuskin soittivat progea. Remu meni sitten perustamaan jotain ihan muuta, kun taas Kalevala alkoi soittaa progea, ja sitten boogie woogieta. Eikä Salosella ollut kovin isoa sanansijaa välttämättä. Mukana kulki tyyppejä muista progebändeistä, ihan ne samat heput, jotka vierailivat toistensa bändeissä ja toistensa levyillä.

Se oli yhtä ristisiitosta. Ja kai se oli uskottavaa, ja enpä usko, että oli vaihtoehtojakaan. Piirit olivat pienet. Vaikka se oli vapautumisen aikaa, niin on nyt helpompaa hankkia kitara ja antaa tukan kasvaa.

Sitä paitsi se oli onni, että he kulkivat trendien perässä. Eivät jämähtäneet täysin. Virikkeitä tuli ulkoa ja saivat toinen toisiltaan, virikkeitä.

35 vuotta myöhemmin kuuntelijalle on aivan sama kuinka uskottavaa jokin oli Helsingin ainoassa taidekahvilassa.

Odotetaanpa 35 vuotta ja katsotaan sitten, miltä kuulostaa vaikkapa Pirkanmaan pandarokki silloin. Esimerkiksi Lovex kuulostaa välillä hyvältä jo nyt, mutta kaikenlaista muuria ja vallihautaa on hanneksen ja Lovexin yhteisen taipaleen välillä.

Muureilla on tapana murtua ja vallihauta voi kasvaa umpeen, jos sitä ei jaksa pitää keinotekoisesti yllä.

Perusasioiden äärellä

Taas pengotaan jäämistöä. Lido Salonen kuoli joulukuussa. Häpeäni oli myöntää, etten Kalevalan tuotantoa tuntenut tuolloin. Kalevala-bändin Matti Kurkisen varhainen poismeno oli tuttu juttu suomalaisen rockin mytologiasta, mutta sekään ei ollut saanut tutustumaan tähän peruskiveen.

No, nyt on hyvä mahdollisuus perehtyä Kalevalan tuotantoon, kun Anttilan alessa sisäänheittotuotteena on Kalevalan kaksi albumia People No Names ja Jungle Boogie yhdelle cd:lle koottuna.

Pari kertaa ehdin käydä tuon ympärillä kiertelemässä ja otin nyt pois. Hintahan ei missään nimessä ole este, 3,99, vaan se, ettei tahtoisi turhia levyjä pyörimään. Ei ole turha, hakekaa pois. Ja Haikaraakin on vielä, ainakin Seinäjoella. Sen aukon sivistyksessäni täytin jo vuosi sitten.

Tervehdys Törnävä!

On pieni tekninen vika, joten kuuntelen musiikkia hetken aikaa YouTuben kautta. Ei se haittaa. Juuri nyt tarvitaan vain yksi piisi.

Live.

Cover.

Haloo Helsinki! teki vuoden 2008 (teknisesti 2007) kovimman piisin, ja alkuvuoden 2009 (teknisesti 2008) löytö on saman bändin cover Pelle Miljoonan piisistä Juokse villi lapsi.

Vaikka Elli laulaa nenäänsä.

Vaikka vanha setä ei tykkää, kun pienillä tytöillä on tatskoja.

Tunnustuksien luola

Minun piti linkittää YouTubeen, mutta video oli jo hävinnyt. Sääli, koska video oli taidokas. Se oli semmoinen, että Metallican Enter Sandman ja Bryan Adamsin Run to You oli pistetty samaan kulhoon ja kevyesti vatkattu. Siitä tuli parempaa, kuin äkkiä uskoisi.

Tohtiiko tätä muuten edes sanoa: Bryan Adamsin ansiosta. Adams on levyttänyt muutamia aika mainioita kappaleita. Jos verrataan genren suureen nimeen Bon Joviin, niin minä olen kyllä Bryanin kärryissä. En väitä Adamsia suureksi muusikoksi, mutta juuri Run to You toimii, se on voimallinen ja vastustamaton.

Tykkään jopa Heavenista. Jos olisi daideellisesti lahjakas, niin kirjoittaisin musikaalin kappaleen ympärille. Nimittäin päässäni kiertää jokseenkin outo ajatus siitä, kuinka lavalle astuu mies ja kitara, hissuttelee vähän aikaan, yleisö ei osaa odottaa mitään. Sitten yhtäkkiä jumalaton valo- ja äänishow pystyyn ja:

Baby you're all that I want
When you're lyin' here in my arms

Heavy metal thunder!

Lohdutukseksi siitä, ettei em. linkkiä voitu nyt esittää, tässä Veikko Lavia päivitettynä nykyaikaan.

Bailu meininkiä.

Väärin perin

Tuossa jonkin aikaa, kohta varmaan vuodenkin, olen havainnut A Silver Mt. Zionin esittävän LastFM-radiossani varsin häröä musiikkia. Koska olen adhd, painoin skippiä, kun huomasin pitkän piisin olevan vuorossa, mutta aina ei ehtinyt. Usein ehti tempaista mukaansa.

Mutta sai silti soida ilman, että sen kummemmin kiinnostuin.
Tuli kuitenkin vilkaistuksi hiukan taustoja, ja taustalta paljastui Godspeed You! Black Emperorin tyyppejä. Tiedän, että GYBE on erään genren numero 1, ja sitä on minulle tuputettu. Opintoni ovat kuitenkin pahasti kesken. ASMZ on tutumpi. Vähän jopa jostain syystä petyin, kun noinkin maineikkaita hemmoja taustalta löysin.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun sivuprojekti houkuttelee pääasiaa ennen. Ensin köysin Blackfieldin ja sitten vasta Porcupine Treen. A Perfect Circleä olen diggaillut, mutta Toolia en koskaan ole löytänyt. Muitakin on, kun muistaisi.

Kuningaskuluttaja

Laskuri kertoo, että yli viikkoon en ole kuunnellut mitään muuta kuin This Empty Flow'ta. Asialle on tehtävä jotain ja sille tehdään jotain. Koska onneksi on alennusmyynnit. Jopa Seinäjoen Anttilassa, jossa usein on ylennysmyynnit.

Vuoden 2009 alennusmyyntien saldo:

Sydän, sydän: Usko itseesi. 7.99 euroa.
Nick Cave: From Her to Eternity. 3.99 euroa.
a-ha: Hunting High and Low. 3.99 euroa.
PMMP: Kuulkaas enot! 4.99 euroa.

Oishan Sydän, sydäntä voinut tukea myös ostamalla levy sen alkuperäishintaan, mutta nyt kävi näin.